Trendi

Katri, 27, erotettiin Jehovan todistajista salasuhteen takia: "Enää minun ei tarvitse esittää parempaa ihmistä"

Katri, 27, erotettiin Jehovan todistajista salasuhteen takia: "Enää minun ei tarvitse esittää parempaa ihmistä"
Kun Katri, 27, erotettiin Jehovan todistajista, hänen maailmansa romahti. Sitten hän ymmärsi, että oli tietämättään tähdännyt siihen jo pitkään.
Julkaistu: 2.6.2021
"Nyt se tapahtui, kauhein asia maailmassa. Se, mitä olin pelännyt vuosia. Istuin Jehovan todistajien autiossa valtakunnansalissa ja kuuntelin, kuinka seurakunnan vanhimmat kertoivat vakavina erottavansa minut.
Olin 24-vuotias ja tehnyt anteeksiantamattoman synnin: pettänyt miestäni. Välini vanhempiini ja sisaruksiini katkeaisivat. Perheeni alkaisi karttaa minua, sillä Jehovan todistajat eivät saa olla missään tekemisissä seurakunnasta erotetun kanssa.
Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa. Elämäni muuttuisi kokonaan. Olisin ihan yksin.

Lapsuus oli turvallinen ja hyvä

Olen omistanut elämäni Jehovan todistajien sääntöjen mukaan elämiselle niin kauan kuin muistan. Kun olin lapsi, kävin isän, äidin ja siskojeni kanssa kolme kertaa viikossa seurakunnan kokouksissa. Tutkimme päivittäin Raamattua ja rukoilimme. Ajattelin, että Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, ja että vain hengellisyys tuo todellisen onnen.
Seitsemänvuotiaasta lähtien kuljin ovelta ovelle äidin kanssa tekemässä käännytystyötä. ’Oletko miettinyt, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?’, kysyimme, ja selitimme syyllisen olevan saatana. Tarjosimme lehteä luettavaksi, ja jos se otettiin, tuli onnistunut olo.
Lapsuuteni oli hyvä ja turvallinen. Vanhemmat kävivät töissä, mutta Jehovan todistajille työ on vain elannon hankkimista varten, eikä se saa olla liian tärkeä osa elämää. Niinpä isä ja äiti olivat kotona läsnä.
Kotona oli tiukat säännöt siitä, että aikaa sai viettää vain Jehovan todistajien kanssa. Ihmisiä, jotka eivät palvoneet Jumalaa, kutsuttiin maailmallisiksi ja heihin suhtauduttiin vähän säälien. Koulussa minua haukuttiin joskus uskonnostani, mutta äiti muistutti, että Jumala näkee kaiken ja on ylpeä, kun kestän koettelemukset lujana.
12-vuotiaana menin kasteelle. Se oli iso juttu, sillä kasteella hyväksyy kaikki Jehovan todistajien opetukset. Jos sen jälkeen tekee syntiä eikä kadu, erotetaan seurakunnasta. Lapsesta asti tiesin, että se on pahinta, mitä voi käydä.

Teini-iässä alkoi kapinointi

Teini-iässä koulukaverini rupesivat seurustelemaan, mutta minulta se oli kielletty. Jehovan todistajille seurustelun tarkoitus on tähdätä avioliittoon, ja se tehdään esiliinan läsnäollessa. Minuun oli iskostettu ajatus, että esiaviollinen seksi on syntiä.
Seitsemännellä luokalla aloin kapinoida. Yritin salata uudessa koulussa, että olen Jehovan todistaja. Kiroilin ja jätin tutkimatta Raamattua. Samalla tunsin huonoa omatuntoa, ettei uskonto kiinnosta minua. Rukoilin, että olisin parempi ihminen, mutta se ei auttanut.
Välillä seurakuntamme vanhimmat ottivat nuoria puhutteluun maailmallisen kanssa seurustelusta tai humalassa olemisesta. Paheksuin muiden törttöilyjä, vaikka olin heille kateellinen.
Kerran pussailin koulukaverini kanssa, mutta jäin siskolleni kiinni. Lopetin: niin oli parempi. Samalla olin varma, että kumppanin löytäminen seurakunnasta on minulle mahdotonta. En ikinä pääsisi naimisiin.

