Tämä menee nyt taas peruskolmekymppisen jorinaksi ja yleishöpinäksi, mutta kuitenkin... Kasarmin Carrie Bradshaw (City Without Sex) on jälleen vauhdissa ja kolumnoi seuraavaa: muista aina nauttia kulloisestakin hetkestä.

Tätä TJ 29 -päivää ei enää muutaman tunnin kuluttua ole. Samoin ei ole sitä hetkeä, kun painoin 50 kiloa ja kerroin kiljuvan festariyleisön edessä bikineihin sonnustautuneena unelmoivani Kilimanjaron valloituksesta ja muistaakseni myös intin käymisestä. Juontaja-misterin ilme oli tuolloin aidosti näkemisen arvoinen ja tokkopa hän uskoi tärähtäneeltä kuulostavan missukan sanoihin. (Luulin itsekin jauhavani shaissea, mutta tässä sitä nyt ollaan. No ei kai, vitsi-vitsi, olin tuolloinkin tosissani.)

Ennen kaikkea, muista nauttia ihmisistä, joiden seurassa kulloinkin olet. Ihmissuhteilla, hyvillä ja erinomaisillakin sellaisilla, on taipumus muuttua samalla, kun me ja elämämme muuttuvat. Kaiken ei ole tarkoituskaan säilyä ikuisesti, harvat asiat säilyvät. Anna kuitenkin itsestäsi aina jotain todellista. Kerro unelmistasi. Auta muita toteuttamaan haaveitaan. Elä hetkessä.

Tee vähän pelottavia juttuja. Tee sitä, mitä itse ihan oikeasti haluat tehdä. Silloin käytännössä sillä, mitä muut ajattelevat ei ole väliä. Ota vastuu omasta elämästäsi. Uskalla luovuttaa tarpeettomaksi käyneestä saadaksesi jotain, mikä tuntuu oikealta.

Se, mitä nyt olet ja missä nyt olet, on ainutlaatuista. Juuri siksi, että se ei ole ikuista, paitsi sinun mielessäsi. Yhtenä päivänä et olekaan hassu missikandidaatti, jolla on kummallisia haaveita, vaan kasarmin epävirallinen mummo, joka on tehnyt aiemmin kaikenlaista hämmentävää. Ja kaikki tämä on ollut erittäin viihdyttävää, antavaa ja täyttä elämää oman aikansa!

Kotiuttamistestejä, lehtijuttujen kirjoittamista ja ensi viikolla matka ulkomaille... Siinä tulevaa ohjelmaa. Tuntuu kuin inttiminä kuoriutuisi päivä päivältä ja salakavalasti yltäni paljastaen yllättävää riehakkuutta, naurua ja huolettoman spontaaneja tekoja. Ehkä jopa letkeyttä, rentoutta ja suoranaista mukavuudenhalua.

Saavuin viime viikolla ensimmäistä kertaa ikinä iltalomilta kasarmille vain muutama hassu minuutti ennen paluuaikamääreen sulkeutumista. Tiesin, että en tulisi myöhästymään, mutta arvasin jo kaverin luo matkatessa, että hilkulle menisi. Halusin vain kovasti päästä näkemään tuttuani ja vähän seikkailla.

Olen kysellyt naisellisilta naisilta neuvoja kaunistautumiseksi armeijan jälkeen. Haluaisin tehdä jotain ennenkuulumatonta. En muista, koska olisin viimeksi ostanut jotain vain kauneuden vuoksi, olen viettänyt pari vuotta suurelta osin melko luonnonlapsena. Kauneustuotteet ovat ehkä pitkälle rahanhukkaa, mutta olisi mukava tuntea olonsa erityisen naiselliseksi. Ei stressiksi asti, kuten joskus nuorempana, mutta omaksi ja vähän muidenkin iloksi. Siviilissä muistan kuitenkin aiemmin nauttineeni huomion saamisesta naisena. En vain osaa sanoa, millainen kauneustuote olisi käytännöllisyyden rajoissa fiksu investointi meikäläisen elämäntyylillä: ripsienpidennykset? Ainakaan koreat kynnet eivät tule kuuloonkaan.

