Trendi

"Mietin, uskallanko olla lapseni kanssa kahden" – Marika löi lastaan ja Ella miestään, mutta sitten he löysivät avun


Marika väsyi vauvavuotena eikä pinna enää kestänyt. Ella löi miestään, kun mökkiriita kärjistyi. Molemmat ymmärsivät, mikä menneisyydessä johti väkivaltaan.
Kuvat Maria Sann

Marika, 38 vuotta

"Esikoiseni oli syksyllä 2015 vajaan vuoden ikäinen. Silloin väkivalta alkoi. Ensimmäisen kerran tiputin hänet lattialle. Alla oli tyyny, mutta tein sen ihan liian kovaa.

Käytin fyysistä voimaa ja saatoin esimerkiksi tönäistä tai puskea häntä, tai siirsin hänet väkivalloin paikasta toiseen.

En ymmärtänyt, mistä oli kysymys ja mistä käytökseni oikein tuli. Minulla ei ollut väkivaltaisia ajatuksia, mutta lapsi vain ärsytti minua. Usein se liittyi esimerkiksi ruokailuhetkiin, joiden aikana hän pani vastaan tai teki jotain muuta kuin olin ajatellut.

Olin sen vuoden mittaan tosi väsynyt, ja minusta tuntui tyhjältä. Mieheni oli lapsemme vauvavuosina hyvin paljon poissa töiden takia. Esikoisemme oli vielä verraten helppo lapsi, mutta silti pinnani ei kestänyt. Ajattelin käytökseni olevan aika lievää, mutta se jäi silti mieleen ja vaivasi minua.

Toisen lapsemme syntymän jälkeen minulla oli todennäköisesti synnytyksen jälkeinen masennus. Äidin masennusta mittaavassa neuvolan testissä minun pisteeni olivat lievästi kohollaan. Minut ohjattiin terveyskeskukseen puhumaan siitä.

Jaksamiseni oli aivan nollassa. Esikoisemme oli tuolloin 2,5-vuotias, eikä minulla riittänyt energiaa hänelle. Samanlainen riuhtominen ja fyysinen käytös jatkui jonkin aikaa, kunnes keväällä 2017 löin häntä korville.

Yritin suhtautua tekooni rauhallisesti, ja kerroin siitä puolisolleni. Hän raivostui ja sanoi, että minun pitää hakea apua. Mieheni ei ollut osannut ajatellakaan, että minä tekisin jotain tuollaista. Hänelle en edes yrittänyt vähätellä käytöstäni. Seuraavana päivänä hain jo apua.

Jo vuonna 2015 olin hakenut tietoa väkivaltaisesta käytöksestä ja siitä, mistä voisi hakea apua. Olin törmännyt Maria Akatemiaan, mutta silloin pidin sitä jostain syystä hörhöilynä enkä ollenkaan uskottavana. Parissa vuodessa olin päässyt omien epäluulojeni yli.

Väkivaltainen käytös oli ollut osa minua jo nuoresta asti. Kerran teininä tappelin parhaan ystäväni kanssa kunnolla. Läpsin häntä ja revin hiuksista. Tapaus jäi vahvasti mieleen. Emme puhuneet siitä koskaan, mutta löysimme onneksi myöhemmin tien toistemme luo.

Opiskeluaikoina join paljon. Humalassa saatoin menettää hermoni, ja joskus löin aivan tuntematonta ihmistä nyrkillä naamaan baarijonossa. Alkoholin takia en välittänyt vaan uskalsin tehdä asioita, joita muuten en ehkä olisi uskaltanut. En pelännyt seurauksia.

Baari-iltojen jälkeen minulla oli kova morkkis. Ne olivat yksittäisiä tapauksia, mutta kadun niitä edelleen. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että minä olen joskus toiminut noin.

Mikä lapsuudessa johti tähän?

Maria Akatemia oli ensimmäinen paikka, jossa pystyin ja uskalsin puhua käytöksestäni. Muuten se ei olisi ollut mitenkään mahdollista. Naisen väkivalta on kauhea tabu.

Suurin osa ryhmäni naisista oli äitejä. Tuntuu luonnolliselta, että viimeistään siinä tilanteessa rohkaistutaan hakemaan ja ottamaan vastaan apua. Kun perheeseen syntyy lapsi, on pelissä aika paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Olin opiskeluaikana käynyt vuoden verran ratkaisu­keskeisessä psykoterapiassa. Silloin minulla oli paineita valmistumisesta ja työelämään sijoittumisesta. Siitä oli sen verran hyötyä, että tiesin, miten terapia käytännössä toimii. Ryhmäterapia oli kuitenkin hyvin erilainen kokemus, ja kolmannella kerralla silmäni aukesivat erään hyvin tärkeän, lapsuuteen liittyvän asian suhteen.

