Ladataan...
Wasteland, honey

Olen oppinut rakastamaan merta. 

Asuin nimittäin tämän kevään ruotsalaisessa rannikkokaupungissa. Nyt puolestaan vietän kesän suomalaisessa vastaavassa. En tiedä miten sopeudun muuttaessani takaisin sisämaahan syksyllä.

Mutta siihen on vielä aikaa. Pitkä ihana leikki jatkuu vielä.

Rakastan iltoja rantakallioilla. Tässä kaupungissa niitä kallioita riittää. Mukaan tarvitaan vain viltti, mankka ja Tehiksen levy, hyvää seuraa sekä siideriä. Niihin hetkiin tiivistyy kaikki olennainen tästä kesästä: laskevan auringon heijastama silta meren pinnalla, uudet tuttavuudet joista tulee alle viikossa ystäviä ja keveä mieli.

"Kuljen kaupungin varjoisaa puolta ylöspäin ja olen polviani myöten maailmassa kii", kuten joku viisas sanoi jossakin.

Ei kai siihen ole mitään lisättävää. 

Paitsi että hei! Suositelkaa mulle jotain kesäistä musiikkia, joka sopisi juuri noihin edellä kuvailtuihin hetkiin?

kuva: weheartit.com

   

Share
Ladataan...

Ladataan...
Wasteland, honey

Suhtaudun ristiriitaisesti onnellisuuteen. Usein tulee mieleen se perisuomalainen sanonta: kel onni on, se onnen kätkeköön ja blaablaa. Mutta miksi hitossa? Miksei sitä onnea saisi huutaa koko maailmalle tai ainakin edes vähän kehuskella kylänraitilla että nyt muuten menee hyvin?

Mutta silti, ihan väkisinkin alkaa epäilyttää kun se onni jostain kohtalon oikusta kohdalle osuu. Tai kun taivaankappaleet ovat sattumalta oikeilla paikoilla, tai mitä syitä ikinä siihen sitten onkaan.

Alkaa epäilyttää, että kohta kaikki taas menee kuitenkin vituiksi.

Ja sitten on vielä se toinen puoli, kuten kaikilla asioilla yleensä on: onnelliset ihmiset ovat lähtökohtaisesti ärsyttäviä. Ne hymyilevät typerästi, nauravat paljon ja kovaa, eivätkä välitä pienistä vastoinkäymisistä. Ne vähän leijuvat ja käskevät vain antaa mennä niin kaikki ongelmat selviävät. Mikään ei ole niin justiinsa.

Ei. Ei se niin mene. Onnettomalla on varmasti miljoona hyvää syytä olla onneton ja onnelliset tuovat yhden lisää.

Tästä kaikesta jupinasta huolimatta on pakko myöntää: olen aika onnellinen. On kesä, töissä on kivaa ja uudet ihmiset huippuja. Aika leimiä, myönnän. Mutta näin lämpimällä säällä onnettomana oleminen on hiton rankkaa.

Helpompi luovuttaa suosiolla. Ja kuunnella tyhmää musiikkia.

Loistava meno ja sillee.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Wasteland, honey

Haluaisin pitää Coldplaysta. Kaiken järjen mukaan minun pitäisikin. Coldplay on ihan jees. Mutta vain ehkä liian jotain. Liian tylsää? Liian helppoa?

Coldplay on vähän kuin kiltit miehet. Mukavaa, mutta päältä päin tylsää.

Minä pidän vaikeasta. Niin miehissä kuin musiikissa.

Olen pitänyt miehen vaikeutta ja tunnevammaisuutta haasteena: mitä oudompi, sitoutumiskammoisempi ja salaperäisempi mies, sitä enemmän kiinnostun. Ja mitä vähemmän vastauksia tekstareihin tulee ja mitä epäluotettavampi mies on, sitä kiinnostavampi ihmissuhde.

Sanalla sanoen: olen kusipääaddikti.

Tai ainakin olin.

