Ladataan...
visual diary

 

 

 

Tulen kotiin, leikkaan mekosta heti tuotelapun irti. 

Ettei kukaan tietäisi että minä olen ihan vaan niin tavallinen, että ostan Zaran alesta yhdeksän yhdeksänkymmentä maksavan punaisen kukallisen kesämekon. Koska olen aina kuvitellut olevani muka jotenkin erikoinen.

Tuntia aiemmin pyyhin kyyneleitä elokuvateatterissa. Kurotan lattialta karkkipaperini, tungen ne taskuun ja kiedon kaulaliinan tiukasti kiinni.

On satanut monta tuntia, ilma on raikas,

ihan kuten ajatuksetkin sen jälkeen kun on istunut kaksi tuntia pimeässä salissa elämässä jotain ihan toista todellisuutta kuin omaansa. 

En voi kävellä suoraa kotiin, aina elokuvien jälkeen on sellainen olo. Puisto jonka ohitse kuljen, on valaistu kymmenillä kauniilla katuvalolyhdyillä. Ensimmäinen ajatukseni on ottaa siitä kuva, mutta akku on kymmenessä prosentissa enkä halua ikuistaa tätä hetkeä kuvana. Joskus aina mietin sitä. Sitä kliseistä ajatusta: ollaanko me vähemmän läsnä kun kaikki on aina vaan kuvina ja instastooreina. 

 Voi sitä aikaa kun lankapuhelin soi kerran viikossa. Eikä tarvinnut pohtia sitä että saikohan se nyt sen viestin ja tarkoittiko kaksi vihreää merkkiä sittenkään sitä että se on luettu. 

Haluaisin vaan lillua italialaisessa pikkukylässä jossain pienessä joessa, juoda vähän viiniä ja lukea kirjoja. Ja puhua sivulauseissa tärkeistä asioista. 

Olen viime aikoina miettinyt ihan tosi paljon Italiaa. 

Olen käynyt siellä vain kerran, vaikka isovanhempani asuivat siellä pari vuotta ja heidän lapsensakin puhuvat kieltä edelleen. Kuvittelin vuosikausia rakastuvani Italiaan tuosta vain, heti kun vaan pääsisin sinne. Sitten vietin helteisen ja jotenkin stressaavan viikon Roomassa, enkä ole koskaan palannut sen jälkeen. 

Ehkä vika oli sittenkin minussa. Ei siinä maassa. Ehkä nyt Etelä-Eurooppalaistuneena osaisin jotenkin rakastaa sitä… Ehkä. 

 Mikään elokuva ei ole tainnut yhtä koskettavasti kuvata sitä hetkeä kun sydän särkyy ihan lopullisesti ja tajuaa kaiken olevan ohitse. Ja sitten maailma jatkaa normaalia eloaan ympärillä. Pöydät katetaan, syödään... Vaikka itse vain kuvittelee hajoavansa pieniksi palasiksi. Ja olevansa ainoa ihminen maailmassa sillä hetkellä, sen surun kanssa eikä ikinä usko (tai halua) selviävänsä. 

 On pakko kävellä yöllä auki olevaan pinkkiin kioskiin. Kai teillä on vielä kuumaa viiniä? Toki, saan sen isoon take-away kahvimukiin, joka huijaa yöllisen viinihimoni näyttämään vain tavalliselta myöhäisillan kahvilta. Ihan kun ketään kiinnostaisi…

 Se oli niin hyvä, huokaan alakerran baarin omistajalle, kun törmäämme alaovella. Kuulin että Madonna olisi tänään menossa tohon läheiseen baariin, hän sanoo. Aijaa. 

Minä haluan vain mennä kotiin, omaan sänkyyn kuuman viinini ja Call Me By Your Namen soundtrackin kanssa. 

Ja ensi kesänä Italiaan. Se on nyt päätetty. 

Ja ehkä pukea vaaleansinisen rennon farkkupaidan sen kukkamekon kanssa. 