Salasuhde toi jännitystä elämään

Olin 17-vuotiaana kouluuni liittyvässä työharjoittelussa eräässä liikkeessä. Pomoni 40-vuotias veli kävi siellä toisinaan. Miehellä oli ystävälliset silmät, ja tykkäsin kuunnella hänen juttujaan.
Viimeisenä päivänä hän pyysi puhelinnumeroani ja kertoi haluavansa tavata minut. Itsetuntoani hiveli. Olin niin kypsä ja fiksu, että aikuinen oli minusta kiinnostunut!
Aloimme tapailla salaa. Kävimme kahvilla syrjäisillä huoltoasemilla. Koko ajan piti pälyillä tuttuja. Samalla tapailu vanhemman miehen kanssa oli jännää.
Syyllisyys alkoi kuitenkin kalvaa, ja sanoin, etten voi tapailla häntä, jos hän ei ole valmis menemään naimisiin. Yllättäen hän sanoi, että avioliitto on hänelle ok, ja se teki tapailusta minulle vähän hyväksyttävämpää.
Muutin pois kotoa, jotta salailu olisi helpompaa. Omassa yksiössä tuntui, että olen vahva ja itsenäinen aikuinen. Olimme menneet miehen kanssa monien sallittujen rajojen yli, joten ajattelin, että on ihan sama harrastaa jo seksiäkin.
Mutta pelkoni kiinnijäämisestä vain kasvoi. Tunsin olevani paha ihminen. Uskoin, että Jumala näkee kaiken ja rankaisee minua.

Kuultavana vanhimpien edessä

Yhtenä iltana isäni soitti ja pyysi minut juttelemaan. Tiesin, että olin jäänyt kiinni.
Tekoni oli kriisi perheessämme. Vanhempani eivät olleet vihaisia vaan kauhuissaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin isän itkevän. Häpesin, sillä olin mokannut.
Menin isän kanssa seurakunnan vanhimpien kuultavaksi. He tenttasivat, kauanko suhde oli kestänyt, olinko harrastanut esiaviollista seksiä ja ymmärsinkö, kuinka väärin se oli. Oli kiusallista kertoa intiimiasioistani isälle ja kolmelle aikuiselle miehelle. Samalla totuuden kertominen oli helpotus, sillä salailu oli ollut raskasta.
Myönsin katuvani, ja vanhimmat vaativat minua eroamaan miehestä. Minun pitäisi myös muuttaa takaisin vanhempieni luokse kuukaudeksi.
Sain yksityisen ojennuksen, muille ei kerrottu. Kotiinmuutto tuntui hyvältä, sillä olin rikki tapahtuneesta.
Ilmoitin miehelle, ettemme voi enää tavata. Hän alkoi itkeä ja väittää, että hänen elämänsä on pilalla. Hän sanoi, etten voisi lopettaa seurusteluamme, koska olin tavannut hänen tarhaikäisen lapsensakin. Sitten hän ilmoitti olevansa valmis kääntymään Jehovan todistajaksi. Hän sai minut uskomaan, että naimisiinmeno oli jo sovittu.
Kun täytin 18, kerroin vanhemmilleni jatkaneeni seurustelua. He olivat hyvin pettyneitä. Tällä kertaa minua ojennettiin julkisesti, mikä hävetti kamalasti.
Puolen vuoden kuluttua meidät vihittiin maistraatissa. Ei-uskovaisen kanssa avioituminen oli huono asia, mutta sen takia minua ei voitu erottaa seurakunnasta.
Vanhempani eivät tulleet tilaisuuteen, mutta häiden jälkeen olin huojentunut. Enää ei tarvinnut potea huonoa omaatuntoa ja pystyimme vihdoin elämään avoimesti yhdessä. Tuntui kuin olisimme päässeet kaikista ongelmista.

Kontroilloimista ja mustasukkaisuutta

Riita alkoi kahvikupeista. Ylioppilasjuhlani olivat tulossa, enkä halunnut kattaa pöytään mieheni käsintiskattavia perintöastioita. Hänen mielestään en kunnioittanut häntä niin kuin hyvän vaimon kuuluu tehdä, ja lopulta pöytään päätyivät hänen astiansa.
Miehestäni tuli kontrolloiva ja mustasukkainen. Hän halusi tietää, missä olen ja kenen kanssa. Jos olin kaverilla istumassa iltaa, minun piti lähteä muita aiemmin kotiin. Kun kävin lounaalla miespuolisten työkavereideni kanssa, jouduin salaamaan sen, ettei tule riitaa.
Se oli raskasta, ja lisäksi minua alkoi vaivata mieheni lipsuminen Jehovan todistajien säännöistä. Hän kiroili, poltti tupakkaa eikä pitänyt rukoilua ja kokouksissa käyntiä yhtä tärkeänä kuin minä.
Vähitellen tajusin, että mies arvosti eniten Jehovan todistajien ohjeita perhe-elämään: sitä, että mies on perheen pää ja naisen pitää pysyä tälle alamaisena.
En kehdannut puhua avio-ongelmistamme kenellekään. Olin varma, että jos olisin tehnyt kaiken uskontoni ohjeiden mukaan, en olisi niin vaikeassa tilanteessa. Olin onneton, mutta tiesin, että Jehovan todistajat eivät saa erota edes väkivaltaisesta liitosta. Piti vain rukoilla enemmän.
Jos eroaisin miehestäni, minut erotettaisiin Jehovan todistajista ja jäisin yksin. Koska uskonto oli vanhemmilleni elämän tärkein asia, minulle oli selvää, että he noudattaisivat karttamissääntöä. Niinpä päätin vain kärsiä avioliitossani – ja samalla aloin vieraantua uskostani.
Aloin polttaa tupakkaa, join paljon alkoholia ja lopetin rukoilun. Kokouksissa kävin yhä, mutta se oli vain kulissi, jolla sain säilytettyä välit perheeseeni.

