Ladataan...

Lokakuun lopussa päätin lopettaa alkoholin käytön. Tai siis sovin itseni kanssa etten aio olla humalassa ennen vappua. Tällä hetkellä elän vakaassa uskossa, etten palaa vanhoihin tapoihini silloinkaan. Mutta mikä tähän päätökseen johti ja miksi sen tekeminen kesti niin kauan?

”Juominen on minulla täysin hallinnassa. Vain se miten käyttäydyn humalassa, vaatii harjoittelua”.

Tätä tuntemattomaksi jäävää suurta ajattelijaa olen lainannut kesällä lisätessäni Instagramiin kuvan itsestäni ja ystävättärestäni pussikaljalla ennen Kaija Koon keikkaa. Ilta meni melko tavalliseen tapaan, muistaakseni. Seuraavan päivän vietin yksin neljän seinän sisällä kärsien Vain Elämää-krapulasta. (Katsoin Vesa-Matti Loirin tuotantokautta ja itkin). Alkuillasta päätin uskaltautua hakemaan pizzaa samalla kun puhuin puhelimessa ystävättäreni kanssa. Hän oli darrastaan huolimatta kyennyt ulkoilmaan jo aikaa sitten. Tiedustelinkin häneltä, tarkeneeko siellä ilman takkia. Hämmennyksekseni sain kuulla, että ulkona on 27 astetta lämmintä. Ja niin valui hukkaan taas yksi vuorokausi elämästäni. Tarinassa ei sinänsä ole mitään käänteen tekevää. Tuona kyseisenä iltana en edes hukannut mitään enkä saattanut itseäni tai irtaimistoani suurempaan vaaraan toisin kuin monesti muulloin, jolloin huono koordinaationi, arvostelukykyni tai muistini ovat aiheuttaneet jos jonkinlaisia pulmia.

Suhteeni alkoholiin on aina ollut enemmän tai vähemmän ongelmallinen. Vaikka minulla ei ole ollut joka viikonloppuisia kännirutiineja, olen kokenut tämän harvemminkin tapahtuvan juhlajuoman nauttimisen hyvin kuormittavana. Syynä ei siis liene kertojen määrä vaan enemmänkin niiden laatu. Olen nimittäin niitä naisia, joita ei kossu kurkussa kauaa korvenna, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Useasti olenkin kunnostautunut sinä surullisen kuuluisana juhlien viimeisenä vieraana. (Siitä, olenko ollut aina näillä vierailuilla hereillä, en mene takuuseen.) Selvää kuitenkin on, etteivät koirat, kahleet tai kotiin menoajat ole ikinä minua pidätelleet. Juhlia täytyy kun on juhlan aika ja perusteellisesti sittenkin! Toki voin kiitollisena todeta, että perinnöksi näistä vuosista jää runsaasti hauskoja muistoja. Ainakin jos silminnäkijähavaintoihin on luottamista, oma tallentava kovalevyni on nimittäin mennyt monesti tilttiin jo alkuillasta.

Rakkain ja pitkäaikaisin ystävättäreni lopetti kupin ottamisen jo miltei vuosi ennen minua. Baarireissut, joita olemme yhdessä tehneet vuosien varrella suhteellisen paljon, ovat usein olleet eeppisen katastrofaalisia. Joitakin urotekojamme listatakseni voisin mainita, että kantabaarimme portsarit lanseerasivat meille oman hattuhyllynarikan kyllästyneenä kaivelemaan alati kadoksissa olleita narikkalappujamme. Lappujen lisäksi hukassa ovat olleet milloin kengät, milloin käsilaukut ja milloin kotiavaimet. Loisteliaita kotiinpaluita onkin suoritettu erinäisillä keinoilla muun muassa parvekkeelle kiiveten tai viherkasvi murtautumisvälineenä.