 

----

 

Go see this movie. 

 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

Myönnän heti alkuun:

jos verotietoni olisivat täysin julkisia, minua ei haittaisi yhtään. Mutta jos Netflix-historiani tulisi julki, häpeäisin vähän. Minulla on pari turvasarjaa, jotka osaan ulkoa, mutta katson niitä aina silloin kun tarvitsen kotoisan olon. Eli silloin kun ahdistaa tai on surullinen olo. 

Sitten muulloin jaksan jopa selata valikoimaa ja päädyn useimmiten katsomaan stand-uppia tai dokkareita.

Tässä joululomalle pari suositusta: 

 

 

The Mask You Live In

Dokkari maskuliinisuudesta, amerikan malliin, mutta moni asia pätee myös Suomeen. Erityisen olennaista nyt #metoo-aikana, koska mistäs muualta se miesten käyttäytyminen kumpuaakaan kuin lapsuuden ja nuoruuden opeista.

 

 

 The Center Will Not Hold

Kirjailija Joan Didionin elämästä kertova mieleinkiintoinen dokkari, joka saa haaveilemaan (entistä enemmän) kirjailijan urasta ja männävuosien San Franciscosta. Vaikka kirjailija tuotanto ei olisi tuttua, dokkari on silti kiinnostava.

 

 

Judd Apatow - Return

Ohjaaja käsikirjoittaja (mm. Girls, Love ja muut hittisarjat) Judd Apatowin stand-up setti on viihdyttävä.

Itseironiset ihmiset, parasta aina vaan!

 

 

Frida

Kun olin taiteilijan urasta haaveileva teini, Frida Kahlon tarina ja taide koskettivat jotenkin tosi paljon. Ja sama on edelleen. Vaikka leffa on jo vuosikausia vanha, se kestää monta katselukertaa. Mulla on tällä hetkellä kova Meksikoon reissaamiskuume ja tämä vaan auttaa asiaa. Mitkä värit ja kuosit!

 

 

Easy

Easyn kakkoskausi oli musta ekaakin parempi. Elämänmakuista, rohkeaa ja ah niin samaistuttavaa kerrontaa. Voisin katsoa tätä kolme päivää (tai kaksi kautta) putkeen.

 

----

 

Itse joudun viettämään joulupyhät ilman sarja- ja leffamaratooneja. Meidän suorittajasuvussa sellaiset eivät ole ikinä kuuluneet jouluun, hah!

Onneksi välipäivät aion makoilla ystävien sohvilla, joilla tällainen ajanviete ehkä on jopa sallittua.

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Se taisi olla Sinkkuelämän jakso, jossa Carrie rakastui deittailemansa miehen perheeseen. Mies oli tylsä, mutta perhe ihana: taiteellinen, boheemi ja cooli nyciläisperhe, jossa puhuttiin kaikesta avoimesti ja kokoonnuttiin valoisaan kotiin illallisille. 

Samaa mietin katsoessa Noam Baumbachin uutta The Meyerowitz Stories -elokuvaa. 

Leffa oli itsessään ehkä vähän tylsä, mutta sen henkilöhahmot (monta aika isoa nimeä näyttelijäkastissa, muuten), puvustus, miljööt ja muut: aika upeita. 

 

 

Katsoin leffaa eräänä tylsänä keskiviikkoyönä ja aloin haaveilla kahdesta asiasta: täydellisestä pitkästä villakangastakista, joka olisi tietty arkisen harmaa. Ja suurperheestä, joka muodostuisi samanhenkisistä, vähän oudoista ihmisistä. 

Kesken kaiken puhelin piippasi viestin omasta keittiöstämme: Öö, en tiiä miks mut leivon keksejä keskellä yötä, tuu syömään. 

Onneksi on ulkomaaperhe silloin kun on kaukana muista. 

 

The Meyerowitz Stories leffa Netflixissä. 

 

----

 

 

Share

Pages