Se, että puhelinnumeroni on poikaystäväni puhelimen näytöllä pikanäppäimenä, koska hän soittaa useimmin aina minulle.

Kun hän etsi uutta asuntoa, hän mittasi kuinka pitkä matka uusista asuntovaihtoehdoista oli kouluun JA minun luokseni, koska ne vaikuttivat asunnon valintaan.

Hän jaksaa herättää minua monta, todella monta kertaa arkiaamuisin, kun en saa itse kunnolla herättyä. Se on varmasti joskus turhauttavaa, mutta hän tekee sen silti, jos hän tietää että minulla on paljon tekemistä päivän mittaan.

Jos näpyttelen tekstiviestiä puhelimen ruutuun tiukasti keskittyneenä, ja kuljemme yhdessä kaupungilla ihmisvilinässä, hän ottaa minua vyötäröltä kiinni ja johdattaa minua eteenpäin etten törmäisi ihmisiin.

Joskus herään öisin, ja minun tekee mieli syödä ennen kuin nukahdan uudestaan. Kerran hän toi minulle banaanin sängyn viereen illalla, kun olimme menossa nukkumaan.

Jos herään yöllä painajaiseen, hän kääntyy minua kohti ja pitää minusta halaten kiinni, kunnes nukahdan uudestaan.

                                                                                    ...ja niin monta muuta asiaa.

Tällaisia herrasmiehiä on harvassa, ja olen joka päivä onnellinen siitä että minä löysin hänet. On mieletön tunne olla se ihminen, jonka hän otti elämäänsä. 1 vuosi ja 4 kuukautta yhdessä, ja rakastunut olo vain vahvistuu.

Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin, että päätän uskoa siihen että olen oikeasti vahva ihminen, ja elämäni on oikeasti hyvin, kaikkine rakennuspalikoineen. Ainoa kuka tekee kaikesta huonoa on minä ja luuserin asenteeni. Olen nyt viikon aikana saanut puhtia omaan arkeen, ja huomaan että yli vuoden kestänyt masennus alkaa hälvetä. Viimeisen viikon sisään on tapahtunut seuraavia arjen pieniä ihmeitä:

- ei typeriä riitoja mitättömistä asioista poikaystävän kanssa, vaan leppoisaa yhdessäoloa

- olen tervehtinyt naapureitani hymyillen sen sijaan etten sano mitään

- aloitin vihdoin säännöllisen liikunnan hankkimalla kuntosalikortin

- päätin, että annan itselleni anteeksi sen, ettei kroppani ole priimakunnossa

- päätin, että annan anteeksi itselleni sen, ettei asunto ole aina niin siisti kuin pitäisi

- päätin palata syksyn aikana takaisin Taideakatemiaan opiskelemaan mediatuotantoa, jonka suoritus on noin 2½ vuotta kesken

- olen osannut lopettaa negatiiviset ajatukset, ja päättäväisesti siirtynyt ajattelemaan jotain aivan muuta kuin neuroottiset pähkäilyni, ja olen näin välttänyt pahoja mielialoja

Kyllä tämä parantuminen tästä. Päivä kerrallaan.

Valivali valivali valivali... yli 300 päivää. Eilen sisäinen ääneni kiukustui itselleni ja huusi sinä et ole oikeasti heikko ihminen!

Yli 300 päivää itsesääliä masennuksen takia alkaa pikkuisen kyllästyttää, ja tämä känkkäränkkä kyllästymisestä tuntuu olevan terve, liikkeelle pistävä voima. En jaksa olla enää kipeä, haluan takaisin normaaliin elämääni, se mikä minulle oli normaalia.

Olen todella kyllästynyt valittamiseen ja siihen, miltä kuulostan, miltä ilmeeni näyttävät.

Kuka minä olen? Minä en ole kynsiään pureskeleva, katseensa katukiviin upottava pikkulapsi joka pelkää ja ujostelee maailmaa, minä olen aikuinen vahva ihminen. Minä en ole tämä itkua vääntävä, ihmissuhteensa äärirajoille ajava valittaja, minä olen joku muu.

Minä olen vahva, itsenäinen, määrätietoinen, realistinen optimisti. Minulla on rakas poikaystävä, rakas perhe, rakkaita ystäviä. Minulla on mahtava asunto Turussa ja överimukava kämppis. Minulla on hyvä koulupaikka Turun Taideakatemiassa, joka odottaa minua kun päätän palata takaisin. Minulla on monta hyvää asiaa, kivijalka hyvään elämään, johon minun pitäisi taas luottaa, että niiden varaan uskallan turvautua.

Sanoin painokkaasti maanantaina puhelimeen eräälle rakkaimmalle nyt luotetaan ja katsotaan mitä tapahtuu, en jaksa enää yrittää vaan ennemmin alan tekemään päätöksiä.

