Ladataan...
visual diary

 

Töihin liittyviä postauksia kysellään aina säännöllisin väliajoin. Tässä siis sellainen. 

KUINKA SYNTYYKÄÄN KIRJAN KANSI graafisen suunnittelijan hyppysissä?

Tein loppuvuodesta Karisto-kustantamolle kirjan kannen nuortenromaaniin nimeltä Silmänkääntötemppu. Ensin sain kustantajalta kirjan tekstin ja sen lisäksi tiivistelmän tekstistä. Kustantaja ja kirjailija olivat keränneet listan toiveista kantta kohtaan. Siellä oli esimerkiksi toiveena moderni, raikas ja erottuva.

 

 

Miten homma lähtee sitten käyntiin?

Yleensä selaamalla muiden töitä: Pinterestiä ja muita inspispaikkoja. Sitten otan kynän käteen ja luonnostelen. Vaikka teen töitä koneella, luontainen ensiaskel on silti luonnostella aina ensin käsin. Lehtialan töistä jäi se tapa, että piirrän aina sivuja ja aukeamia ja hamottelen asioita niille. Tässäkin hommassa piirsin erään katukahvilan pöydässä monta tyhjää neliötä ja hahmottelin sitä, mikä olisi oleellinen osa tarinaa, jonka lähteä kuvittamaan. Olisiko kannessa vain tekstiä vai kuva ja tekstiä? Tunnistettava kuva vai abstrakti? Mitkä värit? Millainen typografia?

Ja se perus: Mitä hittoa tästä tulee?

Tein luonnoksia, sitten siirryin koneelle tekemään ensimmäisiä versioita. Tarinasta ja nimestä jäi eniten mieleen jonkun sellaisen asian näkeminen, mitä ei olisi halunnut nähdä. Halusin myös kanteen ihmishahmoja, koska kasvot tunnetusti herättävät kiinnostusta pelkkää abstraktia kuvaa enemmän.

Prosessi oli tällä kertaa nopea. Asiakas tykkäsi ideasta, seuraavaksi säädettiin yksityiskohtia, värejä, asettelua ja sen sellaista. Sitten asiakas testasi vielä kantta kohdertyhmällä. Sieltä tuli eriävä mielipide, joten värit vaihdettiin vielä kertaalleen.

Ensialkuun tehtiin vaan etukansi markkinointia varten, sitten parin kuukauden päästä etu ja takakansi valmiiksi ja painoon. Toisinaan tällaiset projektit menevät sukkelaan ja helposti, joskus taas viilataan ja väännetään monta eri kierrosta. Koskaan ei oikein voi tietää kauan menee, mutta rajaan usein tarjoukseen kaksi luonnoskierrosta, jonka aikana pitäisi päästä ensimmäiseen yhteisymmärrykseen tietystä linjasta.

 

 

Omasta (ja asiakkaan) mielestä kansi onnistui hyvin tavoitteessaan: erottuu, on värikäs ja moderni.

Kirjan kansien suunnittelu on aika monen graafikon unelmahommaa. Jos eläisin ideaalityöelämässä, tekisin ehkä pelkkiä näitä. Tosiasiassa olen suunnitellut elämässäni ehkä viisi kirjan kantta. 

Toivottavasti tulevaisuudessa enemmän!

 

----

 

From a sketch to a ready cover aka How to design a book cover?

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

Julian postauksesta inspiroituneena,

tässä yksi tavallisen epätavallinen viikko freelancerin elämää.

 

 

Maanantai

Herään ysiltä, katson sängyssä maaten meilit puhelimesta. Teen usein niin että jos ei ole mitään kiireellistä meiliä, laitan kellon soimaan kahdenkymmenen minuutin päähän, avaan ikkunan ja makoilen sängyssä vielä hetken.

Lähetän pari sähköpostia, toisen asiakkalle jolle suunnittelen yhtä pakkausta ja toisen eräästä työjutusta, joka mun piti saada tehtäväksi, mutta sen aikataulu on musta riippumattomista syistä myöhässä. Homman pitäisi tulla illalla, se on mulle ihan ok, olenhan joustava freelanceri. (Eli teen muutenkin usein yöllä töitä).

Sisko on kylässä, joten en tee enempää töitä päivällä. Käydään kivassa vaatekaupassa, päädytään ostamaan samanlaiset kaulahuivit (tai peitot, se on sellainen iso johon voi käärityä). Syödään lounasta, käyn kampaajalla tosi oudossa ostoskeskuskampaamossa, jossa mun hiusstylisti näyttää ihan modernilta versiolta Jeesuksesta ja kertoo että sen mielestä Venäjä on tosi kiehtovan oloinen maa. Treffataan mun kämppis, päädytään syömään iso juustolautanen ja juomaan pari lasia viiniä.

