Arvaas, mikä se siinä pötköttää?
Se on...
...sellainen tielle "unohtunut" puu, joka juuri ennen kuvan ottoa uhitteli perävaunurekalle, ja otti siipeensä. Sitä ennen mokoma reteesti rötväili vielä keskemmällä tietä, ja antoi köniin meidän autolle, kuus nolla, pitkin kyljystä. Alan ymmärtää sanontaa "tuli puskista".
Vajaa pari vuotta sitten muutin opiskelujen perässä kaupunkiin, johon sitä ennen olin vannonut olemaan koskaan muuttamatta. Ehkä osin sen takia, että kotikaupungistani lähes kaikki lähtivät tänne. Osin myös siksi, koska ajattelin kaupungin asukkaista stereotypisesti. Taisi olla sitä tavallista teinikapinaa minulta.
Kotiuttamistestejä, lehtijuttujen kirjoittamista ja ensi viikolla matka ulkomaille... Siinä tulevaa ohjelmaa. Tuntuu kuin inttiminä kuoriutuisi päivä päivältä ja salakavalasti yltäni paljastaen yllättävää riehakkuutta, naurua ja huolettoman spontaaneja tekoja. Ehkä jopa letkeyttä, rentoutta ja suoranaista mukavuudenhalua.
Kirjoitin taannoin harkitsevani ravintolan perustamista. Tänään se ravintolapäivä sitten koitti ja olinhan minä kauhan varressa. Valmistelut aloitin viikko sitten ystäväni kanssa suunnittelemalla mainoksia, reseptin valinnalla ja ostosten suunnittelulla. Tällä viikolla testailin reseptiä vielä kotona ja laitoin myös naapurini maistelemaan. Torstaina hankittiin tarvikkeet ja niitähän riitti!
Tällä hetkellä minulla on meneillään elämäni tilaisuus. Nimittäin olen touukouun loppuun saakka töissä ehdottomasti unelmien työpaikassani, joka edustaa omaa alaani. Työ on hyvällä tavalla haastavaa, monipuolista eikä missään tapauksessa yksitoikkoista mikä on itselleni äärettömän hyvä asia. En vielä ko työstä sen kummemmin kommentoi, mihin alani osa-alueeseen se liittyy, mutta ensi perjantaina miulla on haastattelu ko työn vakipaikasta, jota olen hakenut.
Mustat Ray-Banit ovat klassikko vailla vertaa. Muotilehdissä, katukuvissa ja blogeissa niitä näkyy keikkuvan yhden jos toisen nokalla. Eikä mikään ihme, on ne niin ihanat. Ray-Banin Wayfarer -malli on ikoni, mutta ne eivät imartele kaikkien kasvoja. Niitä on kuitenkin kiva ostaa.
Entä jos en saakaan opiskelupaikkaa ensi syksyksi ja työttömyyteni vain jatkuu? Entä jos ahkerasta yrittämisestä huolimatta en edelleenkään pääse yhteenkään työhaastatteluun? Entä jos edessä on toinenkin taloudellisesti epävarma, ankea ja yksinäinen talvi? Entä jos en jaksakaan tätä kaikkea enää yhtään enempää?
Tämän viikonlopun aion huilailla auringossa, mikäli ja toivottavasti, se paistaa. Vietän viimeistä päivää hoitovapaata, työt kutsuvat jälleen maanantaina. On se ajankulu hurjaa mutta paljon olen saanut, tätä aikaa en vaihtaisi pois. Samalla odotan innolla, ja ehkä vähän kauhulla, tulevaisuutta ja mitä kaikkea taas seuraava vuosi tuo tullessaan.