Olin aina ajatellut, ettei omista teoistaan voi syyttää lapsuuttaan. On totta, että vastuu teoista on aina itsellä, mutta lapsuuden kokemuksilla on valtava merkitys: menneisyyden asiat voivat selittää sen, miksi ihminen toimii niin kuin toimii.

Minun vanhempani olivat hyvin ankaria, ja kaikki mitattiin suorituksina. Erityisesti isäni oli hyvin vaativa ja ankara. En saanut lapsena näyttää tunteita, ja minua vähäteltiin.

Mitätöiminen ja väheksyminen olivat henkistä väkivaltaa, joka vei itsetuntoni. Minua myös kuritettiin luunapeilla ja tukistamalla. Ymmärrän vasta nyt aikuisena, miten vakavasta asiasta on kyse.

Jos minulta kysytään lapsuudestani, vastaan aina sen olleen onnellinen. Ja se olikin, mutta yksi osa sitä oli huonoa: kurittaminen. Teki todella kipeää tajuta, että koska minulle tehtiin noin, ajattelin sellaisen olevan oikein lastenikin kohdalla.

Aika pyytää anteeksi

Pian lyömisen jälkeen arkailin lapsen kanssa olemista. Häpesin itseäni. Alkuun jopa mietin, uskallanko olla hänen kanssaan kahden. Yritin olla erityisen huolellinen ja varoa tekemästä mitään väärin. Mietin, mitä tapaus tulee tekemään väleillemme ja muistaako hän tämän myöhemmin.

En varsinaisesti yrittänyt hyvitellä tekoani, koska tiesin, ettei sitä saa tehtyä tekemättömäksi. En halunnut tuudittautua siihen, että voisin tuolla tavalla pelastaa tilanteen.

Olen lukenut, että on tärkeää pyytää lapselta anteeksi, kun tämä on tarpeeksi vanha ymmärtämään. Tänä vuonna esikoisemme täyttää viisi vuotta, joten anteeksi pyytäminen ja keskustelu voisivat olla hyviä ideoita.

Ryhmäterapiassa pyrittiin selvittämään tekojen syitä, vaikka väkivaltaa ei tietenkään hyväksytty. Kun taustat tietää, on helpompi ymmärtää, miten samanlaisen toiminnan voisi jatkossa välttää. Tunnen kovaa syyllisyyttä, mutta se on osa prosessia. Muistan edelleen tekoni ja käyn niitä lähes päivittäin läpi. Se pitää jaksaa. Nyt olen oppinut säätelemään tunteitani. Olen temperamenttinen, mutten kiihdy lasten kanssa nollasta sataan niin kuin ennen.

Aikaisemmin ajattelin, että jos olin jo mokannut eli huutanut ja käyttäytynyt uhkaavasti lapsille, kaikki oli jo mennyt pieleen ja saatoin yhtä hyvin huutaa lisää. Maria Akatemiassa opin, että aina voi tehdä muutoksen ja parantaa käytöstään, virheistä huolimatta. Katseen on oltava aina eteenpäin.”

Ella, 26 vuotta

”Sillä hetkellä en nähnyt mitään muuta kuin mies­ystäväni. Ja pelkkää punaista. Olin helvetin vihainen. Kävelin hänen luokseen ja löin kasvoihin. Sen jälkeen menin sisälle mökkiin pakkaamaan tavaroitani.

Se oli myös viimeinen iso tappelumme. Pian sen jälkeen suhteemme päättyi. Munasin silloin totaalisesti enkä ollut edes juonut. Minua hävetti. Muut yrittivät rauhoitella minua jo aiemmin mutta eivät onnistuneet.

Se oli ensimmäinen kerta, kun menetin täydellisesti malttini toisten nähden. Niin ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin ja se tuntui todella pelottavalta. Säikähdin ja tajusin, etten voi käyttäytyä enää näin. Päätin hakea itselleni apua.

Tuona iltana olimme olleet porukalla mökillä juhlimassa. Olin jo pitkään epäillyt miehen pettävän minua. Hän käyttäytyi oudosti ja oli minulle tyly muiden kuullen. Se ei ollut hänelle tyypillistä. Yleensä hän oli humalassa normaaliakin ihanampi minua kohtaan.