Saanko vielä anteeksi?

Kun olin ollut naimisissa seitsemän vuotta, jouduin isoon kriisiin itseni ja avioliittoni kanssa. Aloin viestitellä netissä uuden tuttavuuden kanssa. Hän kuunteli eikä ymmärtänyt, miten mieheni voi kohdella minua niin huonosti. Hän kannusti ajattelemaan itseäni, ja yhtenä iltana jo kirjoitin jäähyväiskirjeitä perheelleni.
Sitten petin nettitutun kanssa miestäni. Tiesin tekeväni väärin, mutta samalla se oli minulle mahdollisuus: aviorikos on ainoa syy, jonka perusteella Jehovan todistaja saa ottaa eron. Sain läheisyyttä, jota kaipasin.
Kerättyäni rohkeutta kerroin miehelleni, että olin pettänyt häntä. Ensin hän ei uskonut, sitten hän syyllisti ja lopuksi hän lupasi minulle tähdet ja kuun taivaalta, jos jatkaisimme yhdessä. Päätin yrittää vielä: kartetuksi tuleminen tuntui sittenkin niin ylitsepääsemättömältä.
Sovimme, että selvittäisimme kaiken vanhimpien kanssa. Paljastaisin syntini ja katuisin.
Uskoin saavani anteeksi. Ja niin istuin yksin valtakunnansalissa vanhimpien edessä.

Elämä on harmaata

Kauanko sivusuhde kesti? Oliko se harkittua? Oliko alkoholilla vaikutusta asiaan, he kyselivät, ja minua suututti. Mutta kun sain kuulla erottamisestani, suuttumus vaihtui järkytykseen.
Kahden viikon kuluttua koko seurakunnalle kerrottiin erottamisestani, ja samana iltana menin hyvästelemään perheeni. Olin itku kurkussa, mutta uskoin, että erottaminen on vain väliaikaista. Kun lähdin ovesta, kaikki itkivät, ja 11-vuotias pikkusiskoni lähetti perääni tekstiviestin täynnä sydämiä. Sen jälkeen en enää kuullut heistä.
Minusta tuli täydellinen uskovainen. Tutkin Raamattua, rukoilin vimmaisemmin kuin koskaan ja yritin tehdä kaiken oikein. Sain käydä Jehovan todistajien kokouksissa, mutta sääntöjen mukaisesti minulle ei puhuttu. Minua välteltiin jopa katsomasta. Mutta sisu ja uhma puskivat pintaan ja jatkoin kokouksissa käymistä.
Kolmen kuukauden kuluttua jätin hakemuksen päästä takaisin seurakuntaan. Vanhimmat kehuivat, että minulla oli mennyt tosi hyvin, mutta jos minut otettaisiin näin pian takaisin, se voisi näyttää muiden silmissä huonolta.
Aloin väsyä. Elämästä tuli harmaata. Oli vaikeaa olla, kun en kuulunut mihinkään. Lopulta tuli stoppi. Tunnustin itselleni, ettei avioliitossani ole mitään järkeä eikä seurakuntaan takaisin meneminen ole ainoa vaihtoehtoni.