Vaikuttaa siltä, ettei siviiliin kiinni pääseminen tule olemaan ongelmallista. Tämä on todellakin ollut tähän mennessä suurin seikkailuni, ja kuten jo pari vuotta sitten inttiin hakiessani toivoin, olen päässyt kerrankin kunnolla sulautumaan "reportaasin aiheeseeni", jos tätä blogiani voi jonkinlaisena reportaasina pitää. Olen lisäksi täynnä uusia ideoita ja intoa toteuttaa niitä.

Maiseman ja perspektiivin vaihtaminen sopivin väliajoin palkitsee yllättävillä tavoilla.

Elämänmuutos kolkuttelee jälleen ovella. Vain runsas kuukausi ja on taas opeteltava oleminen uusiksi. Oikeastaan tämä on kaikessa haikeudessaan ja ajoittaisessa ahdistavuudessaankin se tyyli elää, josta pidän: aina uusia haasteita. Aina vähän tyhjän päällä. Aina täytyy vähän miettiä seuraavaa siirtoa ja olla valmis toimimaan.

Kasarmin jäätyä taakse käytän pari viikkoa jo etukäteen Euroopan suosikkikohteekseni nimeämässäni maassa. Kyseinen reissu on siinä mielessä jännä, että edessä on pisin lomareissu Euroopassa, jonne suuntaan yksin. Lähdin pari vuotta sitten yksin pidennetylle viikonloppureissulle Färsaarille lähinnä sillä perusteella, että en ollut koskaan kuullut kenenkään käyneen siellä. Tuolla matkalla muun muassa liftaaminen tuli alusta alkaen tutuksi, kun bussit eivät kulkeneetkaan lentokentältä toisessa päässä saaria sijaitsevalle hotellilleni niin myöhään. Suunnittelin reissuni niin, että joka päivälle oli jotakin ohjelmaa eri puolilla saarirykelmää, joten bussiaikataulut ja niiden yhteensovittelu saarelta toiseen siirryttäessä tulivat lopulta melko tutuiksi. Paikalliset ihmisetkin olivat erittäin mukavia ja sain pariin otteeseen autokyydin paikasta toiseen tuntemattomilta.

Tällä erää on jälleen tarkoituksena kierrellä ympäri maata aktiviteettien perässä. Olen yleensä etukäteen lyönyt lukkoon muutaman paikan ja aktiviteetin, jotka kuuluvat to-do-listalleni. Loppuohjelma on joustavampi. Rakastan tällaisia reissuja! Olen aika itsenäinen menijä, vaikka tykkäänkin tutustua uusiin naamoihin, mutta pidän myös selviytymisen ja pienestä pelon tunteesta.

Matkan jälkeen toivon paiskivani hetken verran hommia ja pystyväni viettämään vapaa-aikaa kavereiden kera.

Tämän jälkeen syksyn kolkutellessa aloitan "seuraavan inttini". Vietän toisen vuoden metsässä eräillessä kaikenlaisissa oloissa ympäri Suomea ja vähän ulkomaillakin. Opiskelen siis itselleni kakkosammatin ja suuntaan matkailualalle!

Odotan tulevaisuudeltani lisää fyysisiä ja henkisiä haasteita ja sellaista mainiota porukkahenkeä, johon etenkin intissä olen päässyt tutustumaan. Luen edelleen uusia Everestille kiipeämisestä kertoavia kirjoja, ja toivon jossain kohtaa pääseväni osalliseksi vastaavanlaisesta retkikunnasta. Se olisi kyllä kaikkien toiveitteni huipentuma: äärimmäisiä haasteita ja tiimitaistelua yhteisen päämäärän eteen!

