Trendi

Kun Meri Valkama rakastui naiseen, hän kuvitteli ettei se hätkähdyttäisi enää ketään: "Olin todella väärässä"

Kun Meri Valkama rakastui naiseen, hän kuvitteli ettei se hätkähdyttäisi enää ketään: "Olin todella väärässä"
Meri Valkama rakastui miehen kanssa solmitun, pitkän avioliiton jälkeen naiseen. Pian hän huomasi, miten heteronormatiivinen maailma todella onkaan.
Julkaistu: 26.4.2021
Lehtijutun valokuvassa seisoi kaksi silminnähden onnellista naista. Hymyt olivat leveät, intensiiviset katseet nauliintuneet toisiinsa. Kun muusikko Eva Dahlgren ja korutaiteilija, kahden lapsen äiti Efva Attling rekisteröivät parisuhteensa vuonna 1996 ensimmäisten homoparien joukossa Ruotsissa, olin teini-ikäinen. Tapaus sai laajaa medianäkyvyyttä myös Suomessa ja tuntui hätkähdyttävän monia. Asiasta keskusteltiin minunkin lapsuudenkodissani, lehtijutun äärellä, suurin piirtein näin:
”Aikamoista, erityisesti Attlingin lasten kannalta”, eräs perheenjäseneni sanoi.
”Miksi?” kysyin, sillä en täysin hahmottanut, miksi juuri äidin uuden kumppanin sukupuoli olisi lapselle erityisen järisyttävä juttu.
”No ihmisten asenteet voivat olla aika jyrkkiä”, minulle vastattiin. ”Tai ehkä Ruotsissa ollaan tällaisissa asioissa pidemmällä, en tiedä. Mutta lasten kannalta hurjaa.”
Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin tuo keskustelu on muistunut mieleeni useita kertoja. Syy on henkilökohtainen: Noin vuosi sitten minulle tapahtui kuten Attlingille – miehen kanssa solmitun, toistakymmentä vuotta kestäneen avioliiton jälkeen rakastuin naiseen. Kuten Attlingilla tuolloin, myös minulla on kaksi kouluikäistä lasta.
Voisi kuvitella, että 1990-luvulla hätkähdyttänyt olisi 2010-luvulla jo sen verran arkipäiväistä, että siihen suhtauduttaisiin pääsääntöisesti neutraalisti. Kuvittelin väärin.
Suuret hymyilevät silmät, raikuva nauru, tulinen temperamentti ja intohimoinen suhde yhteiskuntaan ja sen epäkohtien muuttamiseen. Niihin minä rakastun, ja kun niin tapahtuu, se tapahtuu rytinällä. Alusta lähtien on selvää, että nyt kolahtaa, molemminpuolisesti, ja lujaa. Siksi päätän kertoa asiasta lapsilleni jo varhaisessa vaiheessa suhdettani.
On pimeä talvi-ilta, kun lähdemme 10-vuotiaan poikani kanssa kävelylle. Lumi narisee saappaiden alla ja kädet lapasten sisällä tärisevät jännityksestä, kun sanon: ”Mä haluan kertoa sulle jotakin. Mä oon rakastunut, ja sun pitää tietää siihen liittyen yksi asia. Se on nainen.”
Lapsi pysähtyy, katsoo suoraan silmiin, sitten pudottaa tasan yhden sanan: ”Niin?”
Hetkeen en tiedä, mitä sanoisin. Lapsi katsoo minua kysyvästi, ja tajuan, ettei hän vilpittömästi ymmärrä, miksi asialla olisi merkitystä. Toisaalta miksi olisikaan – koko lapsuutensa ajan hänen kodissaan on korostettu, että perheitä on monenlaisia, joissakin lapsilla on yksi vanhempi, joissakin kaksi tai useampi, ja niiden osapuolet voivat olla miehiä, naisia tai jotakin siltä väliltä, millä hyvänsä kokoonpanolla. Vaihtoehtoa, jossa miehen ja naisen yhdessä muodostama vanhemmuus olisi ainoa mahdollinen, ei ole koskaan esitetty hänelle.
Silti lapsen suhtautuminen yllättää. Olisihan mahdollista, että toisenlaisia asenteita tarttuisi muista elämänpiireistä.
Astelemme pitkin lumista kotikatuamme. Lapsi haluaa tietää, millainen tapaamani ihminen on. Kuvailen.
Kerron myös, että olen vakuuttunut siitä, että heillä kahdella tulee olemaan paljon yhteistä. Mielessä vilahtaa kuvia yhteisistä jalkapallopeleistä, leffailloista, myöhäisiin viikonloppuiltoihin venyvistä juttuhetkistä.
Hetken ajan lapsi on hiljaa. Sitten hän sanoo toivovansa, että tapaisi uuden ihmisemme pian. Helpotus on niin suuri, että joudun pidättelemään itkua.