Jokseenkin legendaariseksi on muodostunut myös kulttuurimatkamme Tallinnaan. Sieltä palasimme yhtä kännykkää köyhempinä, mutta sitäkin paremmassa seurassa. Neljä tuntia kestäneen paluumatkan aikana onnistuimme Silja Europan bingossa saattamaan itsemme takaisin loistavaan juhlakuntoon ja tutustumaan kansainvälisiin herrasmiehiin. Mukana reissussa ollut ystävättäreni äiti ei juurikaan ilahtunut minun tullessa ilmoittamaan meitä odottaneelle paluubussille ettemme suinkaan palaa vielä Tampereelle vaan jatkamme satamasta Jakomäkeen. Seurassani ollut rastapäinen uusiseelantilainen ex-linnakundi kertoi myöhemmin aistineensa keskustelussamme jonkinlaista eripuraa. Itse en osannut tilannetta tarkemmin arvioida. Kenties syynä äidin kireyteen oli ystävättäreni hetkellinen katoaminen (hän kun etsi äitiään viereisestä bussista muutaman hollantilaisen nuorukaisen kanssa samalla kun Victor, kuskimme itänaapurista, haki autoa parkista).

Myös ystävättäreni miesystävä on päätynyt tipattomalle kannalle. Kenties hyvä niin, koska hänen rinnallaan omat kännitoilailuni ovat toisinaan tuntuneet jopa fiksuilta ja hillityiltä. Olemme kolmeen pekkaan pitäneet omaa vapaamuotoista AA-kerhoamme ja huomanneet jakavamme melko samanlaisia kokemuksia raikulivuosistamme, kuten myös tipattomasta ajasta.

Samoin syyt, joiden takia aiemmin jatkoimme biletystä silloinkin kun se tuntui velvollisuudelta, ovat jokseenkin yhtenevät. Tämän hetkisen kokemuksen perusteella voin todeta, että nämä (teko)syyt ovat totaalista potaskaa.

SYY NUMERO 1: SOSIAALINEN PAINE

Yksi este raitistumisen tiellä on aiemmin ollut se, että näköpiirissä on aina joku ”pakollinen” edustusmeno. On tuntunut, että minun suorastaan odotetaan vetävän kunnolla perseet olalle, kun kerran juhliin on kutsuttu. Koen kohdanneeni suoranaista painostusta kertoessani aikeistani pysytellä kohtuuden rajoissa. Säälittävää sinänsä, että olen aikuisena ihmisenä ollut niin riippuvainen muiden näkemyksistä. Kenties kokemukseni velvollisuuden tunteesta onkin ollut vain silmän lumetta, jonka varjossa olen sitten hankkiutunut kunnon humalaan.

Ongelmallista sinänsä, että yleensä muut juhlavieraat hallitsivat omat rajansa alkoholin suhteen huomattavasti allekirjoittanutta paremmin. Näin ollen, kun minä kuuliaisena tein työtä käskettyä, olin myös yleensä se, jonka täytyi kärsiä pahimmasta olosta ja morkkiksesta seuraavana päivänä.

Totuus kuitenkin on, ettei tipattomuuteni ole aiheuttanut juurikaan vastarintaa kanssaihmisissäni. Kun kertoo selkeästi pitävänsä taukoa, ymmärtävät ne sitkeimmätkin baariin pyytelijät ennen pitkää yskän. Selvin päin olemisen myötä en siis olekaan menettänyt läheisiä ystäviäni, hyviä sukulaissuhteitani, työpaikkaani, asuntoani tai omaisuuttani, kuten ilmeisesti pelkäsin. Näinhän on monelle alkoholista kieltäytyjälle tapahtunut… eiku…

SYY NUMERO 2: SINKULLE SEURAELÄMÄN KANNALTA TUHOISAA

Joka viikonloppu tuhannet suomaiset sinkkunaiset pistävät parasta päälle ja lilaa luomeen aviomiehen metsästystä varten ja painuvat baariin. Useat rakkaustarinat ovatkin varmasti alkaneet bileiltojen seurauksena.

Mikäänhän ei estä minua toimimasta samoin ja juhlimasta selvin päin. Jostain syystä houkuttelevampaa tipattomani aikana on kuitenkin ollut iltaisin kotona pitkissä kalsareissa haahuilu ja hyvät yöunet. Toisinaan soimaan itsenäni siitä, etten ole huolissani seuraelämäni surkastumisesta. (Minulla on kyllä katsastettuna toy boy, mutta olen ilmoittanut hänelle, että suhteemme voi alkaa vasta sitten kun olen hieman vähemmän lihava. Onnittelut Jesse! Haaveesi on toteutunut ja pääsit vihdoin blogiini, niin kuin olet tinder-jutusta saakka haaveillut.)