Minulla on mielestäni tällä hetkellä paremmat edellytykset ja valmiudet tiiviiseen ryhmätyöskentelyyn ja luottamuksen rakentamiseen kuin koskaan. Suorastaan odotan tulevana syksynä syntyvää "uutta perhettäni" ja kaikkia siihen liittyviä mahdollisuuksia kasvaa jälleen ihmisenä. Tiedän, että yhtenä päivänä kaikki omaksuttu ja omaksuttava joutuu suureen testiin erittäin vaativissa oloissa.

Olen pohtinut myös, että missä vaiheessa minun on mahdollista yhyttää parisuhde, josta toisinaan haaveilen. Viime vuodet ovat olleet niin kiireisiä, että en ole ehtinyt kunnolla panostaakaan läheisimmän ihmissuhteen rakentamiseen. Ajatusta on jatkuvasti pakko siirtää eikä siinä vasta hetken sinkkuna viihdyttyäni mitään ongelmaa ollutkaan. Olin todella onnellinen itsenäisessä elämässäni. Elin täysillä, kuin vapauteen päässyt villieläin. Pohjimmiltani kaipaan kuitenkin aitoa sielunkumppania, kuten niin moni muukin.

En ole onnistunut ratkaisemaan, miten saisin potentiaalisen partnerin vakuuttumaan siitä, että tällainen reissaaja olisi kannattava sijoitus koko loppuelämän mittakaavassa. Mikään kotihiiri se ukko ei siis saisi olla. Miten kesyttää toinen seikkailija? Ehkä tämä ei loppupeleissä ole niin suuri pulma ja solmu aukeaa viimein kuin itsestään, mutta nyt tämä tietenkin mietityttää.

Kaiken muun olenkin mielessäni lyönyt lukkoon, tai siis tiedän, millaisia asioita haluan ja mihin olen valmis, mitä olen valmis kestämään.

Hyvä on. Hyvä on. Kaikesta on voitava puhua. Joonas Hytönen, mediapersoona, joka myös takavuosina suoritti intin vanhemmalla iällä, mainitsi tuolloin, että armeija ei tee hyvää ainakaan iäkkään soturin seksielämälle (ja voisin lisätä tähän, että varsinkaan sinkun).

Jep.

Laskeskelin tuossa (se olikin erittäin vaativa tehtävä), kuinka paljon rietastelua vuoden sisälle on mahtunut. Vaikka olisin yksikätinen, voisin sormin laskea, miten monta kertaa olen päätynyt lemmenpuuhiin inttiaikana. Viimeksi, kun elämäni oli näin "ilotonta", olin neitsyt. Siitä on kulunut jokunen vuosi. Tähän täytyy kyllä huomauttaa, että en ole mikään ykkösrietastelija muutenkaan, mutta vastakkaisen sukupuolen kanssa flirttailu on kyllä jäänyt hyvin pitkälti.

En ole unohtanut, miltä alaston, tai puolialaston mies näyttää, mutta on hiukan vaikea nähdä niitä muodossa ja marssiessa aromaattisia ja ärsyttäviksi asti äityviä olentoja nimeltä mies jotenkin siinä mielessä kiehtovina vapaa-ajalla. Varsinkaan ensimmäisinä kuukausina en halunnut lomilla kuullakaan miehistä, nähdä miehiä tai haistaa miehiä. Aistia miehiä millään lailla. Kaikki tuutit olivat täynnä miehiä.

Miehiä, miehiä, miehiä. Vielä kerran miehiä. MIEHIÄ, PERKELE!

Tiedän jonkin verran, mitä ne ajattelevat ja miten ne ajattelevat. Yritin olla uskottava niiden silmissä. Yritin olla kuin ne. Tai en yrittänyt, vaan olin sellainen kuin minun määrättiin olevan. Siihen kuuluu turhien asioiden unohtaminen ja sivuuttaminen. Sukupuoli on suurilta osin sellainen asia.

