Ladataan...

Aloitin Tinderin alusta. Siis poistin sen ja kaikki reilut 600 hyödytöntä pariani ja latasin uudelleen. Hakkasin itselleni viikossa noin 150 uutta paria. Tarkoitukseni oli tällä tavalla löytää mukavia miehiä, joiden kanssa myös asiallinen viestittely onnistuu. Kyllästyin vastailemaan heille neljän päivän jälkeen. Päätin myös, että pyrin käymään treffeillä keskimäärin kerran viikossa. Kävin kerran. Sitten katsoin kalenteria. Menen ehkä ensi viikolla uudestaan saman tyypin kanssa. Muuhun minulla ei nyt ole aikaa.

Jännitin etukäteen tapaamistamme ja keksin tämän aiheen treffejämme edeltävänä päivänä. En tullut maininneeksi treffeillä blogistani, koska tiesin kirjoittavani treffailuun liittyvän postauksen eikä hän selvinnyt ihan joka vaatimuskohdastani täysin puhtain paperein. Nyt siis toivon ja rukoilen, ettei hän salaa tiedä minun kirjottavan tätä tai muuten joudun etsimään uuden deitin ensi viikolla.

Listasin tähän asiat, joita minä arvostan treffikumppanissa. Voin vannoa, että olen avarakatseinen ihminen, joka on sietänyt myös vähemmän herrasmiesmäistä käytöstä liiankin monta kertaa.

KOHDAT 1. TARJOA JA 2. PÄÄTÄ OLEN POISTANUT TÄSTÄ POSTAUKSESTA. LÖYDÄT SYYN TÄÄLTÄ :)

3. PIDÄ MINUA KIINNOSTAVAMPANA KUIN KÄNNYKKÄÄSI (TEESKENTELE EDES!)

Jep. Jos puhelinta ei voi laittaa äänettömälle, niin suosittelen vaimentamaan edes Tinderin ilmoitukset. Jotenkin kiusallista huomata, että deittiemme aikana mies saa 10 uutta viestiä ja 3 paria, jotka tsekkaa keskustelumme lomassa. En ala tässä nyt mitään "tapailen vain  yhtä miestä kerralla"- paskaa jauhamaan (vaikka tällä hetkellä se on totta), mutta pelinaisena osaan hoitaa yleensä nämä asiat vähän huomaamattomammin.

4. VIIHDY KANSSANI YLI TUNTI

Mistään maraton-treffeistäkään en haaveile ja jos ei natsaa, niin mitä sitä aikaa tuhlaamaan. Ärsyttää kuitenkin, jos ns. onnistuneet treffit (sillä perusteella että mies samana päivänä viestittää asian olleen näin hänen näkökulmastaan) kestävät vähemmän aikaa, kuin laittautumiseen plus paikalle siirtymiseen käytetty aika. Olen pari kertaa tietämättäni päätynyt ulkonäön arviointi- tuokioon, jonka tarkoituksena on ilmeisesti tarkastaa, että nainen on kehityskelpoinen ja hänet voi Bachelor-tyyliin kutsua seuraavaksi yli yön kestäville treffeille. Kiva, sain ruusun ja pääsin jatkoon. Kenties pidempi tapaaminen tai se, ettei 45 minuuttia siitä tunnista olisi kulunut tissieni tuijottamiseen, olisi osoittainut näille miehille etten ole idiootti, joka uskoo kaiken sonnan jota hänelle syydetään.