Omalla kohdallani parin etsinnässä ei ole suurtakaan merkitystä sillä, olenko juoppona baarissa vai selvänä kotona. Uskon että erakoitumisen rinnalla yhtä tehokas sosiaalinen itsemurha on näyttäytyä konttauskunnossa kylillä. Minähän en ketään ala vikittelemään! Ainakaan ennen kuin olen juonut itsetuntoni pisteeseen jossa koen olevani ammattitanssija, miljonääri ja osaavani sujuvasti venäjää.

Rehellisyyden nimissä, miehet ovat outoja ja ilmeisesti ilahtuvat kun nainen tekee aloitteen. Mikään muu ei selitä sitä mahdotonta tosiasiaa, että omat iskuyritykseni ovat olleet yllättävän tuotteliaita, tosin kohde on usein ollut väärä tai paljastunut sellaiseksi kun promillet ovat haihtuneet. Ei ole juurikaan hyötyä vaikka saisi puhelinnumeron Samuli Edelmanin näköiseltä mieheltä, jos ei ole enää aamulla varma näyttikö hän nuorelta Samulilta vaiko kenties Samulilta Häjyt-elokuvan aikoihin.

Eräs romanssini alkoi kun mies lähestyi minua määrätietoisesti baarissa. Myöhemmin hän kertoi vaikuttuneensa rohkeudestani nikkailla hänelle vallattomasti silmää baaritiskiltä. Tajusin, että olin kyseisenä iltana yrittänyt vikitellä hänen pöydässään istunutta ravintolatyöntekijää, ilmeisesti sihtini vain oli ollut hieman heikko.

Hämärän peittoon on jäänyt myös se, miksi henkilö, kutsutaan häntä vaikka Kalleksi, (koska se on hänen oikea nimensä) viehättyi minusta treffailuasteelle saakka, vaikka aloitin keskustelun tiedustelemalla häneltä ”Ook shää ton Pasin isä?”. Kalle ja Pasi olivat vanhoja luokkatovereita.

En siis jaksa uskoa, että jatkamalla viinimuijailua vanhaan totuttuun tapaan, olisin tavannut sitä todellista sielunkumppaniani. Oikeastaan en jaksa uskoa tapaavani sellaista koskaan yhtään missään.

SYY NUMERO 3: KUPPI VAIN MAISTUU

Niin kauan kun syyt yksi ja kaksi tuntuivat oikeasti päteviltä, en vain ollut valmis tähän elämän muutokseen.

MIKSI TIPATON?

En varsinaisesti ole ryhtynyt absolutistiksi. Halutessani voin nauttia lasin viiniä, mutta humalan hakuinen juominen on pannassa. Tosin tällä hetkellä on kaipaa sitä lasillistakaan. Se, mitä vapun jälkeen tapahtuu jää nähtäväksi. Vaikka humalakäyttäytyminen onkin ollut minulle ongelma, alkoholisti en ole. Ei siis ole vaarallista vaikka joskus vielä nauttisinkin menovettä reilumminkin.

Olen kuitenkin tällä tipattomalla todistanut itselleni, etten tarvitse ryyppyreissuja mihinkään, päinvastoin. Niistä toipumiseen kun pahimmillaan saattoi mennä viikkokin. Koen vireystilani parantuneen ja vapaa-aikani lisääntyneen kun ei tarvitse kärsiä darroista ja liskojen öistä.

Liikuntaharrastukseni ovat säännöllisempiä kun niitä eivät katkaise after partyjen jälkeiset via dolo rosat, jotka vietin usein sohvalla täristen ja Wolt-kuskia odottaen.

Tuntuu myös, että aivokapasiteettiani on vapautunut (ja toki miljoonia aivosoluja myös säästynyt tänä aikana) ihan vain asioiden kelailuun. Ennen jouduin rasittamaan mieltäni muun muassa mitä olen tehnyt-, missä olen ollut- ja missä mun kännykäni hajosi-tyyppiseen pohdiskeluun.

