Ladataan...
VMV

Jumissa eli ei, klikkasin vahingossa esiin kielellistä kohtaloani jankkaavan vanhan runomitan, joka sytytti minussa uuden soinnun ja päänpudistuksen sille, kuinka köyhää kansaa sisälläni kaitsen.

Olen ihan uskomaton kolhoni puru. Räppäsin tämän joku vuosi sitten instagram-selfien en-minä-mitääksi.

mun taikasauva murtaa mua:
oon suojeliuksen sytiseni
vankina.
tuon aaveen mana musta, pää-/kallopaikalla
kaikunani kirjoo kuolema.

perimäni poru: ikälopun loruhuru-
mieli muhii mummona
eloon, toivoon liian uupuneena.
ei elää kauneimpani anna, kaanaa kirottua kohtaloa:
täs
on mun salaistani onttona ja yksin (mokalokaa, minättömän lagia)

kutea ja kuolla.
KUSTA! pelkkää mielen panetusta.

syti särkee sydämen
varjoistani tummenneen-
elähtänyt vanha raha: 
mä oon piru, perkele ja paha.

Share

Ladataan...
VMV

 

Voisinhan minä kuolla, kun maailmassa on niin monta sotaa, enkä minä itseni suhteen niistä vähäisin. Kurkkua kuristaa ajatuskin kirjoittaa tämä vähäinen minä toteen tällä tavalla, hyi olkoon. 

Voisinhan minä kuolla, kun kaikki on vielä kesken, enkä saa itsestäni ja elämänuskostani millään tavalla otetta.
Voisinhan minä kuolla, kun en tiedä, miten tässä käy. Minua etoo ajatuskasvain itsestäni, mitä olen ollut ja missä näen itseni nyt. Hyisevä turra, elämänjano ja kyvyttömyys kokea saavat minut pakenemaan ajattomiin, kauniisiin, pois tilasta, jossa elän.

Kerran tämä kaikki jää, sanoo aika minulle, ja saan sen hengestä otteen- saan tunnun siitä, joka kerran niin helposti pyyhkii maailman pois ja jonka jälkeen tulen hajoamaan osaksi jotakin kauniimpaa- osaksi.

Tuijotan eteeni ja löydän hirrenkappaleesta puunuurtamat hymyilevät kasvot (jotka muistuttavat minua maailman rakkaimmasta ja kauneimmasta tarusta maan päällä, meistä). Melodraama, johon yhdyn.
Älä itke, olet tosi, sinä sekava pää.

Syvärissäni tajuan, kuinka pieni minun maailmani jälleen on, kuinka hauskana pidän joitakin osia täällä vieraillessani, kuinka rakastan omaani, niin typeränä kuin itseäni pidänkin tätä kirjoittaessani. 

 

Sanat kaikuvat sisälläni, sillä en ole niitä osa, vaan maa (—) tuhansine joikoineen ja siltoineen. Oi, minä kuljen ja kuljen ja kierrän lopulta ympyrää tietämättä, millä on merkitystä. Kyllästyn tuhooni ja kuolemaani ja käännän katseeni itseeni, sillä tätä se on, monimäyhä.
(Näen minäkertojieni maaleja TUOLLA, tuolla, TUOLLA ja TUOLLA, mutta en tiedä, mitä oikein etsin). Hei, kulkuri, joka pitää/ kin päästämästään ruikupuurosta.

Reikä sisälläni, minätyhjä merkityksetön, jää itämään.

 

Kalmani suosta minua nostaa alituinen uho ja jää niitä tunteita kohtaan, joita en itsessäni osaa käsitellä. Näissä sanoissa sisäiseni jo soi, sillä tuo uho saa minut kuvittelemaan, värittelemään ja laskemaan luikua, jonka myötä kannan jälleen kaikkeni maaliin.

Toivo. Kuulen, kuka soittaa ja saa kirkastaa katseeni näkemään tätä edemmä.

Hope. If we love, we never hope/
If we hope, we never see/
If we hope, we never die.

Share