 

5. KESKUSTELE

Aiemmin kuvittelin, että on hyvä kokeilla ennen tapaamista synkkaako potentiaalisen treffiehdokkaan kanssa puhelimessa. Nykyään en enää osaa sanoa. Tuntuu, että parin vuoden aikana kaikki, joille olen etukäteen soittanut ovat paljastuneet idiooteiksi. Hyvä siis, etten joutunut tapaamaan heitä livenä. Puhelut ovat kuitenkin joiltakin osin olleet niin traumatisoivia, etten olisi halunnut kokea niitä. Suomalaisten miesten monologit omasta erinomaisuudestaan, ex-vaimojen kusipäisyydestä sekä katkerat tilitykset sukulaisten ja muun maailman epäreiluudesta ovat herättäneet minussa yllättävää tarvetta tumpata savukkeella omaa silmääni vain tunteakseni taas olevani olemassa (enkä enää edes polta). Näille tyypeille on ollut täysin yhden tekevää onko linjan toisessa päässä yöradion Pekka Sauri vaiko unelmien nainen. Myönnän näiden puheluiden aikana katsoneeni televisiota, laittaneeni luurin välillä pöydälle ja käyneeni myös surutta vessassa. Olen pyrkinyt lopettamaan puhelut heti kuin mahdollista, mutta valitettavasti nämä kaverit pystyvät puhumaan yli 30 minuuttia vetämättä edes henkeä.

Treffeillä tilanne on usein tasapainoisempi. Painotan kuitenkin, että keskustelu on molemminpuoleista vuorovaikutusta. Kenenkään ei siis tarvitse kuulustella ketään ja kummankin tulee sekä kuunnella toista että vastata yli yhdellä sanalla toisen puheenvuoroon.

Voi myös tehdä itselle listan asioista, joista EI kannata puhua ensitreffeillä. Itse hermostuneena yleensä puhun juuri näistä kielletyistä aiheista, jos keskustelua ei synny luontevasti. Omalta listaltani löytyvät muun muassa seuraavat asiat:

- Kimi Räikkös-tarina (ainakin pitkä versio)

- Ex- avomies

-Ex- avomiehen ravihevonen ja mönkijä

- Lukuisat humalaiset seikkailut

Ja nykyään pyrin välttelemään myös aihetta "Mitä tapahtuu kun ihmisellä on samaan aikaan Noro-virus ja krapula".

 

Tähän mielikuvaan jätän teidät roikkumaan, hyvää viikonloppua!

 

LUITKO JO NÄMÄ:

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/tinderissa-naisia-hammentaa-part-one

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/tinderissa-hammentaa-part-two

Ladataan...

 

Aiheesta on jo kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan loputtomasti. En siis tiedä, tuonko keskusteluun mitään uutta, mutta haluan kuitenkin jakaa oman kokemukseni.

On lauantai-ilta tammikuussa. Ajelemme jossain päin Etelä-Pohjanmaata. Minä ja rakkaat paskapäiset parhaat kaverini. On muisteltu vanhoja, naurettu, saunottu ja tyypilliseen tapaan myös "hieman" väitelty asioista. Vanhoja valokuvia ja videoita kaivellaan kännyköiden muistista. "Olisinpa mä vielä vähän aikaa noin nuori ja hoikka", huokaan. Muut tyrmäävät ajatukseni todeten, ettei silloin mikään ollut parempaa, ei ainakaan itsetunto. "Niin mutta sanoisin itselleni, että nauti NYT, pahempaa on luvassa!" Purskahdamme nauruun. Kenties juuri siksi, että se on niin viiltävän totta.

Meillä kaikilla kolmella on ollut omat, erilaiset kehokompleksimme. Yksi on karistellut liikakilojaan viime vuosien aikana. Toinen on, etenkin nuorempana, jatkuvasti saanut kuulla olevansa liian hoikka ja hänen ohuita jalkojaan on kauhisteltu kyllästymiseen saakka. Ja sitten olen minä, joka näkee tilallaan valokuvissa ylipanoisen aikuisen, mutta peilissä edelleen makkaroiden alla sen 51-kiloisen nuoren tytön, joka hämmentävän vaatemakunsa vuoksi pukeutui muun muassa lasten Puuha Pete-t-paitaan, kokoa 124 cm muistaakseni. Ja siis vielä mahtui siihen!