Usein kuulee sanottavan, että renttuihin rakastuvat naiset yrittävät jollakin tapaa parantaa heidät. Yrittävät hoivata ja saada muuttamaan huonot tapansa. Yrittävät tehdä kusipäärentuista sliipattuja kultapojuja. Minä en. Jos haluaisin sellaisen hyväkäytöksisen kiltin pojan, miksen hankkisi jotakuta, joka on sellainen jo valmiiksi?

En oikeastaan edes tiedä varsinaisia motiivejani. En, vaikka niitä on aikanaan tullut mietittyä ja ylianalysoitua aivan liian monta pitkää iltaa.

Ehkä minusta vain tuntuu siltä, että suhteiden eteen täytyy tehdä töitä, ja niiden täytyy olla vaikeita. Jos kaikki sujuu ensitapaamisesta asti liian helposti ja hyvin, on jotakin pakko olla vialla. Ja jos ei ole, jokin ongelma on pakko kehittää. Ehkä siksi on kätevää ihastua niihin ongelmatapauksiin ja sitten kehittää niistä pakkomielteitä, ongelmia ja draamaa.

Onpahan jotain jännitystä elämässä.

Mutta kaikkeen kyllästyy. Minä olen kyllästynyt kusipäärenttuihin. Kyllästynyt kaikkeen siihen vaikeuteen. Mikseivät ihmissuhteet voisi olla mukavia ja helppoja? Ei kai helppous aina tarkoita automaattisesti tylsää?

Aion vaihtaa miesmakuani. Aion ottaa selvää, millaisia kiltit miehet oikeastaan ovat. Ja aion kuunnella pitkästä aikaa Coldplayta.  Tää uus on oikeastaan aika jees ihana.

http://www.youtube.com/watch?v=1Kf_6BWcOOg

"...Maybe I'm in the gap between the two trapezes. But my heart is beating and my pulses start cathedrals in my heart."

 

Ps. Saatoin löytää sen nojailuseuralaisen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Wasteland, honey

Nyt yhteiseloa niiden kahden pojan kanssa on takana puolitoista viikkoa. Ensin tuntui oudolta, nyt alan tottua.

Juuri nyt istumme kaikki olkkarin sohvilla, kuuntelemme Placeboa ja juomme kaljaa. Tänään on kuulemma vuoden pisin päivä, kesäpäivänseisaus. Ei huvita mennä nukkumaan, vaikka aamulla on töitä.

Puhumme asioista, joista en muuten varmaan koskaan puhuisi. Zombisarjakuvista, hävyttömistä leffojen nimimuunnoksista ja Indiana Jonesista. Ja tietenkin pelaamme sitä hiton peliä. Sen nimi on muuten War of tanks, ihan vain tiedoksi. 

Meillä ei vieläkään välitetä siisteydestä. Meillä välitetään absurdeista keskusteluista, huonoista vitseistä, hyvästä musiikista ja siitä, että aamukahvi riittää kaikille. Pojat käyvät saunassa ja sitten ihmetellään miten tiedän mitä tarkoittaa armeijakielessä masi. Ja harmitellaan ettei oltu Provinssissa ja nähty System of a Downia.

Niin ja ne pyykit ovat vieläkin narulla. Pelituntien määrän laskemisen lopetin toisen päivän jälkeen. Wc:n kannen kanssa taistelen edelleen.

Mutta pakko kai se on myöntää: tää on hiton hauskaa. En ymmärrä puoliakaan niistä aiheista joista puhumme, mutta ehkä sitten kesän lopussa voin tituleerata itseäni miesten keskusteluaiheiden asiantuntijaksi. Ehkä.

Tänään opin, että vuonna 1969 käytiin viisipäiväinen jalkapallosota El Salvadorin ja Hondurasin välillä.

  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Wasteland, honey

Kuten jo kerroin, muutin juuri uuteen asuntoon. Tulen asumaan siellä ainoastaan kaksi ja puoli kuukautta, mutta näin kesän alussa sekin tuntuu pieneltä ikuisuudelta.

Asun kahden kämppiksen kanssa.

Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista. Olen elämäni aikana jakanut asuntoni monenlaisten ihmisten kanssa. Itse asiassa en ole koskaan asunut yksin. Olen seurannut  kämppiksen eroa edeltävää riitelyjaksoa, toisen kämppiksen pakkomiellettä terveelliseen ruokaan, kolmannen päälaelleen käännettyä elämänrytmiä sekä neljännen digiboksin tallennusriippuvuutta.

Kaikkia kämppiksiäni on kuitenkin yhdistänyt yksi asia: he ovat olleet tyttöjä.

Tällä hetkellä jaan kesäasuntoni kahden pojan kanssa.

Ja vaikka yhteiseloa on kestänyt vasta muutaman päivän, moni asia on totaalisesti toisin.

Tiedän, että sukupuoliroolit ovat suurelta osalta pelkkää muinaisjäännettä. Silti en voi olla huomaamatta eroja. Ehkä olen vain sattunut saamaan asuinkustannusten jakajiksi stereotyyppisiä tyttöjä tai nykyisellään stereotyyppisiä poikia, mutta yhtä kaikki, on pakko saada tietää: miten kukaan voi asua miehen kanssa?

Pysyvästi, siis.

Luulen, että tämä muutaman kuukauden yhteiselo on kuitenkin hauska empiirinen kokeilu. Aion laskea, kuinka monta tuntia on tuossa ajassa mahdollista käyttää verkkoroolipelin (tai jonkin vastaavan, en ole vielä onnistunut selvittämään pelin anatomiaa) pelaamiseen, kuinka monta tyhjää puolentoista litran kokispulloa keittiöön mahtuu ja miten monta päivää kuivat pyykit voivat roikkua kuivaustelineellä tai puhtaat astiat lojua astianpesukoneessa.

Tällä hetkellä lukemat ovat luettelujärjestyksessä seuraavat: 9, 4, 3, 2.

Haluaisin myös tietää montako kertaa wc-pöntön kansi lasketaan alas, mutta ainakin toistaiseksi tutkimustulos on pyöreä nolla.

Lupaan raportoida kesäni kulusta myös jatkossa, jos jotain uusia mullistavia eroavaisuuksia nais- ja miessukupuolen välillä ilmenee.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Wasteland, honey

Aloitan huomenna hetkeksi uuden elämän.

Muutan huomenna uuteen asuntoon, uuteen kaupunkiin. Maanantaina aloitan uudessa työssä. Uutta on sekä työpaikka että työnkuva.

Jotenkin tuntuu, että juuri nyt koko elämäni tiivistää sana uusi. 

Toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt kehittämään stressiä lähinnä siitä, kannattaako mukaan pakata kumpparit ja miten löydän bussiasemalta tulevaan asuntooni. Kai on vain helpompi miettä pieniä yksityiskohtia ennemmin kuin kokonaisuutta.

Koska onhan se nyt hiton jännää aloittaa taas kaikki alusta. 

Ja toisaalta myös aika raskasta, varsinkin kun edellinen alusta alkaminen tapahtui tammikuussa. Olen melko turvallisuudenhakuinen ihminen. On hyvä olla, kun tietää mitä tapahtuu ensi viikolla, ensi kuussa. Haluaisin ehkä olla spontaani, sellainen joka menee ja tekee ja miettii vasta sitten. Mutta en vain ole.

Ja vaikka haluankin välillä hypätä tuntemattomaan, pelottaa se vietävästi. Olisi niin paljon helpompaa jäädä jumiin kaikkeen tuttuun, mutta kai yksi nousee aina ylitse muiden: kiire elää.

On kiire nähdä, kokea ja elää vaikka pelottaisi. Ja vaikka välillä huomaisi että parempi olisi sittenkin ollut siellä kotona. Vaikka huomaisi että otti uuteen elämään mukaan ne kumpparit ja valkoisen tyllihameen, mutta unohti hammasharjan. Silti täytyy lähteä.

Jotenkin tämä kappale tuo turvaa juuri nyt, kun 22 kilon matkalaukku odottaa eteisessä lähtijää. Kuuletko kun veden alla mä huudan ääneen sen kaiken ihanan, vapauttavan. janottavan, kiperän, pelottavan, uuden.

  

Share
Ladataan...

Pages