Alkuyöstä mieheni hävisi. Luulin hänen lähteneen muutaman kaverin kanssa kauemmaksi rannalle. Itse olin töistä väsynyt ja menin nukkumaan. Kun muut tulivat myöhemmin takaisin mökkiin, tajusin, ettei mieheni ollutkaan heidän kanssaan.

Huolestuin ja suutuin todella. Soitin kymmeniä kertoja ja aloin jopa pelätä: mitä jos hän oli hukkunut? Aamuyöllä poliisiauto ajoi mökin pihaan.

Poliisit toivat mieheni, joka oli sammunut rannalle. Hän ei ollut pahoillaan vaan käveli kuistille voittaja-asenteella ja naureskeli, miten oli saanut poliiseilta kyydin. Silloin päässäni napsahti ja löin miestäni.

Mieheni tuli perässäni mökkiin, läpsäisi kasvoihini ja kysyi, tuntuiko se mukavalta. Se ei tehnyt kipeää, hän ei lyönyt. Minusta tuntui, että minä ansaitsin sen.

Kaverimme väittivät myöhemmin, että poliisit olisivat olleet paikalla vielä silloin, kun löin miestäni. Itse en muista sitä. Ainakaan he eivät puuttuneet siihen.

Eniten minua ärsytti se, että muut ymmärsivät. He kehuivat minun näyttäneen hänelle. Ja etten lyönyt kuin tytöt, vaan oikein kunnolla.

Kun suutun, räjähdän

Lapsena tappelin usein pikkuveljeni kanssa. Syyksi riitti riita vaikka jostain lelusta. Sitä kesti teini-­ikään saakka. Meillä oli ihan kunnon nyrkkitappeluita, sellaista mätkimistä ja mottaamista. Mitään todellisia vahinkoja ei sattunut. Meillä on nykyään ­todella läheiset välit.

Vanhempieni kanssa huusin, ja se meni usein ihan naurettavuuksiin saakka. Mäkätin äidille enkä ymmärtänyt lopettaa.

Olemme äidin kanssa muutenkin tosi samanlaisia: helposti tulistuvia ja temperamenttisia. Kuulemieni tarinoiden mukaan äiti oli nuoruudessaan minuakin tulisempi.

En suutu kovin helposti, mutta sitten kun suutun, tulistun ihan tosissani ja räjähdän. Se ei ole minulle vierasta käytöstä. Yleensä tällöin olen valmiiksi väsynyt tai nälkäinen, tai molempia, enkä jaksa yhtään kuunnella mitään selittämistä ja huutamista.

Ensimmäinen väkivaltainen riita miesystäväni kanssa syttyi siivoamisesta pari vuotta seurustelun aloittamisen jälkeen. Olen tosi sotkuinen, enkä ollut taaskaan ennen lähtöäni siivonnut keittiötä. Hän joutui tekemään sen. Kun tulin myöhään yöllä töistä kotiin, hän alkoi valittaa siitä minulle.

Olin todella väsynyt ja halusin vain nukkumaan, koska seuraavana päivänä minulla oli aamuvuoro. Se ei kuitenkaan onnistunut. Hän jatkoi valittamista, ja lopulta aloin itkeä. Hyppäsin sängystä ylös ja lietsoin itseni täyteen energiaa. Tapellaan sitten kunnolla, sanoin.

Aloin huutaa ja menin henkilökohtaisuuksiin. Se on tapa, joka minua itseänikin ärsyttää valtavasti. Osaan satuttaa sanoilla, ja suuttuessani haluan tehdä niin. Mieheni yritti rauhoitella, mutta en kestänyt siinä tilassa yhtään kosketusta. Työnsin hänet pois. Kun hän yritti seuraavan kerran tulla lähelle, löin häntä rinta­kehään. Lopulta itkin hysteerisesti.

Mieheni pyysi anteeksi riitelyä. Minusta se oli väärin. Ei hänkään ollut käyttäytynyt fiksusti, mutta hänen käytöksensä ei ollut mennyt yli. Minun oli. En ole pieni tyttö ja minulla on voimaa, ja tajusin käyttäneeni sitä paljon: halusin lyödä häntä.

En olisi halunnut mennä sellaiseen tilaan. Minulla oli paha morkkis todella pitkään.

Kohti toivoa

Mökillä lyöminen ja ero tapahtuivat kesällä 2016. Halusin apua. Otin yhteyttä pariin eri tahoon, jotka järjestivät vihanhallintaterapiaa, mutta kurssit olisivat kuitenkin tulleet liian kalliiksi. Tilasin aiheesta myös yhden kirjan.