Kutsun itseäni mieluummin hieman lihavaksi kuin ylipainoiseksi vaikka olen havainnut, että jostakin syystä kanssaihmisissä tämä herättää protesteja. Ymmärrän toki että ihmiset, jotka ovat taistelleet liikakilojensa kanssa käytännössä koko elämänsä tai ne, joiden paino haittaa jo oikeasti terveyttä, eivät välttämättä pidä siitä että me, joilla tie hoikkaan elämään ei ole yhtä kivikkoinen, vingumme asiasta. Lyön siis faktat tiskiin, kutsukaa minua sitten miksi haluatte. Painoindeksini on korkeimmillaan ollut 29 ja tälläkin hetkellä olen noin kahdeksan kilon päässä ns. normaalipainon ylärajasta.

Olin vuosia itseltäni salaa lihava. Viimeisen 15 vuoden aikana painoni on alkanut neljällä eri kymmenellä. Ensin tosiaan vitosella, sitten kutosella, seiskalla, kasilla ja nyt taas seiskalla (nipin napin). Suhteeni kehooni ja alastomuuteen oli melko mutkaton siihen asti kun ensimmäisen kerran vajaa kolme vuotta sitten tajusin, että olen todellakin turvottanut itseni bikinikelvottamaan kuntoon. Toki olin kriiseillyt aiemminkin, painon noustessa pikku hiljaa. Kun 70 kiloa meni rikki, lakkasin uskomasta vaa’an lukemiin, vaatekokoihin ja muihin universumin ”hienovaraisiin” vihjailuihin.

Viimeiset kolme vuotta ovatkin olleet aikamoista kipuilua oman kehonkuvani kanssa. Erilaisia ruokavalioita olen säännöllisen epäsäännöllisesti pyrkinyt noudattamaan, mutta tästä huolimatta kiloja on tullut lisää. Tänä aikana olen saanut fibromyalgia-diagnoosin, ollut kaksi kertaa sairaalahoidossa (en tosin fibron takia) ja minulle on tehty kaksi kirurgista toimenpidettä, jotka ovat hetken aikaa rajoittaneet liikkumistani. Totuus kuitenkin on, että suurimman osan ajasta olen ollut täysin toimintakykyinen. Olen myös lopettanut tupakoinnin ja yrittänyt lohduttautua sillä, että kaikille tulee kiloja sen jälkeen. Myönnän lisäkilojeni kuitenkin pääasiassa tulleen hidastuneen aineenvaihdunnan, liikkumattomuuden ja epäterveellisen ruokavalion yhteisseurauksena.

Tammikuussa päätin aloittaa säännöllisen liikunnan. Olen yrittänyt sitä jo vuosia onnistumatta. Varasin viisi personal trainer-tapaamista. Tarkoituksena oli lähinnä opetella tekniikoita, mutta parasta mitä sain noilta tapaamisilta, oli todistus siitä, että minulla on aikaa harrastaa liikuntaa useita kertoja viikossa jos haluan ja että jopa pidän siitä. Koen olevani oikealla tiellä, koska voin paremmin kuin pitkään aikaan. Kolme viikkoa sitten löysin myös loistavan appin kännykkään, jonka avulla hahmotan paremmin ruokavaliotani ja olen pudottanut painoa näkemättä nälkää. Kerron näistä kenties myöhemmissä postauksissa tarkemmin.

Tuntuu hullulta, että viimeksi kun painoin saman verran kuin mikä on tämän hetkinen tavoitepainoni, yritin silloinkin laihduttaa. Enää en voi käsittää, miksen silloin ollut tyytyväinen! Jos siis olin ennen sokea ylipainolleni, olin sitä jo paljon aiemmin. Sanotaan, että äitisuhteet ovat naisille vaikeita, mutta suhde omaan kehoomme, se se vasta onkin jotakin. Haluan painottaa, että minkäänlaisista syömishäiriöistä en ole koskaan kärsinyt. Epäilen tyytymättömyyteni johtuneen siitä, että hoikkuus oli minulle nuorempana itsestäänselvyys.