Joskus niitä harmitti, että olen hyvä. Toisinaan taas oli ihan perseestä, että olen niin paska. Että olen neiti, prinsessa. Ja se ei ole mikään kohteliaisuus, se on noloa ja hävettävää. En ajatellut mitään muuta niin paljon kuin miehiä, ja silti tuntui, että ne eivät voi edustaa sitä samaa sukupuolta, jota pidin joskus viehättävänä.

Olen kokenut olevani päivittäisissa tekemisissä kymmenien uusien pikkuveljien, työtovereiden ja herrojen kanssa. Koita siinä sitten muuttaa näkökulmaa jossakin vaiheessa.

Olen luvannut itselleni, että kun lähden palveluksen päätyttyä pikku lomamatkalle, olen ihan reilusti perinteisen naisellinen. En tiedä, olenko, koska kyse on aktiivilomamatkasta eivätkä lomamatkani yleensä ole mitään spa-kylpylä-hemmottelumatkoja, mutta ehkä voisin yrittää kokeilla jotain erilaista. Luultavasti en kokeile.

Luultavasti katson, miten huonetoverien naama hostellissa venähtää, kun heille jossain kohdassa selviää, että tämä suomalainen mimmi on suorittanut asepalveluksen. Todennäköisimmin huonetoverini eivät ehdi nähdä minua kuin vilaukselta, kun viiletän pitkin maata patikoimassa, melomassa ja kiipeilemässä.

Ehkä vislaan rantakadulla jonkun paahtuneen surffarin perään. Mieluummin toisin päin.

Kun asiaa kunnolla ajattelee, on melkoinen kulttuurisokki vaihtaa arkiympäristöä niin radikaalisti kuin vuosi sitten tein astuessani armeijaan. Suuri osa entisen elämäni kollegoista ja ainakin puolet työtehtävissä tavattavista ihmisistä oli toinen toistaan hehkeämpiä kaunottaria. Siis naisia, ja yleensä vieläpä äärimmäisen naisellisia ja upeita sellaisia.

Siinä määrin, että joskus iltaisin kuntosalin pukuhuoneessa muistan havahtuneeni ihmettelemään, että onpa paljon ihan tavallisen näköisiä naisia! Taviksia.

Se oli spontaani ja tahaton ajatus, ei oletusarvoisesti hyvä eikä paha, vaikka tunsinkin itseni lähes huonoksi ihmiseksi sen takia. Mietin myös, mitä tällainen varkain päähäni hiipinyt maailmankuva saattaisi aiheuttaa, jos en suhtautuisi siihen edes vähän kriittisesti.

No ehkä se teki minusta vaativamman sekä muita että itseäni kohtaan. Ei saa tyytyä pelkästään ulkonäön tai naiseuden suomiin mahdollisiin etuihin ja hyötyihin. On kehitettävä itseään myös muilla alueilla ja vaadittava toisilta elämässä etenemiseen muutakin kuin tajunnan räjäyttävää kauneutta tai komeutta. Se on lyhyt tie se, ja aina tulee joku uusi, joka hurmaa erilaisilla piirteillä, kun vanha viehkeys on jo menettänyt kiinnostavuutensa.

Viehättävyydessä ja ulkonaisessa esteettisyydessä ei tietenkään ole mitään pahaa sinänsä. Ei ole väärin nauttia kauneudesta tai haluta näyttää hyvältä. Se on tervettä. Mutta olen pitänyt sittemmin kunnia-asiana vaatia hurmureilta ja nättimyksiltä (no okei, naisten suhteen minulla on vielä joskus tekemistä ja yritän kiinnittää asiaan huomiota) hieman enemmän ponnistelua, etenkin jos he ovat yrittäneet päästä helpommalla pelkällä habituksella.

Vaikka se sitten saisi minut itseni vähän hikoilemaan ja kuumottumaan. En suostu komistusten pompoteltavaksi.

Itse asiassa elämäni on kulkenut aika jännää rataa: Ensin hain nuorena tyttönä hyväksyntää naiseudelleni ja yhteiskunnalliselle kelpaavuudelleni kauneusmaailmasta, jossa pätivät tietyt normit. Sitten päädyin paikkoihin, joissa pääsin itse ainakin näennäisesti arvottamaan viehättävyyttä, myyvyyttä ja yleisen mielipiteen mukaan hyväksyttävää ja tavoiteltavaa kauneutta.

