Ladataan...
You see I'm a Vilén

Disclaimer: tämän postauksen kirjoittamiseen meni tuhat vuotta ihan vain Iinan (eli allekirjoittaneen) vätystelyn ja velmuilun vuoksi, sori siitä. Ja en oikeasti käy ihan noin kuumana veroista.

NOORA (Iinan sanoin): 

Noora, tuo sisarusparven esikoinen, on vaikuttanut sekä minun että Jennin makuun ainakin populaarikulttuurin suhteen. Ilman Nooraa olisin tuskin koskaan koukuttanut itseäni erinäisiin brittisarjoihin, Gilmoren tyttöihin tai Buffy, vampyyrintappajaan. 

Nooralta olen myös oppinut, että on ihan ok olla sosiaalisesti valikoiva tyyppi: miksi tuhlata aikaa ikäviin ihmisiin vapaa-ajallaan, kun voi lukittautua himppeen hyvien tv-sarjojen kanssa? Lisäksi mainittakoon, että Noora on meistä nopein kävelijä. Niin, miksi tuhlata aikaa kaduilla matelemiseenkaan?

Noora on myös toistaiseksi meistä ainoa keskiluokkaisen tulotason ja lähes kolmenkymmenen vuoden iän saavuttanut - mikä ei ole kuitenkaan estänyt häntä pukeutumasta räävittömiin bändipaitoihin ja kissasukkiin.

Noora on kantanut isosisarellisen vastuunsa hyvin eikä ole epäröinyt auttaa köyhempiä ja nuorempia siskojaan hädässä, jos nämä ovat, let's say, unohtaneet kotiavaimet sisään tai hukanneet puhelimensa. Nooran (tai oikeastaan Nooran koiran omimalla ja karvaamalla) sohvalla punkkaaminen on vuosien varrella tullut tutuksi sekä minulle että Jennille.

Yhteinen ystävämme Minna on sanonut joskus, että minussa ja Noorassa on paljon samanlaista haahuilijaa. "Te olette molemmat sellaisia, että saatatte kävellä vahingossa jotain pylvästä päin kadulla", hän taisi kuvailla. Se on jollain tavalla aika kauniisti sanottu.

 

JENNI (Nooran sanoin):

Jenni, tuo Viléneistä keskimmäinen, tuntuu aina ehtivän syödä parhaimmat keksit kaapista ennen minua, kun satumme samaan aikaan Pukarolle. Minkälaiset salaiset supervoimat pikkusiskollani on tuon suhteen?

Jenni on se, jonka puoleen käännyn asioissa, jotka koskevat takkeja tai hulluja sukkia. Koska Jenni yksinkertaisesti ymmärtää, että Suomen säät huomioon ottaen on vain järkevää, että kaappi pursuaa erilaisia pilottitakkeja. Ja farkkutakkeja. Ja muunlaisia takkeja.

On myös hienoa, että lähipiiriin kuuluu ihminen, joka katsoo samanlaisella antaumuksella televisiosarjoja kuin itsekin teen. Jennille voi tekstata (tai oikeastaan whatsappata, mutta eihän se ole mikään oikea verbi) satunnaisen huomion esimerkiksi Unbreakable Kimmy Schmidtistä luottaen, että se tietää ja muistaa, mikä kohta mistäkin jaksosta on kyseessä.

(Sivuhuomautuksena voisi mainita, että siihen on ehkä syynsä, että me vanhat käävät luotamme siihen, että Iina tulee menestyneenä uranaisena elättämään vanhussiskojaan. Me maratonkatsomme Netflixiä siinä missä Iina pohtii verojen syvintä olemusta (tai jotain vastaavaa).)

Ylpeänä mutta kateellisena voin kertoa, että Jenni on meistä se kaikkein hauskin ja nokkelin. Ette te lukisi tätä blogiakaan ilman Jenniä, joka joutuu turhan usein patistelemaan allekirjoittanutta ja Iinaa kirjoittamaan osuuteensa. TÄSSÄ TÄMÄ NYT OLISI, OKEI?

