Trendi

Korona muutti ruokasuhteeni terveemmäksi

Korona muutti ruokasuhteeni terveemmäksi
Mitä jos kaikki puheet rennosta syömisestä ja läskikapinasta ovatkin olleet valetta, kysyy kolumnisti Laura Friman.
Julkaistu: 23.10.2020

”Onko sulla anoreksia?” Kouluterveydenhoitajan katse ei ole lempeä vaan syyttävä.

”Ei?” vastaan epävarmasti. Minulla ei ole hajuakaan, mitä anoreksia tarkoittaa. Osaisin hädin tuskin taivuttaa koko sanaa. Terveydenhoitaja soittaa vanhemmilleni.

Illalla äiti selittää, millainen sairaus anoreksia on. Hän lukee kasvoiltani hämmennyksen. Minä rakastan ruokaa. Syön huolettomasti, paljon ja ilolla. Eletään 1990-luvun alkua. Nautin koulun jälkeen siivukaupalla ranskanleipää, margariinia, edamjuustoa ja meetvurstia, kun luen uutta Hevoshullua. Näytän silti kirahvilta tikkulaihoine raajoineni. Siihen pitää puuttua.

Terveydenhoitaja ohjeistaa vanhempiani valvomaan, että syön enemmän. Kesäloman jälkeen on uusi punnitus. Siksi muistan lomasta vain sen, miltä takapihan muovinen tuoli tuntuu pakaraa vasten, kun istun pyörittämässä haarukkaa lautasella, joka on täynnä maksalaatikkoa. Pöydästä ei nousta, ennen kuin kaikki on syöty.

Ping! Vinksahtaneen ruokasuhteen siemen on kylvetty.

Vielä aikuisenakin suorastaan kerskun pitkään sillä, että en ole koskaan kärsinyt syömishäiriöstä. Anorektikot, bulimikot ja ortorektikothan kuulostavat takakireältä sakilta. Minä taas olen rento. Kuulittekos!

Tarinani ei ole totta. Syöminen on ollut koko aikuiselämäni rimpuilua, jonka tarkoitus on joko laihtua tai pysyä laihana. Jaan tarmokkaasti somessa läskifobian vastaisia meemejä, vaikka pelkään läskejäni enemmän kuin sitä Ghostbusters kakkosen kohtausta, jossa taulu alkaa puhua.

Kysykää minulta mitä vain dieeteistä: olen laskenut Painonvartijoiden pisteitä, mättänyt maitorahkaa Jutta Gustafsbergin kanssa ja kantanut kaupasta tetrakaupalla kermaa Atkins-kaudellani. RIP myös pätkäpaastoaminen ja kahden tunnin mittainen ketokokeilu. (Ihan kaikkeen, kuten intuitiiviseen syömiseen, minäkään en jaksa perehtyä. Tiedän testaamatta, että intuitioni kiljuu yötä päivää manchegoa ja proseccoa. Kuolisin luultavasti keripukkiin.)

Vuodenvaihteessa haksahdan elämänmuutosansaan. Tiedän, miten epämuodikasta kaloreiden laskeminen on, joten teen sitä salaa. Lataan sovelluksen ja alan tilastoida. Se johtaa itkukohtaukseen, kun poikaystäväni ehdottaa illalliseksi pastaa.

”Ei mun kaloreihin mahdu saman päivän aikana nuudelia ja pastaa!” huudan.

Ruokasuhteeni on siis ehdottoman häiriintynyt, mutta sitä ei pidetä sellaisena, koska laihdutuskulttuuria on tungettu kurkuistamme alas koko ikämme. Se, jos mikä, on sairasta.

Kummallista kyllä, korona on parasta, mitä hyvinvoinnilleni on tapahtunut vuosiin. Kun kaikki muuttuu, muuttuu myös syömiseni. Järkeilen, että jos koko maailma on kaaoksessa, on ihan ok tuhota puolikas paketti paahtoleipää joka ilta ja hamstrata jäätelöä. Lisäksi olen karanteenissa niin tylsistynyt, että aloitan juoksuharrastuksen ja joogaan illat.

Sattumanvarainen yhdistelmä hurmospäistä liikuntaa ja holtitonta syömistä tuntuu mahtavalta, ja viihdyn kehossani historiallisen hyvin. Toivon, ettei tämä jää poikkeustilaksi."

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.

Kommentoi »