Havaintoja tipattomasta- viinimuijan jäähyväiset alkoholille

Lokakuun lopussa päätin lopettaa alkoholin käytön. Tai siis sovin itseni kanssa etten aio olla humalassa ennen vappua. Tällä hetkellä elän vakaassa uskossa, etten palaa vanhoihin tapoihini silloinkaan. Mutta mikä tähän päätökseen johti ja miksi sen tekeminen kesti niin kauan?

”Juominen on minulla täysin hallinnassa. Vain se miten käyttäydyn humalassa, vaatii harjoittelua”.

Tätä tuntemattomaksi jäävää suurta ajattelijaa olen lainannut kesällä lisätessäni Instagramiin kuvan itsestäni ja ystävättärestäni pussikaljalla ennen Kaija Koon keikkaa. Ilta meni melko tavalliseen tapaan, muistaakseni. Seuraavan päivän vietin yksin neljän seinän sisällä kärsien Vain Elämää-krapulasta. (Katsoin Vesa-Matti Loirin tuotantokautta ja itkin). Alkuillasta päätin uskaltautua hakemaan pizzaa samalla kun puhuin puhelimessa ystävättäreni kanssa. Hän oli darrastaan huolimatta kyennyt ulkoilmaan jo aikaa sitten. Tiedustelinkin häneltä, tarkeneeko siellä ilman takkia. Hämmennyksekseni sain kuulla, että ulkona on 27 astetta lämmintä. Ja niin valui hukkaan taas yksi vuorokausi elämästäni. Tarinassa ei sinänsä ole mitään käänteen tekevää. Tuona kyseisenä iltana en edes hukannut mitään enkä saattanut itseäni tai irtaimistoani suurempaan vaaraan toisin kuin monesti muulloin, jolloin huono koordinaationi, arvostelukykyni tai muistini ovat aiheuttaneet jos jonkinlaisia pulmia.

Suhteeni alkoholiin on aina ollut enemmän tai vähemmän ongelmallinen. Vaikka minulla ei ole ollut joka viikonloppuisia kännirutiineja, olen kokenut tämän harvemminkin tapahtuvan juhlajuoman nauttimisen hyvin kuormittavana. Syynä ei siis liene kertojen määrä vaan enemmänkin niiden laatu. Olen nimittäin niitä naisia, joita ei kossu kurkussa kauaa korvenna, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Useasti olenkin kunnostautunut sinä surullisen kuuluisana juhlien viimeisenä vieraana. (Siitä, olenko ollut aina näillä vierailuilla hereillä, en mene takuuseen.) Selvää kuitenkin on, etteivät koirat, kahleet tai kotiin menoajat ole ikinä minua pidätelleet. Juhlia täytyy kun on juhlan aika ja perusteellisesti sittenkin! Toki voin kiitollisena todeta, että perinnöksi näistä vuosista jää runsaasti hauskoja muistoja. Ainakin jos silminnäkijähavaintoihin on luottamista, oma tallentava kovalevyni on nimittäin mennyt monesti tilttiin jo alkuillasta.

Rakkain ja pitkäaikaisin ystävättäreni lopetti kupin ottamisen jo miltei vuosi ennen minua. Baarireissut, joita olemme yhdessä tehneet vuosien varrella suhteellisen paljon, ovat usein olleet eeppisen katastrofaalisia. Joitakin urotekojamme listatakseni voisin mainita, että kantabaarimme portsarit lanseerasivat meille oman hattuhyllynarikan kyllästyneenä kaivelemaan alati kadoksissa olleita narikkalappujamme. Lappujen lisäksi hukassa ovat olleet milloin kengät, milloin käsilaukut ja milloin kotiavaimet. Loisteliaita kotiinpaluita onkin suoritettu erinäisillä keinoilla muun muassa parvekkeelle kiiveten tai viherkasvi murtautumisvälineenä.

Jokseenkin legendaariseksi on muodostunut myös kulttuurimatkamme Tallinnaan. Sieltä palasimme yhtä kännykkää köyhempinä, mutta sitäkin paremmassa seurassa. Neljä tuntia kestäneen paluumatkan aikana onnistuimme Silja Europan bingossa saattamaan itsemme takaisin loistavaan juhlakuntoon ja tutustumaan kansainvälisiin herrasmiehiin. Mukana reissussa ollut ystävättäreni äiti ei juurikaan ilahtunut minun tullessa ilmoittamaan meitä odottaneelle paluubussille ettemme suinkaan palaa vielä Tampereelle vaan jatkamme satamasta Jakomäkeen. Seurassani ollut rastapäinen uusiseelantilainen ex-linnakundi kertoi myöhemmin aistineensa keskustelussamme jonkinlaista eripuraa. Itse en osannut tilannetta tarkemmin arvioida. Kenties syynä äidin kireyteen oli ystävättäreni hetkellinen katoaminen (hän kun etsi äitiään viereisestä bussista muutaman hollantilaisen nuorukaisen kanssa samalla kun Victor, kuskimme itänaapurista, haki autoa parkista).