Tuntuu paremmalta. Jotain sisäistä energiaa on vapautunut nyt paljon.

Uskokaa tai älkää - tänään menen Kirjakahvilaan aloittamaan mainonnan historian tutkielmaa, vihdoin, mokoma on yli vuoden jo myöhässä.

Päätin, että minä selviän, mistä tahansa, perrrrrrkele.

Vegaanina, kaikkien tuotteiden sisällysluettelot pitää käydä yksityiskohtaisesti läpi erilaisten valmistusaineiden osalta, eli kauppaan ei voi marssia ja ostaa suoraan ihan mitä tahansa tuotetta. Pahoin pelkäsin, että en löydä yhtään vegaanista kuivashampoota, mutta luojan kiitos sellainen löytyi Herbinan valikoimasta. Äidiltä kokeilin että tuote toimii ainakin omissa hiuksissa, joten siitä vain sitten itsellekin ostamaan.

Tämä hiusvärin tuoteluetteloa en itse ole käynyt läpi, mutta mitä Eläinoikeusfoorumilta luin, että tulisi tämän tuotteen myös olla vegaaninen. Pitää jossain kohtaa tarkistaa ihan itse, tuotesisällöt saattavat välillä kuitenkin muuttua, joten suosittelen vegaanisti eläville silloin tällöin tarkastusta tuotteen kuin tuotteen suhteen. On muuten hellä hiuksille, eikä hiuksia värjätessä ammoniakki käryä! Lisäksi tämä hiusväri on ekologinen, joten superia! Itse värjään hiuksiani mustaksi, joten se väri ainakin on myyntilupauksensa arvoinen, noista sävytetyistä ei ole omakohtaista kokemusta joten en voi luvata onnistuuko vai ei. Suosittelen etsimään arvosteluja sävytettyjen hiusvärien suhteen, ettei tule pettymystä värjäämisen jälkeen.

Herbatintin hiusvärejä myy ainakin Ruohonjuuri. Hinta siellä 21,75 €.

Tuleva syyskuu - säästökuu. AIVAN SUPERTYLSÄÄ! Pitää karsia menoista kaikkea arjen luksusta... olen itselleni tosi vihainen, kun tulee tylsä meininki. PAITSI että Total recall -leffa mennään tsiigaamaan oli rahatilanne ihan mikä tahansa!

Aina silloin tällöin päätään nostava vauvakuume nosti mieleeni kiehtovan ja inspiroivan idean - entäpä jos alkaisin keräilemaan ihania ja söpöjä esineitä tulevia lapsiani varten?

27-vuotias, joulukuussa 28-vuotias naisen fyysiset ominaisuudet omaava ihminen, kai tämä vauvakuume on luonnollista sitten jo tähän ikään.

Ajatus alkoi siitä, kun aina silloin tällöin näin jotakin hassua kaupassa, mistä mietin että olisipa lapsi, jolle tuon ostaa yllätyksenä. Ajatus jatkui, kun tajusin yhtäkkiä miettiväni vakavissani miten niin en voisi hankkia koiraa lemmikiksi... Mitä! Havahduin ajatukseeni, eihän tässä ole mitään järjenhiventä. Minäkö paljon kotoa poissaoleva, epäsäännöllistä elämää viettävä ihminen hankkisin lemmikin elämääni? Ei. Enkähän minä edes pidä valtaosasta koiria kun olen niin kissaihminen! Selkeästi syynä oli pelkkä hoivavietin vahvistuminen, jota purkisi lemmikkiin, sitten yhtäkkiä olisin pulassa koiran tai kissanpennun kanssa joiden kanssa ei ehtisi leikkiä. Niin monelle on käynyt niin.

Keksin paremman ja hauskan luovan jutun - kun jotkut ihmiset keräilevät postimerkkejä, miksipä minä en alkaisi keräämään esineitä ja asioita tulevia lapsiani varten, sitten kun joskus tulevaisuudessa niitä saan tai adoptoin. Mietin ensin että olenko sekopää, mutta ihmiset pitivät ajatustani lähinnä herttaisena, joten aloitin. Tässä kaksi ensimmäistä hassua asiaa, jotka ostin.

Ainakin itselleni tämä uusi harrastus on erittäin antoisaa ja terapeuttista. Vauvakuume pysyy kurissa ja lientyy aina melko pian ostosten jälkeen, ja samalla tulee tehtyä jotakin hyödyllistäkin tulevaisuutta ajatellen. Vielä pitäisi askarrella vauvalaatikosta söpömpi, kun nyt se on vielä vain vanha palapeli-laatikko, jonka kannessa on surkean näköinen dalmatialainen, heh.

Ehkä joskus avaan tämän laatikon sitten lasteni kanssa ja kerron, mitä äiti kauan sitten mietti.