Sisko lähtee kentälle ja kotiin. Avaan läppärin ja vitsailen kämppikselleni: Haha, join vahingossa kaksi lasia viiniä ja nyt pitäisi käsitellä pari kuvaa. Hän kaataa minulle vielä yhden.

Laitan koneen kiinni joskus puoli kahdentoista maissa.

Tiistai

Herään 8.30. Kirjoitan yhden blogitekstin aamulla sängyssä, juon pannullisen teetä.

Klo 10-15 Suunnittelen erästä pakkausta, kahlaan läpi kaikki vanhat salaiset Pinterest-kansioni. Pyörittelen erinäisiä kukkakuvituksia näytöllä tuntikausia.

Teen mauttoman kasvispiirakan lounaaksi. Sillä aikaa kun se on uunissa, juon ulkona kahvia, koska siellä on lämpimämpää kuin sisällä.  

Valitan tutulle designerpojalle sitä, että tarvisin erilaisia vesiväritekstuureita yhteen työjuttuun. Hän tekee minulle niitä vartissa kolmekymmentä modernilla Photoshopillaan. Olen kiitollinen.

Viestittelen Ikeassa olevan kämppiksen kanssa tunnin siitä mitä kaikkea hänen pitäisi ostaa.

Kämppis tulee kotiin ja on unohtanut puolet tavaroistaan Ikean tavarasäilytykseen. Menen hänen kanssaan ulos vielä juomaan mukilliset kuumaa viiniä. Siinä puiston penkillä tulee puhuttua läpi kaikki tärkeä. 

Viimeistelen pakkausdesignia, lähetän pari meiliä, ajastan kaksi blogipostausta. Menen nukkumaan kahden maissa.

 

Keskiviikko

Herään 8.30, teen luonnoksia, käsittelen muutaman kuvan ja viestittelen yhden asiakkaan kanssa seuraavista projekteista.

Pakkausdesignin ekat versiot ovat suht valmiita, mutta panttaan niitä vielä, jos keksisin vaikka jotain parempaa.

Olen hyvä ihminen, lupaudun lähtemään kämppiksen seuraksi hakemaan Ikeaan unohtuneita tavaroita. Bussimatka kestää ikuisuuden, mutta ikkunasta paistaa lämmin aurinko naamaan ja siellä puolella kaupunkin on sellaisia kaakelitaloja, joiden kuoseja en ole ennen nähnyt. Ikeassa menee tietysti koko hemmetin ilta.

 

 

Tulen kotiin seitsemältä, olen kuolemanväsynyt, paistan kaksi Ikean pakasteröstiperunaa, avaan koneen.

Kirjoitan blogipostauksen, kaivan sitä varten kuvia puhelimesta varmaan puoli tuntia. Lähetän käsittelemäni kuvat asiakkaalle. Jumitan lukemaan blogeja, uutisia ja kaikkea muuta.

Kello 22 alan katsoa niin huonoa elokuvaa, että pääsenkin ajoissa nukkumaan. Paitsi sitten alan lukea jotain kaksi vuotta vanhoja päiväkirjamerkintöjä ja itkettää ja naurattaa samaan aikaan ja on pakko kuunnella vielä pari hyvää biisiä ja menen nukkumaan joskus yhden maissa.

Torstai

Herään 8.45

Kirjoitan blogipostausta, teen listaa kaikista niistä postauksista joita en koskaan muista kirjoittaa, vaikka olen luvannut.

Odotan asiakkaan kommentteja. Teen yhden tarjouksen (en saa hommaa).

Viestittelen kahden graafikkoystävän kanssa erinäisistä työasioista, esimerkiksi siitä, miten vaikeaa on hinnoitella työ, varsinkaan jos tuntimäärän arvioiminen on ihan mahdotonta. Ja sitten siitä, miten me ollaan vanhoja fossiileita verrattuina nyt valmistuviin. Hah.

HALLELUJA, saan meilin jossa kerrotaan että graduni presentointipalaveri on joulukuussa. Eihän siitä palautuspäivästä olekaan kuin puoli vuotta.

Perjantai

Asiakas sanoo palaavansa kommentein vasta maanantaina. Kaksi ystävää tulee Lissaboniin, en siis tee töitä.

Mennään kahville, sitten lounaalle, sitten taas kahville ja illalla viinille. Ihan paras päivä!

 

 

Työviikkoni ovat nykyisin tosi erilaisia: välillä hommaa on lähes täyden viikon verran, välillä ei yhtään tarpeeksi. Välillä korvaus on kohtuullinen, välillä työmäärään nähden liian pieni. Freenä on silti ihana olla ja juuri nyt olo on tosi toiveikas sen suhteen, että elätän tällä tavalla itseni tulevaisuudessa. Tai sitten en.

Taputtelen usein itseäni olalle: ainakin olet yrittänyt. Ja sitten vien itseni keskipäivän kahvitauolle ulos aurinkoon.

