Trendi

Luonnosta ei tarvitse nauttia oikeaoppisesti


Luontosuhteeni on urbaanin laiska ja maltillinen, kirjoittaa Trendin kolumnisti Laura Friman.
Kuvat Sanna Lehto

Tänä syksynä muutan saaresta kaupunkiin. Se on kulttuuri­sokki. Puolentoista vuoden ajan olen kulkenut kotiin lautalla ja kuunnellut jokaisen työpäivän päätteeksi vartin verran Itämeren lohdullista loisketta. Horisonttiin etääntyvä Helsingin siluetti on näyttänyt joka kerta yhtä kauniilta ja välittänyt joka kerta saman viestin: tänne jää kaupungin hektinen hulina. Tervemenoa kotiin.

Saarella luonto on ollut läsnä kuten baarit kantakaupungissa, vahvasti mutta vaivattomasti. Talvella olen kahlannut pohjetta myöten kimaltavassa lumikinoksessa, kesällä pinkonut karkuun äkäisiä hanhia. Myrsky­säällä merellinen puhuri on räsäyttänyt lastenhuoneen ikkuna­lasin raivolla rikki.

Luonto on vähän kuin oma äiti tai toimivat raajat: sinänsä ihan parasta maailmassa, mutta suomalaiselle täysi itsestäänselvyys. Kuten kaikkien olennaisimpien asioiden kohdalla, sen arvon tajuaa vasta, kun sen menettää – kuten minä nyt.

Uusi kotini keskustassa on melkein täydellinen. Kaasuliesi, avarat huoneet, rutkasti valoa. Viereisestä korttelista saa korealaista ruokaa, artesaanisuklaata ja vintagekoruja.

Kodissa on vain yksi vika. Kartalla sitä ympäröivät kadut, sillat ja raiteet. Ei vihreää länttiä missään.

Hoen itselleni, että Suomessa luonto ei ole koskaan kaukana – ei, vaikka oltaisiin maamme pääkaupungin ytimessä. Se on ainoa tapa, jolla saan itseni sietämään tuoreita kotikulmia. Se, kuinka usein jaksan hakeutua arki-iltana varta vasten raitiovaunulla metsään, on ihan toinen kysymys, mutta lopulta myös toissijainen. Toisinaan pelkkä tieto luonnon läheisyydestä riittää tasoittamaan sykettä.

En ole ainoa, joka rakastaa vihreitä länttejä kartalla. On vissi fakta, että metsä on vuonna 2019 muotia. Trendi näkyy ystäväpiirissänikin. Kaupunkilaiset yhteisöviljelevät, ostavat kiimaisina mökkejä umpimetsästä ja lähtevät nyt Berliinin sijasta Inariin. Välillä tunnen jääväni kollektiivisessa metsittymiskisassa hännille. Puutyöt eivät symboloi minulle zeniläistä rentoutumista vaan puhdasta tuskaa ja naamani vääntyy ruttuun, kun vain kuvittelenkin, miten rinkka hiertyy hikistä selkääni vasten pohjoisella tunturipolulla.

Luontosuhteeni on urbaanin laiska ja maltillinen. Toisaalta alan vähitellen hyväksyä sen olevan myös yhtä yksilöllinen ja pyhä kuin lähipiirini goretex-uskovaisillakin. Luonnosta ei tarvitse nauttia oikeaoppisesti, kunhan nauttii.

Eräily ja paluu luontoon ovat eittämättä vastaiskuja urbanisaatiolle ja digitalisaatiolle, mutta vain valikoivasti: kukaan ei vieläkään tee kansallispuistoretkeä ilman seesteistä Instagram-kuvaa. Ilmiötä on helppo pilkata, mutta metsän terveysvaikutukset eivät kumoudu, vaikka sinne lähtisi älypuhelin taskussa. Näiden fyysisten ja psyykkisten hyötyjen lista on tunnetusti pitkä ja kiistaton.

Harvan tarvitsee silti tankata väkisin tieteellistä dataa siitä, miten hyvää luonto tekee. Oman kokemuksen väkevyys kantaa. En keksi juuri ketään, jonka ”happy place” ei olisi suomalainen kesämökki keskellä ei-mitään.

Julkaistu: 14.10.2019