 

IINA (Jennin sanoin):

Iina, tuo sisarista nuorin, on tiettävästi maailman ainoa ihminen joka innostuu veroista ja haluaa palavasti työskennellä virastossa. Iina paheksuu hulluja sukkia ja riemuitsee löytäessään ylikalliin (joo joo "laadukkaan") mustan t-paidan. 

Mutta osaa Iina hauskaakin pitää. Aina silloin tällöin hän kävelee huoneeseen, huutaa "PAKKO TANSSIA" ja vetää sellaiset tanssisoolot, että oksat pois. Iina on aikoinaan ollut myös briljantti faceswapien tekijä Snapchatissa. Näyttäisin niistä kuvia, jos uskaltaisin. 

Keittiössä Iina loistaa kulinaristisilla keksinnöillään, joista tunnetuin lienee raejuustolla, banaanilla ja kanelilla koristeltu riisikakku. Iinalla (kuten meillä kaikilla) on erinomainen kyky olla sosiaalisesti h-y-v-i-n vaivaannuttava. Mutta se tekee yleensä kohtaamisista myös erinomaisen hauskoja. Esimerkiksi viime viikonloppuna kohtasimme Kiasman vessassa ja spontaanisti kättelimme toisiamme kuin kauan kadoksissa olleet vanhat ystävykset. 

Iina on meistä se, joka ottaa asioista selvää. Siksi hän on itseoikeutettu matkanjohtaja ja Jennin henkilökohtainen uravalmentaja (kehitystä on vähän heikosti vaan havaittavissa, mutta kyllä se tästä vielä.) On luojan lykky, että meillä on tuollainen pikkusisko! 

Share

Ladataan...

NOORA:

Olin vapaaehtoisesti piiloutunut työpöydän taakse juhannuksena, jouluna, uutenavuotena, pääsiäisenä ja varmasti vielä muutamana muuna mitättömänä juhlapyhänä, joilla ei ole mitään merkitystä kenellekään. Tänä vappuna ajattelin rikkoa perinteen ja oikeasti juhlia: kitata simaa ja mussuttaa munkkia, istua Kaivopuistossa piknikillä ja poksautella skumppapulloja.

Vapun vappuisimmat osiot olivat kuitenkin pettymyksiä. Koko kaupungista ei löytynyt munkin munkkia, vaan pelkkiä tylsiä tippaleipiä. Kaivarin ihmismassa pääsi ärsyttämään jo ennen kuin pääsimme varsinaisesti paikan päälle. Havis Amandan lakitusta emme olleet todistamassa, mutta sekin olisi varmasti tympinyt.

Ei viikonloppu kuitenkaan epäonnistunut, päinvastoin. Äiti-Vilén toi meille munkkeja, jotka Iina supersankarin tavoin säntäsi noutamaan metron sulkeutuvien ovien välistä. Kävimme Linnanmäellä, jossa Jennin kanssa todistimme, ettemme olekaan vielä vanhoja jänishousuja, vaan pystymme edelleen nousemaan vuoristoradan kyytiin. Korkeasaaressa vieraillessamme löysimme matkamuistomyymälästä hupaisia sukkia. Ja tulihan niitä eläimiäkin nähtyä. Ensi vapun voisinkin suosiolla viettää gangsta rap -yhtyeeltä näyttävän kamelitrion ja pöyristyneiden manuleiden seurassa. Saisikohan niitä lainata laitekavereiksi Lintsille?

Camelz Wit Attitudes: Straight outta Korkeasaari

 
JENNI:

Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun oikeasti suoritin vapun. Oli simaa, oli munkkeja (pitkällisen etsinnän ja monien vaiheiden jälkeen) ja piknik. Nooran kämpässä oli myös ilmapalloja tunnelmaa tuomassa, ja kyllä hiuksiakin päästiin värjäämään. Ei nyt ihan vappuväreillä, mutta kuitenkin. 