Uusi elämä saa alkaa

Puhuin ongelmistani työterveyspsykologille ja eräälle työkaverilleni, jolla oli myös käynnissä ero pitkästä parisuhteesta. Luin lehdistä entisten Jehovan todistajien tarinoita, vaikka isäni viimeiset sanat minulle olivat, että älä lue luopioiden juttuja.
Olin oppinut, että ne jotka puhuvat Jehovan todistajista kielteisesti, vääristelevät totuutta ja ovat saatanan aivopesemiä. Ainoa lähde, josta sai etsiä uskonnosta tietoa, oli Jehovan todistajien oma aineisto. Tajusin, kuinka vaikeaksi kyseenalaistaminen oli tehty. Olinko koskaan ajatellut omilla aivoillani?
Päätin ruveta rakentamaan uutta elämää yksin ja vuokrasin asunnon. Kun mieheni ymmärsi, että aion lähteä, hän huusi ja töni. Kun kannoin viimeisiä tavaroitani ulos, hän potkaisi minut jalallaan ovesta.
Kaipasin perhettäni kamalasti. Tuntui pahalta, että vanhempani valitsivat mieluummin uskonnon kuin minut. Kamalinta oli, että meillä oli ollut tosi lämpimät välit, kunnes minut erotettiin. Sitten kaikki vain loppui.
Mutta hyviäkin asioita tapahtui. Rakastuimme työkaverini kanssa ja muutimme yhteen.
Vuoden kuluttua erottamisestani olin ruokakaupassa, kun näin äitini. Säikähdin, enkä tiennyt mitä tehdä. Yllätyksekseni hän tuli heti halaamaan ja kyseli, mitä kuuluu. Äiti kertoi, että hänellä on ollut ikävä, ja että hän ajattelee minua joka päivä.
Oli ihana nähdä, mutta tapaamisen jälkeen oli paha mieli. Muistin taas, mistä jään paitsi.
Sitten kului toinenkin vuosi ilman perhettäni, kunnes viime maaliskuussa äiti kirjoitti Whatsappissa, että pitäisi nähdä. Isoisäni oli kuollut. Se tuntui pahalta, mutta samalla olin onneni kukkuloilla äidin ja siskon näkemisestä.
Äiti sanoi odottavansa, että palaan seurakuntaan. Se on ainoa toivo yhteiselämällemme, sillä karttamissääntöjen rikkominen ei ole hänelle vaihtoehto.

Onko minulla yhä perhe?

En ole vihainen vanhemmilleni. Uskovaiset elävät kuplansa sisällä. He luulevat tekevänsä oikein.
Aina kun elämääni tulee suurempia huolia, harmittaa, etten voi mennä itkemään äidille. En kuitenkaan yritä pitää yhteyttä, sillä jos saisinkin tukea, se jäisi väliaikaiseksi. Pelkään myös, että viesteihini ei vastattaisikaan.
Vanhimman siskoni kanssa olen ollut jonkin verran yhteyksissä. Hän on kertonut pikkusiskoni sanoneen, että välillä poissaoloni sattuu niin paljon, että tämän täytyy pitää seinästä kiinni. Sydämeni särkyy, kun mietin sitä. Pahinta onkin, etten saa seurata sisarusteni kasvamista.
Viime vuosina olen miettinyt paljon uskoa, enkä ole varma, mitä siitä ajattelen. En sano, ettei Jumalaa ole olemassa, mutten tiedä, kuinka paljon ja mihin uskon.
Seurakuntaan palaamiseni esteenä on erityisesti käännytystyö. Tuntuisi väärältä houkutella ketään elämäntapaan, josta en itsekään nauti. En haluaisi, että kukaan joutuisi kokemaan saman kuin minä.
Uudessa elämässäni on paljon hyvää. Ystävyyssuhteeni tuntuvat aidommilta kuin ennen. Minusta tykätään tällaisena, ei sen mukaan, kuinka paljon käyn kokouksissa. Enää ei tarvitse esittää parempaa ihmistä.
Kaikki nykyisessä parisuhteessani on erilaista kuin avioliitossani. Eniten totuttelemista on vaatinut se, että minun ei ole pakko tehdä niin kuin kumppanini haluaa. Voin lähteä vaikkapa kahdeksi viikoksi Lappiin vaeltamaan, vaikka hän haluaisi jäädä kotiin. Jos joskus menen naimisiin, teen sen omasta halustani, en ulkopuolisen paineen takia.
Huonoina hetkinä olen jossitellut paljon. Mitä jos en olisi mennyt niin nuorena kasteelle? Mitä jos en olisi mennyt naimisiin? Olisinko vielä tekemisissä perheeni kanssa?
Vähitellen olen oppinut hyväksymään, että he eivät kuulu elämääni. Patoan tunteeni ja yritän olla ajattelematta asiaa, muuten pelkään hajoavani kokonaan.
Kaipaan perhettäni yhä ihan hirveästi. Rakastan heitä ja tiedän, että he rakastavat minua.”
Katrin nimi on muutettu.
Juttu on julkaistu Trendissä.
Kommentoi »