Myös ystävättäreni miesystävä on päätynyt tipattomalle kannalle. Kenties hyvä niin, koska hänen rinnallaan omat kännitoilailuni ovat toisinaan tuntuneet jopa fiksuilta ja hillityiltä. Olemme kolmeen pekkaan pitäneet omaa vapaamuotoista AA-kerhoamme ja huomanneet jakavamme melko samanlaisia kokemuksia raikulivuosistamme, kuten myös tipattomasta ajasta.

Samoin syyt, joiden takia aiemmin jatkoimme biletystä silloinkin kun se tuntui velvollisuudelta, ovat jokseenkin yhtenevät. Tämän hetkisen kokemuksen perusteella voin todeta, että nämä (teko)syyt ovat totaalista potaskaa.

SYY NUMERO 1: SOSIAALINEN PAINE

Yksi este raitistumisen tiellä on aiemmin ollut se, että näköpiirissä on aina joku ”pakollinen” edustusmeno. On tuntunut, että minun suorastaan odotetaan vetävän kunnolla perseet olalle, kun kerran juhliin on kutsuttu. Koen kohdanneeni suoranaista painostusta kertoessani aikeistani pysytellä kohtuuden rajoissa. Säälittävää sinänsä, että olen aikuisena ihmisenä ollut niin riippuvainen muiden näkemyksistä. Kenties kokemukseni velvollisuuden tunteesta onkin ollut vain silmän lumetta, jonka varjossa olen sitten hankkiutunut kunnon humalaan.

Ongelmallista sinänsä, että yleensä muut juhlavieraat hallitsivat omat rajansa alkoholin suhteen huomattavasti allekirjoittanutta paremmin. Näin ollen, kun minä kuuliaisena tein työtä käskettyä, olin myös yleensä se, jonka täytyi kärsiä pahimmasta olosta ja morkkiksesta seuraavana päivänä.

Totuus kuitenkin on, ettei tipattomuuteni ole aiheuttanut juurikaan vastarintaa kanssaihmisissäni. Kun kertoo selkeästi pitävänsä taukoa, ymmärtävät ne sitkeimmätkin baariin pyytelijät ennen pitkää yskän. Selvin päin olemisen myötä en siis olekaan menettänyt läheisiä ystäviäni, hyviä sukulaissuhteitani, työpaikkaani, asuntoani tai omaisuuttani, kuten ilmeisesti pelkäsin. Näinhän on monelle alkoholista kieltäytyjälle tapahtunut… eiku…

SYY NUMERO 2: SINKULLE SEURAELÄMÄN KANNALTA TUHOISAA

Joka viikonloppu tuhannet suomaiset sinkkunaiset pistävät parasta päälle ja lilaa luomeen aviomiehen metsästystä varten ja painuvat baariin. Useat rakkaustarinat ovatkin varmasti alkaneet bileiltojen seurauksena.

Mikäänhän ei estä minua toimimasta samoin ja juhlimasta selvin päin. Jostain syystä houkuttelevampaa tipattomani aikana on kuitenkin ollut iltaisin kotona pitkissä kalsareissa haahuilu ja hyvät yöunet. Toisinaan soimaan itsenäni siitä, etten ole huolissani seuraelämäni surkastumisesta. (Minulla on kyllä katsastettuna toy boy, mutta olen ilmoittanut hänelle, että suhteemme voi alkaa vasta sitten kun olen hieman vähemmän lihava. Onnittelut Jesse! Haaveesi on toteutunut ja pääsit vihdoin blogiini, niin kuin olet tinder-jutusta saakka haaveillut.)

Omalla kohdallani parin etsinnässä ei ole suurtakaan merkitystä sillä, olenko juoppona baarissa vai selvänä kotona. Uskon että erakoitumisen rinnalla yhtä tehokas sosiaalinen itsemurha on näyttäytyä konttauskunnossa kylillä. Minähän en ketään ala vikittelemään! Ainakaan ennen kuin olen juonut itsetuntoni pisteeseen jossa koen olevani ammattitanssija, miljonääri ja osaavani sujuvasti venäjää.