Ja silloin kun en haahuile kotona niissä Lapualta ostetuissa bambukalsareissani, teen oikeasti aika kivoja juttuja. Huomenna minulla on treffit elämäni miehen kanssa. Menemme hampurilaiselle ja katsomaan Tuttiritaria. Hän on hirveän vahva ja komea. Ikää hänellä on seitsemän vuotta. Kyseessä on siis kummipoikani <3

 

Olethan lukenut jo Tinder-juttuni:

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/tinderissa-naisia-hammentaa-part-one

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/tinderissa-hammentaa-part-two

Ladataan...

Olen kerran aiemminkin harkinnut blogin perustamista, tosin silloin aiheena ei ollut sinkkuelämä vaan eräänlainen elämänkumppanini, parantumaton sairaus nimeltä fibromyalgia eli krooninen kipu- ja uupumusoireyhtymä. Sairaus, johon ei kuole, mutta joka on juuri niin vittumainen kuin miltä kuulostaakin. Ja kuitenkin, olen oppinut olemaan siitä kiitollinen.

On lauantai 9.5 2015. Olen ensimmäistä kertaa sairauslomalla jalkakipujen vuoksi. Edellisenä päivänä kävin työterveyslääkärin määräämänä reumakokeissa. Vastaukset saan keskiviikkona. Tajuan nyt, että kipuja on ollut jo pidemmän aikaa, mutta lievempinä. Olen 28-vuotias ja jo nyt hyvin tottunut kipuun.

Viimeisen vuorokauden aikana olen ajatellut asiaa paljon. Ensin olen ollut varma, että jotakin kokeissa löytyy, että minulla on nivelreuma. Sitten tullut siihen tulokseen, ettei kannata etukäteen luovuttaa. Tajunnut ettei diagnoosin saaminenkaan olisi maailmanloppu. Olen lähdössä äitienpäivälounaalle, särky on uusien lääkkeiden ja levon ansiosta lievempää kuin aiemmin.

Suihkusta tullessani pudotan lattialle lasisen kasvoseerumipullon, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tällä kertaa pullo hajoaa, ja 50 euron arvoinen aine leviää lasinsirujen kanssa ympäri kylpyhuonetta. Kiroan ääneen, ottaa päähän.

Sitten ajatus saavuttaa minut. Tätäkö tämä nyt tulee olemaan? Purskahdan hysteeriseen itkuun, valahdan eteisen lattialle kylpytakissa vollottamaan. Lääkäri kysyi eilen, ovatko käteni aamuisin jäykät. Vastasin hieman epäröiden kieltävästi. Itkuni yltyy, vaikka tunnen itseni idiootiksi. Muistan kaikki ne aamut, jolloin tavarat kahvipannusta kännykkään ovat lennelleet käsistäni. Ajattelen siskoani, jonka reumakokeista ei löytynyt mitään. Myöhemmin hänellä todettiin fibromyalgia, pehmytkudosreuma. Ymmärrän, ettei mikään ole niin varmaa kuin epävarma.

Olen tallentanut yllä olevan tekstin tietokoneelle kansioon ”Blogi”, jossa se on saanut olla rauhassa tähän päivään saakka. Kirjoitus tuntuu näin jälkikäteen melko dramaattiselta, tosin kaikki on epävarmaa edelleen. En vieläkään, miltei kaksi vuotta myöhemmin, ole saanut varmuutta siihen, sairastanko nivelreumaa fibromyalgian lisäksi.

Labroissa reumatekijät ovat jatkuvasti koholla ja myös tulehdusarvot olivat vuoden ajan kaikissa kokeissa yli normaalin rajan. Olen siis edelleen reumapolin seurannassa ja minulla on lääkitys nivelreuman ehkäisemiseksi/ hidastamiseksi. Muissa tutkimuksissa nivelistäni ei ole kuitenkaan löytynyt tulehdukseen viittaavaa ja hyvä niin. Asia ei kuitenkaan enää huoleta minua niin paljon, olenhan hokenut lausetta ”reuma ei ole syöpä” miltei mantraksi saakka.

