Ladataan...
visual diary

 

 

Tiedätkö, jos sä et sano että helvetti, musta tuntuu ihan kauhealta ja meinaan hajota pieniksi palasiksi, ei me tiedetä sitä,

eräs ihminen sanoo, katsoo tiukasti silmiin ja kaataa kauniiseen vaaleanpunaiseen viinilasiin vinho verdeä. On loppukesäinen ilta, olen tehnyt sillä viikolla paljon töitä ja vältellyt tätä kohtaamista vähän.

Niin, minä mutisen, kyllähän mä sen tiedän. Mutta se tunteista puhuminen, tai siis olen sitä opetellut tietoisesti tosi paljon, mutta hankalaa se on edelleen…

Ystävälläni on teoria, jonka mukaan kaikki ne surut, joita ihminen ei sure ja käsittele, pakkatuvat sinuun ja tekevät sinulle pahaa. Hän vertaa sitä vähän tökerösti pulloon, jonka pohjalla on sakkaa. Jos sitä sakkaa kertyy sinne liikaa, se menee ihan jumiin.

Ihan sama, se sakka pitää saada sieltä helvettiin, hän sanoo minulle, kun yritän huomauttaa että hänen vertauskuvansa sopisi myös suolisto-ongelmiin. Mutta olet oikeassa, korjaan puheitani, olen samaa mieltä tuosta teoriasta. Samaa mieltä nykyisin, ennen olin taas ihan eri mieltä.

Minulla oli elämässäni kerran ihan kamala vuosi. Se alkoi siitä kun erosin poikaystävästäni. Sitten meni muutama kuukausi ja jouduin muuttamaan asunnostani evakkoon neljäksi kuukaudeksi. Se tuntui raastavalta, koska isoissa elämänmuutoksissa koti tuntuu usein ainoalta hyvältä paikalta. Seuraavaksi meni hyvin tärkeä ystävyyssuhde.

Tässä olisi ollut jo tarpeeksi käsiteltävää, mutta universumi ei ollut tyytyväinen: vielä samaan syssyyn tuli potkut töistä. Tuotannollis-taloudelliset syyt ja niin edelleen, sanottiin eräänä maanantaisena iltapäivänä valkoisessa neukkarissa.

Samana iltana istuin metrossa kohti kotia ja ajattelin: Vittujen kevät (oli tosin vasta helmikuu). Mitä vielä vitun universumi? Voisinko seuraavaksi VAIKKA KUOLLA?

Yöhön mennessä olin tyyntynyt ja seuraavana päivänä totesin lakonisesti lenkkipolulla kuulumisia kysyvälle ystävälleni: Joo, nyt meni sit työpaikkakin. Samalla viikolla kerroin tarinan monta kertaa, joillekin joita näin harvemmin, pääsin kertomaan koko kuulumisputken. Että sellaista tällä kertaa.

 

 

Toimin usein sillä tavalla oudosti, että kun on paljon suruja ja murheita, en osaa surra niitä ollenkaan. Menen sellaiseen selviytymismoodiin, jossa vain toistelen itselleni: Antaa tulla vaan lisää, MINÄ KYLLÄ KESTÄN. Testaa nyt vaan hemmetin universumi, en varmasti aio luovuttaa ja hajota.

Toisinaan se on hyvä, ei tule vatvottua ja itkettyä jokaista pikku murhetta viikkokaupalla. Mutta se myös kovettaa ihmistä aika paljon. Kovettaa ja tekee kyyniseksi. Huomasin jossain vaiheessa myös ärsyyntyväni siitä, että minä kun en liikaa vatvo ja sure isojakaan murheita, miksi minun pitää kuunnella viikkokaupalla muiden jauhavan omistaan, paljon pienemmistä vielä.

Kunnes jossain vaiheessa tajusin, että oma käyttäytymismallini olikin ehkä se väärä.

Jos ei koskaan pysty sanomaan, että nyt on liikaa, en kestä, tarvitsen apua, ei kukaan tajua sinua auttaakaan. Jos olet aina se, joka kestää kaiken, sitten myös oletetaan ettet ikinä murru.
Kun itkin ensimmäistä kertaa erään ystäväni nähden, olin yli kolmekymmentävuotias. En ollut koskaan tainnut julkisesti itkeä edes leffateatterissa, ehkä vähän vetistellyt salaa.

Minulla kesti vuosikausia, vuosikymmeniä itseasiassa, tajuta se, ettei asioiden sureminen ja vatvominen ole millään tavalla heikkouden merkki.

Oletko sairastanut lapsena paljon, kysyi minulta kerran eräs viisas ihminen. Olen, miten niin?
Oliko sulla koskaan silloin sellainen olo, että piti yrittää olla aina ihan älyttömän reipas ja vahva, vaikkei ehkä ollutkaan? No oli joo
, muistan sen. Olin ehkä liikaakin sitä, en halunnut olla vaikea ja huolestuttaa muita yhtään enempää. Yritin aina olla paljon vahvempi kuin olinkaan. 

Jossain vaiheessa se meni näemmä sitten överiksi. 

----

 

Tämän syksyn henkilökohtaisena teemana on selkeästi ollut miettiä miksi jotkut asiat ovat minulle vaikeampia kuin muille. Ja ehkä miksi jotkut taas paljon helpompia. Tässä riittääkin pohdittavaa, ehkäpä talveen asti. Tai sitten ihan loppuelämän ajan.

 

----

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

On monia syitä fanittaa ihmisiä:

Hitto se on hauska.

Hitto että se on kaunis, täydellinen, aikaansaava jne.

Hitto että sillä on hieno koti.

Hitto että sen ura on MIELETÖN.

 

Sitten on Jen, jonka voisi laittaa kaikkiin näihin kategorioihin. Jen on taitava bisnesnainen (Ban.do-merkin perustaja, siis sen jolla on mm. ne I´m very busy-kalenterit). Jen on hauska. Jen on nätti. Jenillä on ihanan värikäs insta ja hyvä henkilöbrändi...

Mutta pääsyy on tässä: Jenin henkilöbrändi on ihan helvetin rehellinen. Hän puhuu instassa ja varsinkin stooreissaan TODELLA rehellisesti esimerkiksi omasta masennuksestaan, avioerostaan ja kaikista elämän vaikeuksista.

Fanitan ehkä eniten juuri rehellisyyttä, päivä päivältä vaan enemmän. 

 

 

Seuraa Jen Gotchia täällä.

Kuuntele Talking in Circles podcast (jossa Jen on vieraana) täältä.
 


 

 

----

 

One of my idols: The ultimate girlboss and overall very honest and real lady: Jen Gotch.

Follow her great instagram here.

Jen in Talking in Circles podcast.

 

 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Niin ne lapset...

Tässä on asia, jota varmaan jokaisen kolmekymppisen naisen ystävänpiirissä käsitellään jossain vaiheessa. Samoin omassani.

Muotibloggaaja-kuvittaja-unelmaelämän viettäjä Garance Dore kertoo rehellisen oman tarinansa aiheesta perjantaisessa Lenny letterissä. Tilaan Lennyä sähköpostiini, mutta täytyy myöntää etten aina jaksa lukea kaikkia tekstejä. Tämän jaksoi. Hienosti kirjoitettu henkilökohtainen juttu.

 

----

 

Loved this honest and real text about having kids,

by Garance Dore in Lenny letter.

 

Share

Pages