Rehellisyyden nimissä, miehet ovat outoja ja ilmeisesti ilahtuvat kun nainen tekee aloitteen. Mikään muu ei selitä sitä mahdotonta tosiasiaa, että omat iskuyritykseni ovat olleet yllättävän tuotteliaita, tosin kohde on usein ollut väärä tai paljastunut sellaiseksi kun promillet ovat haihtuneet. Ei ole juurikaan hyötyä vaikka saisi puhelinnumeron Samuli Edelmanin näköiseltä mieheltä, jos ei ole enää aamulla varma näyttikö hän nuorelta Samulilta vaiko kenties Samulilta Häjyt-elokuvan aikoihin.

Eräs romanssini alkoi kun mies lähestyi minua määrätietoisesti baarissa. Myöhemmin hän kertoi vaikuttuneensa rohkeudestani nikkailla hänelle vallattomasti silmää baaritiskiltä. Tajusin, että olin kyseisenä iltana yrittänyt vikitellä hänen pöydässään istunutta ravintolatyöntekijää, ilmeisesti sihtini vain oli ollut hieman heikko.

Hämärän peittoon on jäänyt myös se, miksi henkilö, kutsutaan häntä vaikka Kalleksi, (koska se on hänen oikea nimensä) viehättyi minusta treffailuasteelle saakka, vaikka aloitin keskustelun tiedustelemalla häneltä ”Ook shää ton Pasin isä?”. Kalle ja Pasi olivat vanhoja luokkatovereita.

En siis jaksa uskoa, että jatkamalla viinimuijailua vanhaan totuttuun tapaan, olisin tavannut sitä todellista sielunkumppaniani. Oikeastaan en jaksa uskoa tapaavani sellaista koskaan yhtään missään.

SYY NUMERO 3: KUPPI VAIN MAISTUU

Niin kauan kun syyt yksi ja kaksi tuntuivat oikeasti päteviltä, en vain ollut valmis tähän elämän muutokseen.

MIKSI TIPATON?

En varsinaisesti ole ryhtynyt absolutistiksi. Halutessani voin nauttia lasin viiniä, mutta humalan hakuinen juominen on pannassa. Tosin tällä hetkellä on kaipaa sitä lasillistakaan. Se, mitä vapun jälkeen tapahtuu jää nähtäväksi. Vaikka humalakäyttäytyminen onkin ollut minulle ongelma, alkoholisti en ole. Ei siis ole vaarallista vaikka joskus vielä nauttisinkin menovettä reilumminkin.

Olen kuitenkin tällä tipattomalla todistanut itselleni, etten tarvitse ryyppyreissuja mihinkään, päinvastoin. Niistä toipumiseen kun pahimmillaan saattoi mennä viikkokin. Koen vireystilani parantuneen ja vapaa-aikani lisääntyneen kun ei tarvitse kärsiä darroista ja liskojen öistä.

Liikuntaharrastukseni ovat säännöllisempiä kun niitä eivät katkaise after partyjen jälkeiset via dolo rosat, jotka vietin usein sohvalla täristen ja Wolt-kuskia odottaen.

Tuntuu myös, että aivokapasiteettiani on vapautunut (ja toki miljoonia aivosoluja myös säästynyt tänä aikana) ihan vain asioiden kelailuun. Ennen jouduin rasittamaan mieltäni muun muassa mitä olen tehnyt-, missä olen ollut- ja missä mun kännykäni hajosi-tyyppiseen pohdiskeluun.

Ja silloin kun en haahuile kotona niissä Lapualta ostetuissa bambukalsareissani, teen oikeasti aika kivoja juttuja. Huomenna minulla on treffit elämäni miehen kanssa. Menemme hampurilaiselle ja katsomaan Tuttiritaria. Hän on hirveän vahva ja komea. Ikää hänellä on seitsemän vuotta. Kyseessä on siis kummipoikani <3

 

Olethan lukenut jo Tinder-juttuni:

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/tinderissa-naisia-hammentaa-part-one

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/tinderissa-hammentaa-part-two

Kommentit

Suttastiina

Oi nuo illalla Samuli Edelmanin (tai nuoren Nicolas Cagen tai Hugh Jackmanin tai Steven Tylerin..) näköiset miehet, jotka aamulla säikäyttävät olemuksellaan niin että poistut ryömien ja vaatteitasi keräillen vessanikkunan kautta karkuun...

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.