Ympäri vartaloa tuntuvista kivuista olen kärsinyt niin pitkään kuin muistan. Jossain vaiheessa kyllästyin käymään lääkäreillä, kun vaivoihini ei löydetty syytä eivätkä määrätyt lääkkeet auttaneet. Jollakin hölmöllä tavalla ajattelin, että kivut ovat jotenkin omaa huonoutta tai oma valinta. Päätin vain kärsiä.

Fibromyalgia minulla todettiin elokuussa 2015. Saan olla todella kiitollinen jo pelkästään siitä, että kohtasin vihdoin ammattitaitoisia lääkäreitä ja sain oikean diagnoosin. Koska fibroa ei voi todeta verikokeilla eikä kuvantamistutkimuksilla, eivät kaikki lääkärit usko sen olemassaoloon ja fibromyalgiaa sairastavat leimataan helposti turhan saikuttajiksi tai heidän mielenterveytensä kyseenalaistetaan. Fibro diagnosoidaan muun muassa kipupistetestillä, jossa sain melkein täydet, 16/18. (Hienoa kerrankin menestyä kokeessa niin hyvin :D)

Diagnoosin saaminen on muuttanut elämääni huomattavasti parempaan suuntaan, koska nykyään osaan hoitaa ja ennalta ehkäistä oireitani. Minulla ei ole kokemusta ns. terveenä elämisestä, koska ymmärrän nyt, että olen sairastanut fibromyalgiaa koko aikuisikäni. Uskon kuitenkin, että ne hyvät jutut, jotka olen elämääni sairauden myötä löytänyt ja sisällyttänyt, parantaisivat kenen tahansa elämänlaatua. Katkeroitumisen sijaan olenkin päättänyt olla kiitollinen sairaudestani, koska se on pakottanut minut tekemään hyvinvointiani lisääviä valintoja.

OLEN KIITOLLINEN, KOSKA FIBROMYALGIA ON PAKOTTANUT MINUT:

OLEMAAN SITKEÄ

Minä olen onnekas koska, toisin kuin moni muu fibroa sairastava, olen pysynyt työkykyisenä ja pärjään melko miedoilla kipulääkkeillä (joskus paremmin ja joskus huonommin), tosin kipukynnystä nostavan Triptylin annostuksen olen joutunut viisinkertaistamaan siitä kun aloitin sen diagnoosin saatuani.

Olen päättänyt, etten käytä sairautta I-K-I-N-Ä tekosyynä mihinkään. Joskus tämä päättäväisyys menee jopa överiksi. Viime viikolla havahduin siihen, että olin monta päivää käynyt töissä ja elänyt muutenkin normaalia kiireistä arkeani kiputilassa, joka vastaa ehkä vitosta asteikolla 1-10. Tiedän, että kipu on kohtalaista silloin kun minua alkaa oksettaa sen takia. Kun kipu on jatkuvaa, repivää jomotusta, vaikuttaa se mielialaan, mutta yleensä pystyn peittämään tämän muilta ihmisiltä. Jostakin syystä en halua jatkuvasti valittaa vaivoistani kanssaihmisille, joskus jopa unohdan, etteivät he välttämättä tiedä mitä on meneillään. Tajusin myös, etten ollut kertaakaan edes harkinnut jättäväni harrastuksia väliin tai hoitamatta velvollisuuksiani kivun vuoksi.

Olen kiitollinen siitä, että teen sen minkä lupaan, vaikka sitten pää kainalossa.

LOPETTAMAAN TUPAKOINNIN

Oikeastaan tupakoinnin lopettamisesta saan kiittää oletettua nivelreumaani. Ensimmäisellä tapaamisellamme reumapolin lääkäri kertoi, että ainoa varmasti tiedetty aiheuttaja kyseiseen sairauteen on tupakointi. Jollakin tapaa aiheeseen liittyivät jopa Amerikan intiaanit.