Joillekin uusi asetelma elämässäni on vähemmän läpihuutojuttu. On ihmisiä, jotka jäävät tuijottamaan meitä epäuskoisina, kun kerromme. On myös läheisiä, joita asia silmin nähden häiritsee, mutta jotka eivät sitä silti myönnä. Tai niin päättelen.
Kun heidän kanssaan on aiemmin ollut luontevaa keskustella entisen puolisoni kuulumisista, nyt parisuhteestani vaietaan täysin. Kun otan uuden kumppanini itse puheeksi, seuraa hiljaisuus, joka päättyy nopeaan keskustelunaiheen vaihtamiseen.
Se tekee minut surulliseksi. Parisuhde on yksi ihmis­elämän merkityksellisimmistä ihmissuhteista, ja jos siitä ei voi puhua muiden tärkeiden ihmistensä kanssa, yksi elämän suurimmista osa-alueista jää kokonaan katveeseen.
Jotkut toki myös sanovat suoraan: Pitkä avioliittonihan on päätynyt eroon vasta äsken, mieli voi vielä muuttua, elämässä voi olla kaikenlaisia vaiheita, ja tulen varmaan lopulta järkiini (lue: kiinnostun pian jostakusta miehestä). Ehkä kyse onkin jonkinlaisesta ikäkriisistä tai mielenhäiriöstä?
Lähes yhtä paljon häiritsevät ylimyönteiset kommentit. Joidenkin mielestä se, että minulla on vuosien hetero­avioliiton jälkeen suhde naiseen, on ”hirveän rohkeaa”, joidenkin mielestä ”yllättävää, mutta tosi hienoa”.
Hienoa se on minunkin mielestäni, mutta rohkeaa tai yllättävää? En ymmärrä, mikä kumppanini sukupuolessa tekisi asiasta rohkean. Yllättävääkin se on lähinnä kommentin heittäjälle, ei minulle.
Ja sitten tietenkin se, miten tämä juttu sai alkunsa: yhteydenotoista lehden päätoimittajaan, jolle esitettiin kysymys, onko hän kuullut, mitä minulle on tapahtunut ja miksei siitä ole kirjoitettu. Ensireaktioni pyyntöön kirjoittaa aiheesta on vastahakoinen. Minun elämäni on minun, eivätkä sen käänteet kuulu muille. Sitä paitsi miksi se, että jonkun uusi puoliso on eri sukupuolta kuin edellinen, on ylipäänsä kenenkään mielestä mikään juttu?
Sitten alan miettiä. Ei, emme selvästikään vielä ole pisteessä, jossa parisuhteen osapuolten sukupuoli olisi neutraali asia – edes kaikkien itseään avarakatseisina pitävien ihmisten osalta. Ehkä asiasta on sittenkin syytä puhua.
Viisi ja puoli prosenttia. Kun Yhdysvalloissa julkaistiin vuonna 2016 laaja tutkimus 18–44-vuotiaiden yhdysvaltalaisten naisten ja miesten seksuaalisuudesta, niin moni kyselyyn vastanneista naisista ilmoitti olevansa biseksuaaleja. Runsaat 9 000 ihmistä kattava tutkimus kertoi selvästä muutoksesta. Kun edellisessä, vuonna 2010 julkaistussa kyselyssä 3,9 prosenttia naisista luokitteli itsensä biksi, luvut olivat nyt huomattavasti suuremmat.
Muutoksia oli nähtävissä muutenkin. Seksuaalisesta kanssakäymisestä samaa sukupuolta olevan kanssa kertoi yli 17 prosenttia naisista. Vuonna 2010 se oli vähän yli 14 prosenttia. Suurimmillaan luku oli valkoisilla naisilla, lähes 20 prosenttia. He eivät luokitelleet itseään biseksuaaleiksi, mutta joustavaa heidän seksuaalisuutensa silti oli.
”Tietoisuus biseksuaalisuudesta on lisääntynyt vuosien varrella, ja voi olla, että se helpottaa monia ihmisiä määrittelemään itsensä sellaiseksi”, Indianan yliopiston apulaisprofessori, tutkija ja kirjailija Debby Herbenick kommentoi lehtihaastattelussa.
Toisin sanoen: biseksuaalisuus itsessään tuskin on lisääntynyt, ihmisten vain on helpompi myöntää olevansa sellaisia. Varmoja lukuja bi- tai homoseksuaalisuudesta on myös vaikea saada selville ja ne vaihtelevat jonkin verran tutkimuksittain kysymyksenasettelusta ja vastausvaihtoehdoista riippuen.