Sunnuntai eli vappuaatto meni rattoisasti ensin Galleria Huudossa Kuvitteellisen tieteen museo -näyttelyssä, jossa oli eri-ikäisten lasten piirroksia mitä oudoimmista keksinnöistä. Muutama oli rakennettu, kuten lattialla kiskoja pitkin liikkuva Torakanliiskaaja. Sunnuntai jatkui munkkijahdilla. Kysynpä vaan Helsinki, että kuinka vaikeaa on tarjota nälkäisille kulkijoille tavallinen sokeroitu rinkelimunkki VAPPUAATTONA??? Ilmeisen vaikeaa. Onneksi Linnanmäki pelasti tämänkin. Linnanmäestä yhdyn Nooran mielipiteeseen. Olin yllättynyt, etten ollut kauhuissani niistä kahdesta vuoristoradasta, jossa kävimme. Täytyy kuitenkin sanoa, että Vekkula-talo on kyllä laitteista rakkain. Se jaksoi edelleen ilahduttaa. 

Kaivopuiston piknikistä ei juuri ole sanottavaa, söimme sipsimme ja lähdimme aika vikkelästi. Matka Kaivariin kesti kohtuuttoman kauan ja siellä oli liian kylmä ja liikaa ihmisiä. Hatunnosto kuitenkin sille miehelle joka seisoi kalliolla turkki päällä nauraa hohottamassa, häneen tiivistyi vappu. Korkeasaaressa puolestaan eräs vuosikausien unelma kävi toteen kun näin vihdoinkin ilmielävän MANULIN! Olen käynyt viime vuosina aika usein Korkeasaaressa, enkä ole ikinä tuota mystistä kissaeläintä kohdannut. Nyt se tapahtui! Kohtasin myös pelkoni tiikerihäkin edessä useampaan kertaan. Man I am scared of tigers. Jatkoin pelkojeni kohtaamista ostamalla myös tiikerisukat. On aina mukava bonus jos löytää hienoja sukkia matkamuistoiksi! 

 

IINA:

Olen viettänyt viime vuosien vaput opiskelijahenkisesti, mutta vaihtelu tunnetusti virkistää. Virkistävän vappuviikonloppumme aikana ehdimme edellä mainittujen aktiviteettien lomassa muun muassa lounastaa Elias Gouldin kanssa (tai siis samassa ravintolassa Elias Gouldin kanssa. Sattumaako?) ja katsoa lähes kaikki neljä Saariston lapset -elokuvaa. 

Minä en uskaltautunut Lintsillä perinteiseen vuoristorataan, mutta toisaalta ilman minun rohkeuttani ja reagointinopeuttani metrostapoistumistilanteessa me olisimme jääneet lauantaina munkitta. Korkeasaaressa näin ensimmäistä kertaa kissapetojen oikeasti liikkuvan varjossa makailun sijaan, puhumattakaan naarasleijonan selkäpiitä karmivasta karjunnasta. Piknik ei ehkä mennyt niin kuin elokuvissa, mutta kokeilun arvoista sekin, ensi kerralla täytyy vain muistaa pipo ja lapaset. Ja paikka, jossa on vähemmän ihmisiä.

Vappu on mielentila, vappu on elämäntapa. Hauskaa vappua!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
You see I'm a Vilén

Varsova, mitä sinä teitkään meille.

Jenni: 

Minä rakastuin Puolaan, Puola on uusi lempimaani! Puolassa asiat ovat halpoja, ihmiset tylyjä ja sukat hienoja. Varsovan keskusta oli hyvin käveltävän kokoinen, mutta julkisilla kulkuneuvoilla liikkuminen (tai no junalla me taisimme vaan liikkua) ei ollut sekään hankalaa. Lukuunottamatta sitä, kun menimme väärään junaan ja hörökorvainen konnari täysin kivisillä kasvoilla yritti ohjeistaa meitä puolaksi. 

Pidin myös siitä, että kaikki näytti niin "puolalta". Kaikkialla oli harmaata, en osaa kuvitella miltä Varsova näyttää auringossa. Talot olivat harmaita, ihmiset olivat harmaita, sukat olivat värikkäitä ja minä olin harmaa. Harmikseni en nähnyt kuin yhden tai kaksi puolalaista mummelia, ja heistäkään kummallakaan ei ollut oikeaoppista slaavimummon huivia pään ympärille kiedottuna. 