”Sä vaan päätät jonkun päivän ja sit sä lopetat sen! Kun seuraavan kerran nähdään kolmen kuukauden päästä, sä et enää polta”. hän ilmoitti. Minä olin järkyttynyt. Enhän mä nyt voisi lopettaa! Ostin just Kreikasta kartsan! Mulla on stressiä enemmän kuin muilla. Mulla on perkele ehkä reuma ja toi muija aikoo kieltää mun lempiharrastuksen! Näitä ajatuksia pyörittelin mielessäni bussipysäkillä (samalla kun imin röökiä posket lommolla). Meni alle kuukausi ja lopetin. Oloni parani, vaikka reuma-arvot eivät.

ARVOSTAMAAN PUHDASTA RUOKAA

Kuten monet muutkin reumatauteja sairastavat, olen huomannut että ruokavaliolla on suuri vaikutus kipuihin. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että mitä puhtaampaa ruokaa syöt, sitä paremmin voit. Kannattaa siis suosia luomua ja lähiruokaa.

Itselläni runsas sokerin syöminen lisää kipuja. Karkin mässäämisen jälkeen tuntuu lähinnä, että kivut räjähtävät esiin.

On olemassa myös ruoka-aineita, jotka suoranaisesti hoitavat. Tärkein löytöni on inkivääri, joka todellakin auttaa nivelten jäykkyyteen. Käytän sitä päivittäin, aluksi nautin sitä ensin kapseleina, mutta tätä nykyä heitän palan tuoreena mehustimeen.

Olisi kuitenkin liian helppoa toimia oppimansa perusteella aina oikein. Olenkin muutaman viime vuoden aikana kerryttänyt ns. etureppu-osastoani kiitettävästi useilla lisäkiloilla, joita yritän tälläkin hetkellä sitkeästi karistaa. Keuhkot kiittävät uudesta savuttomasta elämästäni, mutta vaaka ei niinkään.

LEPÄÄMÄÄN

Monet fibromyalgiaa sairastavat ovat kärsineet huonounisuudesta lapsuudesta saakka, kuten myös minä. Kiitos kolmivuorotyön, olen aikuisiällä tutustunut useampiin nukahtamislääkkeisiin. Monet niistä eivät kuitenkaan fibroihmisille sovi, koska niiden avulla saavutettu uni ei ole tarpeeksi luonnollista. Huonosti nukutut yöt takaavat kunnon säryt seuraavaksi päiväksi, joten unen laatuun ja määrään täytyy panostaa.

Itse kärsin kroonisesta univajeesta vuosia, enkä voinut millään tavalla hyvin. Myös vääränlainen ruokavalio heikensi vireystilaani eikä minusta koskaan tuntunut, että olisin saanut tarpeeksi unta. Diagnoosin saamisen jälkeen olen opetellut menemään nukkumaan ajoissa ja rauhoittamaan illan niin, että vuoteeseen mentyäni todella saan nukuttua.

Olen havainnut, että tulen hyvin toimeen 7-8 tunnin unilla, joten nykyään pyrin huomioimaan tämän päiväohjelmaa suunnitellessani.

JOOGAAMAAN <3

Olen ollut kiinnostunut joogasta jo pitkään, mutta aloin säännöllisesti harrastamaan sitä vasta vuosi sitten. Joogan myötä olen oppinut, etten ole rakenteellisesti mitenkään poikkeuksellinen ihminen, vaan olen ollut vain totaalisen jäykkä, koska en ole tehnyt mitään vetreytyäkseni. Joogassa edistyttäni olen uskaltautunut haastamaan itseni myös kuntosaliharjoittelussa.

Fibromyalgiassa kun on se hyvä puoli, että liikunta auttaa kipuihin eikä päinvastoin.

ELÄMÄÄN

Olen kiitollinen siitä, että tänään pystyn ja jaksan. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Fibromyalgia on narttu, joka lyö avokämmenellä poskeen juuri kun luulit, että sinulla on oireet hallinnassa. Joten kannattaa elää nyt eikä murehtia sitä, mitä huominen tuo tullessaan!

Toukokuussa lähden Pariisiin, syyskuussa Australiaan. Voi olla, että saan kesän aikana tietää sairastanko myös reumaa, voi olla että en. Olen juuri niin terve tai sairas kuin miltä minusta milloinkin tuntuu. Diagnoosit ovat vain sanoja, ne eivät ota sinulta mitään pois. Ne eivät myöskään ole taistelun loppu, ne ovat vasta sen alku.