Vaikkei Yhdysvalloista voi suoraan vetää johtopäätöksiä Suomeen, yhteiskunnallisen ilmapiirin voi perustellusti väittää vapautuneen vuosien varrella meilläkin. Siitä konkreettisin esimerkiksi lienee vuonna 2017 voimaan astunut tasa-arvoinen avioliittolaki. Omasta homoudesta, lesboudesta tai biseksuaalisuudesta on tänä päivänä aiempaa helpompi puhua, sanovat myös useat seksuaalivähemmistöjen edustajat – ja se on tietenkin mahtavaa.
Minua seksuaalisuuden pohjalta luokittelu alkaa nopeasti häiritä. Mitä laajemmin ihmiset ympärilläni tietävät muutoksista perhetilanteessani, sitä enemmän koen tulevani määritellyksi juuri seksuaalisuuteni perusteella.
Tilanne on minulle uusi, sillä olen aiemmin jakanut elämäni miehen kanssa. Ero siihen, miten ympäröivä yhteiskunta suhtautui ennen seksuaalisuuteeni ja miten nyt, tuntuu valtavalta. Keksin siihen vain yhden selityksen: kun aiemmin edustin ihmisten silmissä normia, olen yhtäkkiä poikkeama siitä, jotakin, mikä vaatii muilta pureskelua.
Törmään luokitteluun monissa yhteyksissä. Erostani ja uuden seurustelusuhteeni alkamisesta on kulunut vain vähän aikaa, kun istun erään terapeutin luona purkamassa tilanteen synnyttämiä ajatuksia. Kerron olleeni naimisissa miehen kanssa ja seurustelevani nyt naisen kanssa.
Kun itse haluaisin käsitellä elämänmuutoksen muita ulottuvuuksia, kuten vanhemmuudessa eron myötä tapahtuvia muutoksia tai pitkän parisuhteen päättymiseen vääjäämättä liittyviä epäonnistumisen tunteita, terapeutti haluaa kuitenkin ensin puhua seksuaalisuudestani.
”Olet siis biseksuaali”, hän toteaa.
”No, mulla ei ole kyllä tarvetta luokitella itseäni. Mulle merkitystä on ihmisellä, ei sukupuolella”, sanon.
”Niin eli olet biseksuaali.”
”Niin varmasti voi sanoa. Mutta en koe itse tarvetta lokerointiin. Mua määrittävat monet asiat, kuten ammattini, arvoni ja poliittinen suuntautumiseni, mutta kaikista vähiten se, mitä sukupuolta olevaan ihmiseen tunnen vetoa.”
”Niin mutta yleisesti ihmisiä, jotka tuntevat vetoa sekä miehiin että naisiin, kutsutaan biseksuaaleiksi”, terapeutti jankuttaa aivan kuin yleinen keskustelu tilanteestani olisi mahdotonta ennen hänen suorittamaa luokittelua.
Luovutan, vaikka sisälläni kuohuu. Kuinka moni heteroksi itsensä mieltävä joutuisi vastaavaan keskusteluun?
Uudelleen määrittelyä ja luokittelua on nähty toki julkisuudessakin. Kun näyttelijä Minna Haapkylä erosi puolisostaan Hannu-Pekka Björkmanista ja kertoi seurustelevansa näyttelijä Joanna Haartin kanssa, viihdelehdistön palstat savusivat. Monen uutisen pihvi ei tuntunut olevan niinkään Haapkylän suhde, vaan juuri suhde naiseen.
Iltalehti: Kahden naisen rakkaus – Minna Haapkylän ja Hannu-Pekka Björkmanin liitto hajosi, ja Haapkylä rakastui Putous-tähti Joanna Haarttiin.
Mtv3.fi: Naiseen rakastunut Minna Haapkylä paljastaa syyn kaapista tulemiselleen
Ja niin edelleen.
Suorien kommenttien ja kahdenvälisten keskustelujen lisäksi eteen tulee muitakin hetkiä, joina yhteiskunnan heteronormatiivisuus näyttää niin läpitunkevalta, että siltä on mahdoton päästä pakoon.
Riippumatta siitä, kävelemmekö käsi kädessä Helsingissä, Tallinnassa, Madridissa vai Maarianhaminassa, huomaan, että keräämme katseita aivan toiseen tapaan kuin missään aiemmassa suhteessani. Muut julkiset hellyydenosoitukset provo­soivat vielä avoimempaan tuijotukseen.
Niiden lisäksi alan nopeasti rekisteröidä pienen pieniä mikroilmeitä ja hiljaisuuksia, joita seuraa tilanteissa, joissa keskustelukumppanilleni selviää odottamatta, että puolisoni on nainen. Niin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun siirrämme minun autoani meidän molempien nimiin.
”Ja te olette… ystäviä?” asiakaspalvelija kysyy.
