Trendi

Maria Veitola: "Häpeän menneisyyteni holtitonta shoppailua"


Pelkkien aarteiden ostaminen voi johtaa kurimukseen.
Kuvat Maija Astikainen

Shoppailufilosofiani ydin on vuosia ollut sama: ostan vain aarteita. Keskustelen itseni kanssa pitkään ennen jokaista ostopäätöstä: Tulenko käyttämään vaatetta monta kertaa? Tuottaako siihen pukeutuminen minulle iloa ja itsevarmuutta? Onko vaatekappale jotenkin erityinen? Ovatko sen laatu ja hinta tasapainossa?

Filosofian ydin on selkeä, mutta ostometodini sen ympärillä ovat vuosien varrella muuttuneet – ja juuri niiden takia olen nyt lirissä.

Nuorempana etsin aarteita.

Koska oli pakko: minulla oli harvoin varaa ostaa uusia vaatteita, sillä halpavaateketjut eivät olleet vielä rantautuneet Suomeen. Ostin lähes kaikki vaatteeni kirpputoreilta tai ompelin ne itse.

Harjaannuin hyväksi aarteenetsijäksi, sillä minulla ei ollut varaa tehdä virheostoksia. Kirppareilla pyöriminen oli hauskaa, ja käytin siihen leijonanosan vapaa-ajastani. Oli todella palkitsevaa löytää jotain, mitä ei varmasti ollut kenelläkään muulla.

Kun aloin tienata paremmin, aloin myös huomata kivijalkoihin ilmaantuneita kauppoja, joista sai kivoja vaatteita. Kuljeskelin vaatekaupoissa ajankuluksi ja kannustin itseäni ostamaan jokaisen omannäköiseni vaatteen.

En koskaan ajatellut, etten tarvitsisi ostoksiani: totta kai tarvitsin, nehän olivat juuri minun tyylisiäni ja antoivat minulle roppakaupalla iloa ja itsevarmuutta. Aarteita oli myös entistä helpompi löytää kun tililläni oli katetta.

Menetelmä toimi. Se pelasti minut juoksemasta juhlapäivän aattona etsimässä täydellistä mekkoa ja ostamasta kiireessä vaatteita, jotka eivät olleet täydellisiä. Minulla oli aina ihanaa päällepantavaa.

Havahduin metodin puutteisiin vasta, kun kaapissani roikkui enemmän juhlamekkoja kuin minulla oli juhlakutsuja. Joka kuukausi palkkani hupeni vaateostoksiin – ja minut oli sentään kasvatettu säästäväiseksi! Ällötin itseäni.

Onneksi keksin nerokkaan ratkaisun: päätin lopettaa kaupoilla käymisen. Kun en nähnyt tarjolla olevia aarteita, minun ei tehnyt mieli ostaa niitä.

Lopulta kaikki rapautui internetin myötä.

Olen vajonnut takaisin vanhoihin tapoihini ja klikkaan itselleni netistä aarteita lähes viikoittain. Kun lentorahti kuljettaa ostokset kotiini, palautan ne noin 90 prosentissa tapauksista. Roikun nettikaupoissa ilman, että vaatekaappiini ilmaantuu mitään uutta, koska häpeän edelleen menneisyyden holtitonta shoppailua.

Sitä paitsi en halua käyttää aikaani ostoskorin täyttämiseen. Haluan kuunnella podcasteja, lukea kirjoja ja katsoa tv-sarjoja ja elokuvia!

Siksi on taas kerran aika päivittää metodini. Aion takoa päähäni sen, minkä järkeni tietää, mutta hiirisormeni ei: kun kaikki maailman juhlamekot ovat internetissä aina saatavillani, minun ei tarvitse ostaa – tai tilata ja palauttaa – omannäköisiä vaatteita varastoon.

Lisään shoppailufilosofiani ydinkysymyksiin sen tärkeimmän: Tarvitsenko tätä todella? Katsotaan miten käy.

Kolumni on julkaistu aiemmin Trendissä.

Julkaistu: 13.4.2016