Se kun on edelleen yksi ihanimpia asioita elämässäni.



----

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Olin viime syksynä kivalla illallisella, jossa toisilleen tuntemattomat designernaiset puhuivat paljon erilaisista alaan liittyvistä asioista. Oli arkkitehtiä, graafikkoa, kirjoittajaa. Kymmenen vuotta uraa tahkoneita ja just aloittaneita. Ilta oli inspiroiva, mutta kotiin kävellessäni aloin taas pohtia erästä asiaa, joka vaivaa minua aika usein.

On paljon ihmisiä, jotka puhuvat julkisesti kovalla innolla siitä, miten omia unelmiaan pitää seurata, ei kannata jäädä sellaiseen työhön josta ei tykkää ja kuinka kaikkien pitäisi olla oma pomonsa. Girlbossia ja oman jutun tekemistä tuutataan nyt joka puolelta.

 Nämä ihmiset ovat myös niitä aktiivisimpia sosiaalisessa mediassa. Sieltä näkyy että itse itsensä pomoilla on varaa tilailla ruokaa lähettipalveluilla kotiin jatkuvalla syötöllä ja ostella kaikkea kaunista koko ajan. He palaveeraavat kalliissa kahviloissa aamutuimaan ja reissaavat ympäri maailmaa läppäri kainalossa. Kaikki näyttää paljon ihanammalta ja inspiroivammalta kuin se marraskuinen aamupalaveri harmaassa toimistoneukkarissa ja pomon tekemät to do –listat pöydällä odottamassa.

Kyseisellä illallisellakin eräs osallistujista kertoi, kuinka jätti työnsä pankissa ja aloitti uuden elämän: nykyisin hän suunnittelee kauniita muistikirjoja. On niin paljon ihanampaa, nainen jatkoi. Mutta kaiken tän on mahdollistanut mun mies, joka elätti mua pari ekaa vuotta, hän sitten lisäsi. 

 

 

Haluaisin että tämä lukisi useammin pikkuprintillä ihmisten kuvien ja postausten alareunassa:
#pappabetalar #mieskustantaa #mummonperinnölläeläen tai mikä se totuus onkaan. Tai edes se, että voin tehdä tällaisia päätöksiä, koska tiukan paikan tullen vanhempani auttavat rahallisesti. 
Sekin on aikamoinen etuoikeus, joka monelta puuttuu.

Tietysti olen samaa mieltä siitä, että elämä on liian lyhyt siihen, että tekee työtä jota vihaa. Mutta omalla kohdallani pistää vihaksi myös se, miten annetaan sellainen mielikuva että päivätyön jättäminen olisi helppo ja sankarillinen teko ja yrittäjyys ja oman bisneksen pyörittäminen olisi superhelppoa ja rahakasta heti alusta alkaen. 

Ei helvetissä ole.

Minua ahdistaa suunnattomasti myös niiden medialukutaidottomien teinityttöjen puolesta, jotka kuvittelevat että vaikkapa pääkaupunkiseudulta asunnon ostaminen, ja muutenkin siellä itsensä elättäminen, luksuslomat ja kaunis koti aina täynnä tuoreita leikkokukkia olisi jotenkin helposti tavoitettavissa sellaisilla titteleillä kun vaikkapa vapaa kirjoittaja tai bloggaaja.

Kun ei ole. Niitä ihmisiä on määrällisesti tosi vähän. Paljon normaalimpaa on (varsinkin uran alussa) tehdä sitä perustyötä, ei mitään suurinta unelmaa ja ihaninta koskaan (eikä siltikään ehkä ole varaa kaikkeen tuohon). Pitäisi myös aina muistaa se, että osa niistä menestyneistä bloggaajistakin on tehnyt myös ihan tavallisia duuneja ensin ja ehkä kerännyt sillä pesämunaa, joka mahdollistaa osittain sen, että tulot ovat epävakaat. Tai sitten he ovat vaan osuneet kultasuoneen (tai kultalusikkaan). 

 

 

Netin, sosiaalisen median ja blogien valheellisuudesta puhutaan muka koko ajan. Minusta niistä ei siltikään puhuta tarpeeksi.

Tosi-tv –buumin alkaessa vuosia sitten päiviteltiin sitä, että jonkun tutkimuksen mukaan tosi monien teinien haaveammatti oli julkkis. Nykyisin se varmaan on #girlboss. Eikä siinä mitään. 

Mua ahdistaa se, kun sun unelmatkin on niin realistisia, sanoi exäni muinoin. Ja mua ahdistaa sun puolesta se, että sä oon niin epärealistinen haihattelija ettei tosikaan. Erohan siitä tuli, mutta pysyn kannassani: 

Haaveita pitää olla, mutta pitää olla myös tajua siitä,
mikä on todellisuutta. 

 

----

 

#girlboss OR
#myhusbandsmoney #myparentsarerich 

 

 

 

Share

Pages