5/5, matkustaisin Puolaan koska tahansa uudestaan. Ja ei, ensimmäinen perhematka (+ Pekko) kymmeneen vuoteen ei ollut farssi. Eli 5/5, matkustaisin perheen kanssa uudestaankin. Maailmassa on vielä monta taidemuseota, jotka odottavat häpäisyä! 

Todistusaineistoa Puolan hämmentävästä tyylitajusta: palmu keskellä katua. Miksikäs ei!

Noora: 

Puola, oi Puola. Jos haluaisin olla ilkeämielinen, viittaisin maahan II-laatuisena Saksana. Todellisuudessa Varsova on kuitenkin aivan ykkönen. Miksi? No siksi, että se on Noora kaupunkimuodossa.

Parasta Varsovassa on se, miltä se näyttää: itsevarman huolettomalta. Varsova ei välitä siitä, mikä on viileää. Se yhdistelee rakennustyylejä toisiinsa oman mielen mukaisesti. Aivan kuten oma tyylini, Varsova on sekoitus kaikkia aikakausia, tyylejä sekä enemmän tai vähemmän nuhjuista ja sotkuista ulkokuorta. Hiippailin onnellisesti ylellisessa kashmirvillapaidassani ja avaruuskissasukissani kaupungin katuja, joiden varrella hienostotalon naapurissa oli niin nykyaikainen lasipytinki kuin puoliksi romahtanut talonrohjake.

Matka sujui mukavasti lukuunottamatta hienoista nähtävyyspettymystä. Erästäkin kirkkoa mainostettiin sillä, että siellä on Chopinin sydän. Pöh, puhuivat pelkästä laatasta pylväässä, jonka tienoolle sydän oli haudattu. Tämän pettymyksen jälkeen oli jo suorastaan julmaa, että Iina puhui minulle Stalinin hampaasta. Se olikin vain lempinimi rakennukselle. Onko muka liian paljon vaadittu, että ihminen pääsisi lomamatkallaan katselemaan tunnettujen kuolleiden ruumiinosia, kysynpähän vain.

WARSAW GHETTO JUSTICE. Iina osoitti kartanlukutaitojaan ja ohjasti meidät Varsovan vanhaankaupunkiin muun muassa yliopiston peräseinän takana kulkevaa pikkupolkua pitkin.

Iina: 

Epävirallisena matkanjohtajana ja itäisen Keski-Euroopan ystävänä en voisi olla valintaani – tai siis valintaamme – yhtään tyytyväisempi. Kaupungin ravintolatarjonta oli runsas ja hintataso edullinen, eikä nihkeä asiakaspalvelukulttuuri tai hyinen sää aiheuta suomalaiselle kulttuurishokkia. Vähän repsallaan olevassa paikassa ei omankaan ulkoasun tarvitse olla viimeisen päälle tip top, etenkään mielipuolisen kevätsään armoilla.

Varsova on totisesti täynnä yllätyksiä: Stalinin hammas ei ole oikeasti hammas, Chopinin sydän ei olekaan esillä lasipurkissa, eikä vanhakaupunki ole oikeasti kuin kuutisenkymmentä vuotta vanha. Ja ajatella, Krakovassa olisimme luultavasti joutuneet jonottamaan joka paikkaan muiden turistien seassa, nyt saimme tarpoa viimassa ja vesisateessa ihan keskenämme!

Lempparivierailukohteekseni valikoitui Veiksel-joen toisella puolella sijaitseva neonvalomuseo. Myös kansallismuseossa suoritetut taideteosten imitaatiot, erään kerrostalon sisäpihalla piileskelevä juutalaisgheton muurinpätkä ja lukuisat harmaiden kerrostalojen päätyjä somistavat muraalit ruokkivat kulttuurinnälkäistä mieltä.

Krakova on so last season. Puolanhimoiset, suunnatkaa mieluummin Varsovaan! 

Iloisin terveisin, riemukkaat matkaajat

 

Share