Teini-iässä mätin turpaani niin paljon roskaruokaa kuin pieni budjettini antoi myöten ja urheilin vain pakon edessä (esim. kun poljimme varastetuilla pyörillä öisillä karkumatkoillamme Hervantaan). Yläasteen liikuntatunneilla piileskelimme tulevan Jakomäki-viinimuijaystävättäreni kanssa joukkuejaon ajan verhon takana ja sen jälkeen siirryimme katsomoon huutelemaan poikien suorituksille. Välillä tuntien aikana tosin jouduimme liikuttamaan itseämme nurkan taa tupakille ja usein myös katsomon toiseen laitaan poikien liikkaopen hermostuttua kannustukseemme lopullisesti.

Tästä huolimatta olin todella hoikka. (Tätä en toki tuohon aikaan tajunnut). Olen ollut myös siinä mielessä onnekas minua on siunattu jo yläasteella rasvaprosenttiini nähden melko suurella rintavarustuksella. Nuoremmille lukijoille tiedoksi, että Suomen historiassa on ollut niin kutsuttu pre-fitness-aika, jolloin tissit olivat treenattua persettä enemmän miesten mieleen eikä kenelläkään ollut silikonirintoja, ainakaan taviksilla. Erään minua hieman vanhemman ystävättäreni ex-mies jopa kieltäytyi uskomasta, että Hollywood-tähdet suurentavat poveaan kirurgien avulla vaan uskoi vakaasti siihen, että treenaamalla ahkerasti rintalihaksia kuppikoko kasvaa.

Viisikymmenkiloisena en tietenkään kokenut tarvetta laihduttamiselle, mutta kun 16-vuotiaani e-pillereiden myötä 10 kiloa tuli lisää niin että paukahti, todennäköisesti lähinnä turvotuksena, oli kriisi valmis. Muistan huutaneeni äidilleni Seppälässä etten suostu sovittamaan mitään läskien kokoja hänen tuodessa minulle koon 38 housuja. Joidenkin mielenkiintoisten omena päivässä-tyyppisten dieettikokeiluiden jälkeen hyväksyin itseni ja sen, että rakastan ruokaa. Tuudittauduin näennäiseen itsetyytyväisyyteen yli kymmenen vuotta. Olin jäsenenä kuntosalilla, jossa en juurikaan vieraillut hetkellisiä innon puuskia lukuun ottamatta. Uskoin kuitenkin, että minulla lihaksikkaat käsivarret, vaikka allini olivat huomattavasti haiuksia isommassa roolissa sillä alueella.

Tämä illuusio kuitenkin särkyi hetkessä, kun minulta tiedusteltiin olenko raskaana. Se satutti ja kovaa. En usko että välitin niinkään paljoa tämän tuiki tuntemattoman herrasmiehen mielipiteestä, mutta jouduin vihdoinkin myöntämään itselleni tilanteen sen hetkisen tolan. En pidä itseäni poikkeuksellisen pinnallisena ihmisenä, joten on yllättävää kuinka koville ottaa, kun joutuu omaamaan hieman lihavan ihmisen identiteetin entisen laihan sijaan.

En haikaile teinimittojani, mutta hieman kevyempänä viihtyisin paremmin nahoissani. Ensimmäistä kertaa koen oikeasti olevani urheilullinen, vaikka painoni on mitä on. Olen kiitollinen kropalleni, teemme yhdessä töitä tämän eteen. Ja nyt, kun ensimmäiset kilot on tällä erää karistettu, tunnen jo itse muutoksen. Ja toisinaan löydän itseni kokovartalopeilin edestä tanssahtelemasta alasti. Koska loppujen lopuksi, kaiken jälkeen olen kaunis, nyt ja tässä.

 

LUITKO JO NÄMÄ?

 

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/havaintoja-tipattomasta-viinimuijan http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/en-valinnut-tata-sairautta-mutta