”Ei, vaan puolisoita”, korjaan, ja siinä se taas on, pienen pieni hiljaisuus, jollaiseen en ole koskaan ennen vastaavassa tilanteessa törmännyt.
Eräänä flunssaisena päivänä tartun kotona kirjahyllyssäni vuosia lukemattomana lojuneeseen parisuhde­oppaaseen. En ole kiinnittänyt kanteen aiemmin mitään huomiota, mutta nyt se hätkähdyttää. Kuvassa mustaan, hiekkaiseen ja kookkaaseen maihinnousukenkään nojaa siro vaaleanpunainen korkokenkä. Voisiko kohderyhmää – heterot – enää näkyvämmin alleviivata?
Avaan kirjan satunnaisesta kohdasta. Siinä käsitellään parisuhteen osapuolten epävarmuuksia, jotka saattavat heijastua suhteeseen pelkoina. Kirjoittaja avaa aihetta esimerkillä: En halua kumppanini lähtevän kavereidensa kanssa baariin, koska kun hän lähtee baariin, niin silloin tapaa viehättäviä vastakkaisen sukupuolen edustajia, jotka ovat laittautuneet ja juhlatuulella.
Suljen kirjan. Pienet sana- ja kuvavalinnat, joihin en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota, saavat yhtäkkiä aikaan voimakkaan ulkopuolisuudentunteen. Minua ei kiinnosta lukea sanaakaan pidemmälle.
Vastaavia havahtumisia tapahtuu muitakin. Pankkini ja vakuutusyhtiöni verkkosivut: valokuvissa heteroperheitä tai -pareja. Leijonanosa minkä tahansa tiedotusvälineen perheitä käsittelevistä kuvista: heteroita. Useimpien lasteni lempikirjojen hahmot: heteroperheen jäseniä.
Alan pitää ihmeenä sitä, että lapsilleni uusi sukupuoli­asetelma perheessämme on niinkin vähäpätöinen asia
– niin moni yhteiskuntamme osanen viestittää heille aivan muun olevan ”se normaali”.
Yhdeltä minä vielä toistaiseksi vältyn. Puolisoni varoittaa, että jossain vaiheessa todennäköisesti kuulen kysymyksen, joka naispareille usein esitetään: kumpi teidän suhteessa on mies?
”Siihen on tietenkin vain yksi oikea vastaus”, hän toteaa, ”luojan kiitos ei kumpikaan.”
Juuri näin onkin: arjessamme minun ja kumppanini sukupuolet näyttelevät häviävän pientä roolia. Kun toinen vilustuu, meillä keitetään teetä sairastuneelle aivan kuten missä tahansa perheessä. Kun töissä jokin asia kuohuttaa, siitä puhutaan ruokapöydässä kuin missä hyvänsä parisuhteessa. Lasten riidat, toisen ärsyttävät luonteenpiirteet tai huonosti nukutut yöt – ne kiristävät hermojamme siinä missä muillakin.
Ja vaikka joidenkin mielestä äidin ”yllätyssuhde” naiseen voi olla lasten kannalta ”hurjaa”, kuten Eva Dahlgrenin ja Efva Attlingin kohdalla, minun lapsiani asetelma pohdituttaa vain harvoin.
”Onko teistä outoa, että seurustelen naisen kanssa?” kysyn heiltä kerran.
”Ei. Äläkä häiritse, me katotaan leffaa”, he vastaavat.
Tökeröiden ja ajattelemattomien kommenttien rinnalla eteen tulee onneksi myös pieniltä timanteilta tuntuvia kohtaamisia. Suhteeni aivan alkuaikoina illallistan vanhojen ystävien kanssa. Uutisen kertominen jännittää. Takeltelen sanoissani, mutta lopulta saan kakistettua asian.
”No en mä ole yhtään yllättynyt”, sanoo yksi.
”Ainahan sä olet sanonut, että sulle on ihan sama, ootko sä naisen vai miehen kanssa”, toinen toteaa.
Yhtäkkiä minun on taas helppo hengittää.
Niin on myös hetkinä, joina mikään ympärillämme ei muistuta siitä, ettemme edusta kaikkien silmissä normia. Niitä hetkiä on elämässäni kaikesta huolimatta eniten.
Kun lapsi kesäisenä aamuna astuu unisena ulos ystävän kesämökin aitasta ja pyytää ensi sanoikseen puolisoani kanssaan tarkistamaan katiskaa.
Kun he astelevat yhdessä ruohikkoista polkua pitkin kohti järveä ja juuri talon kulmalla kuulen innostuneen keskustelunpätkän ravuista.
Kun pelaamme kaikki yhdessä jalkapalloa, ja muita naurattaa, sillä minä en osaa lainkaan.
Niissä hetkissä ei ole mitään hurjaa. Ne ovat ihan vain elämää.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Trendissä.
2 kommenttia