En voinut osallistua kurssille, jota varten olisi pitänyt mennä tiettyyn paikkaan. Asun maalla ja työskentelen eläinten parissa, ja työni on hyvin sitovaa. Lopulta löysin ilmaisen vihanhallintakurssin. Kurssi käytiin video­istuntoina netissä. Siihen kuului yksilöterapiaa sekä ryhmäterapiakertoja.

Meitä oli joukko naisia, jotka kaikki kokoonnuimme kerran viikossa puhelimiemme ja tietokoneidemme äärelle kuuntelemaan toisiamme. Porukka oli loistava. Ryhmään kuului erityisesti yksi nainen, johon pystyin samastumaan. Tuntui helpottavalta kuulla, miten toiset olivat selvinneet väkivaltaisuudestaan.

En ollutkaan yksin. Se herätti toivon.

Olin aiemmin puolustellut tekojani. Samaan aikaan kun pyysin anteeksi, keksin kuitenkin lyömiseni oikeuttavia syitä: olin väsynyt, nälkäinen ja milloin mitäkin. Tiesin ne valheeksi koko ajan. Teoissani ei ollut mitään puolusteltavaa.

Parisuhteessamme ei ollut mustasukkaisuutta. Ensimmäiset pari vuotta menivät kuin ruusuilla tanssien. Emme riidelleet ollenkaan, ja romantiikan ja rakkauden määrä oli jotain sellaista, että nyt se tuntuu jo oksettavalta.

Olimme yhdessä kuusi vuotta. Sinä aikana räjähdin neljä kertaa, ja toivon yhä, ettei niitä olisi koskaan tapahtunutkaan. Mukaan mahtui huonoja vaiheita ja asioita, joita olisi pitänyt käsitellä – tai ainakin minun olisi pitänyt. En ole tähän asti oikein pystynyt käsittelemään tunteitani.

Tietenkin petyin suhteen loppumiseen ja siihen, että hän petti minua.

Syyllisyyden tunteet nousevat yhä usein pintaan. Minusta se on hyvä asia. Se auttaa ymmärtämään, että minun pitää todellakin muuttua. Pieni syyllisyys auttaa pysymään sillä polulla, jota haluan nyt kulkea.

Olen treenannut paljon tunteideni kurissa pitämistä. Siihen annettiin terapiassa erilaisia neuvoja. Olen harjoitellut sitä, etten nälkäisenä ja väsyneenä ahdistu ja ärsyynny enää niin helposti. Samoin ymmärrän vältellä tilanteita, joissa minulla voisi olla vaikeaa itsehillintäni kanssa. En esimerkiksi hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa kemiat kohtaavat aivan väärin.

Tunnistan paremmin tunteeni, eli onko kyse oikeasti vihasta vai jostain muusta. Kun pystyn pysähtymään ja miettimään tunteitani vaikeassa paikassa, aikaa kuluu usein riittävästi ja ehdin jo rauhoittua. Ongelmani oli juuri se, että aggressiivisuuteni oli spontaania ja impulsiivista.

Paras keino on se, että ärsyttävästä tilanteesta voi lähteä kokonaan pois. Tai ainakaan siihen ei tarvitse mennä mukaan. Voi myös pitää turpansa kiinni ja antaa olla.

Uskallanko olla äiti?

Eron jälkeen olin pitkän aikaa sinkkuna. Nyt olen taas parisuhteessa. Uusi mieheni on hyvin erilainen verrattuna entiseen. Hän on hyvin rehellinen, hieman ujo ja panee toiset itsensä edelle. Lisäksi hänkin tekee paljon töitä, joten minä en ole nyt se suhteen työnarkomaani. Hän tietää aiemman tilanteeni.

Kaikki on hyvin, mutta silti minua pelottaa, miten suhteemme voi ajan kanssa muuttua.

Hän haluaa ehdottomasti lapsia, mutta olen joutunut vakavasti miettimään, onko minusta äidiksi. Haluaisin kyllä lapsia. Onko minulla silti liian lyhyt pinna? Pystynkö kehittymään itsehillinnässä niin paljon, että voisin olla hyvä äiti.

Mietin jo kauan aikaa sitten, että minulla on kaksi vaihto­ehtoa. Voin joko pelätä loppuelämäni, tai sitten voin ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää luottaa itseeni ja toiseen.”

Marikan ja Ellan nimet on muutettu.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Trendissä.

Julkaistu: 26.9.2019