Ladataan...
visual diary

 

 

Olen ollut ihastunut erääseen kahvikioskin mieheen nyt kuukausikaupalla. Voi jeesus. 

Olen siis juonut ihan liikaa kahvia. Onni onnettomuudessa: mies tekee kahvikioskivuoroja vain viikonloppuisin. 

Ensin se oli ihan kivaa. Olihan nyt kiva nähdä miehen komea naama ennen aamukahvia. Ja koska lauantaisin muutenkin hengailin yleensä sillä suunnalla missä mies oli töissä, en siis mennyt paikalle vaan stalkkausmielessä. Ehen. Kerran se kysyi minulta, ihan selkeällä englannin kielellä, haluanko kahviini kannen ja hymyili kauniisti. 

Ei, emmää tartte. (Tarttisin jotain ihan muuta nyt). 

SE MIES, sanoin kämppikselleni keittiössä samana päivänä. Se niin-pitkä-etten-näe-kun-sen-keskivartalon sieltä kioskista. Ymmärrän, kämppis huokaa. Musta tuntuu et aina kun mä näen täällä jonkun pitkän miehen, oon valmis muuttaan sen kanssa yhteen samantien. Korkokenkiä meistä kumpikaan (satakuusikymmentäviisisenttinen) ei ole käyttänyt nyt pariin vuoteen täällä. 

Sitten mies siirsi viikonloppuiset työvuoronsa kotini lähellä sijaitsevaan kioskiin. DESTINY, huokasin kämppikselleni eräänä lauantai-iltapäivänä. MÄ NÄÄN SEN NYT OLKKARIN IKKUNASTA. SELKEE DESTINY!

Voi jeesus, tuleeko tästä nyt samanlainen juttu kun siitä baarimikosta. Paljastus: en ikinä kertonut eräälle baarimikolle tunteistani. Kämppikseni kertoi, koska ei jaksanut enää kuunnella horinoitani. Yritimme baarimikon kanssa hetken ajan säätää jotain, mutta nykyisin olemme tasolla kas-vain-puhelimeni-soikin-juuri-kun-näen-sinut-kadulla. Ikävöin erään baarin itsetehtyä kirpeää sangriaa siis kovin. 

Kahvimiehelle yritin keksiä jotain kivaa sanottavaa vaikka kuinka kauan. Eräänä lauantaina huomasin, että hän oli ajanut muhkean partansa pois. Nyt sanon: oho, mihin sun parta hävis. Niin hyvä laini. Sitten menin Suomeen kahdeksi viikoksi ja palatessani takaisin, olin tukehtua ihmetykseen ja kahviin kun tyyppi oli täysin samannäköinen kun ennen parran ajelua.

(Kuinka hemmetin nopeasti voi kasvattaa muhkean kokoparran??!!)

 

 

En siis sanonut mitään. Helvetti soikoon.

Mutta ei se ollut pahinta. Pahinta on se, että kahvimies on alkanut puhua minulle portugalia. PELKKÄÄ PORTUGALIA. 

Osaan tietysti tilata kahvia portugaliksi, en vaan laiskuuttani tee sitä aina. Ilmeisesti hän on huomannut, että hengaan täällä ihan lokaalina ja päättänyt vaihtaa kielen. Sehän on hyvä ja mulle just oikein. 

Ja tän tarinan loppu. 

Minä kun smalltalkkaan juuri ja juuri englannilla, en edes suomella. 

Saati sitten portugalilla. 

Lopetan kahvin juonnin. Ja ihastumisen. 

 

----

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
visual diary

 

 

Olen lukenut sisarusten Elsien & Emman A Beautiful Mess -blogia vuosikausia. Jossain vaiheessa Elsie kertoi blogissaan adoptoivansa miehensä kanssa lapsen Kiinasta. Luin jutun, mutten kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kunnes Elsie alkoi julkaista instassaan ja perheblogissaan The Larson House paljon juttuja adoptiostaan ja pienestä tytöstään. 

Pakko myöntää: eka ajatukseni oli, että miksi bloggaaja kertoo ihan kaiken blogissaan. Mutta sitten taas, miksi ei? Nyt seuraan epäsäännöllisen säännöllisesti sitä, mitä ehkä maailman söpöimmälle lapselle kuuluukaan bloggarikodissa. Ja pakko myöntää myös että osittain ihan senkin takia, että bloggarin kuvat ja stailaustaidot ovat kyllä aika upeita. 

 

 

Omassa ystäväpiirissäni lapsen omistavat jakautuvat kahteen leiriin: toisen puolen lapset ovat somessa jatkuvasti omilla naamoillaan, toisten lapset eivät siellä näy ehkä varpaita lukuunottamatta.

Entä sitten bloggari, jolla on jättiyleisö joka tietää lapsen tarinan jo ennen kuin lapsi itse sen tajuaa? Tietysti jos se edesauttaa erityislasten adoptointia (esimerkiksi juuri Kiinassa albiinolapset kuuluvat tähän ryhmään), eikö se ole kuitenkin hyvä asia?

 

Suloisen Nova Larsonin seuraaminen netissä saa lapsiarjen näyttämään ihan erilaiselta kuin vaikkapa juuri katsomani the Letdown -sarja. Totuus on kai jossain niiden välimaastossa. 

 

 

----

 

 

 

 

This has been such a sweet story to follow. 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
visual diary

 

 

Leikittelimme ystäväni kanssa kerran ajatuksella: Mieti jos tulisit kotiin ja kaikki sun exät olisivat siellä yhtäaikaa. 

Ja sitten vielä pahempi: Kaikki sun Tinder-deitit?!!!???

Näistä kauheista ajatuksista (tai lähinnä toi jälkimmäinen on kauhea) päästiin sitten keskusteluun siitä, kantaako sitä mukanaan tavallaan kaikkia vanhoja suhteita ja niissä koettuja asioita. Tämä kaunis video ja biisi kuvaavat samaa ajatusta. 

 

SECOND HAND LOVERS / OREN LAVIE from Oren Lavie on Vimeo.

 

 

 

 

Pages