Viime vaiheessa olen pyrkinyt pyristelemään täysin tällaisen arvotuksen ulkopuolelle ja ollut kiinnostunut näkemään, mitä tapahtuu, kun naisellisilla avuilla ei ole mitään sijaa tai merkitystä selviämisen kannalta. Oikeastaan armeijassa naiseuden käyttöä pidetään yleensä ottaen jopa halveksittavana; sehän on epäonnistumista ja heikkoutta, jos joutuu turvautumaan sellaisiin konsteihin.

Minun on mahdollista saada arvostusta myös puhtaasti persoonalla, sisulla, asenteella, taidolla, rohkeudella, työllä ja tuskalla. Tai itse asiassa, se onkin kai ainut tapa saada osaksi ihan oikeaa arvostusta ihmisenä, henkilönä. Se on ollut todella vapauttava ja rajoja rikkova kokemus. Nyt koen, että voin hyvällä omallatunnolla olla kaikkea sitä, mistä nautin, oli se sitten seikkailemista, kirjoittamista, nätiksi laittautumista, mitä vain.

Vielä viimeisimpinä inttiviikkoina olen kokenut mitä uskomattomimpia tapahtumia; muistoja, joita en tule varmaankaan ikinä unohtamaan. Olen tavannut armeijassa todella hyviä tyyppejä. Sain myös vaihtuvan kävelyseuralaisen säännöllisille matkoilleni keskustasta kasarmille.

Vappu oli erittäin huvittava ja hauska, todella erilainen. Kiitos kaikille kreisistä seurasta!

Tuntuu kummalliselta joutua pitkästä aikaa todistamaan keskustelua niin naisellisesta aiheesta kuin säärten vahauksesta ja operaation kivuliaisuudesta. Ei aseen öljyämisestä, ryynäämisen viheliäisyydestä tai vaikka siitä, miten kengännauhat pysyvät maiharin varren sisällä. Muille ikäisilleni leideille inttipojat ovat skidejä, minä olen melkein muuttunut 20-vuotiaaksi mieheksi. No en sentään, mutta he ovat hyviä tyyppejä, vietän kaiken aikani heidän kanssaan ja keskellään. Miten ihmeessä voisin yhtäkkiä täysin kääntää takkini ja ajatella, että he ovat vain jotain etäisesti minua muistuttavia pikkupoikia omassa maailmassaan?

Oli työlästä vakuuttaa heidät siitä, että taistelen samalla puolella ja että olen valmis näkemään vaivaa kokeakseni samoja asioita kuin he ilman helpotuksia. Eräänä päivänä viimein lakkasin olemasta heille suurelta osin outo muukalainen ja vierailija toiselta planeetalta.

Minun ei tarvinnut enää yrittää liikaa.

Puhuin juuri tänään inttikaverille siitä, miten tulee olemaan outoa vieraantua heidän, parikymppisten miesten, maailmasta ja muuttua taas "normaaliksi". Onko sellaista? Ehkä tämä kokemus on aina osa minua. Yksi tärkeimmistä kokemuksistani, jotain mikä määrittää minua. Siis tällainenhan minä olen! En kai minä tästä mihinkään sen kummemmin muutu. Tämä osa elämää vain paljasti minusta jotain, mikä ennen oli piilossa.

Valkolakkien keskellä kadulla olin ainakin ylpeä paitsi lyyralla koristetusta päähineestäni, myös tunnuslevystäni, ja siitä, että kun joku huutaa: "Hei kaunis nainen!", voin vastata "Varusmies!" Olen ylpeä myös siitä, että olen kaunis nainen. Miksi ihmeessä ajatellaan, että miehet ja naiset ovat niin erilaisia? Vain kuori, paketointi, on erilainen.