Trendi

Miksi perusteltu mielipide pitää aina pilata puolustuspuheella, kysyy bloggaaja Julia Thurén

Miksi perusteltu mielipide pitää aina pilata puolustuspuheella, kysyy bloggaaja Julia Thurén
Ettehän pidä minua kylmänä tyyppinä, huomasi bloggaaja Julia Thurén ajattelevansa – ja kirjoitti taas tekstiinsä selittelyn. Vaikuttajat tekevät raskasta tunnetyötä, sanoo asiantuntija.
Julkaistu: 28.1.2020

"Tiedostan olevani etuoikeutetussa asemassa. Kuinkahan monta kertaa olen kirjoittanut lauseen blogiini? Siitä asti kun aloin puhua julkisesti rahasta, olen hokenut mantrana ymmärtäväni, ettei jokaisen ole mahdollista säästää tuloistaan kymppitonnia.

Sitten disclaimereiden eli vastuuvapauslausekkeiden viljely alkoi levitä muuallekin. Jos kerroin, että on ollut kivaa äitiyslomalla vauvan kanssa, kiirehdin kirjoittamaan, että ymmärrän kyllä, että minua on siunattu hyvin nukkuvalla vauvalla ja kaikkien vauvat eivät nuku hyvin. Pian alkoi tuntua siltä, että aina kun puhun Juliaihminen-blogissani siitä, että jokin on kivaa, minun on täytynyt lisätä, että minulle on suotu helpottavat lähtökohdat, joita en ole omilla teoillani ansainnut.

Enkä ole ainoa. Olen lukenut kymmeniä blogipostauksia, joissa kerrotaan kiinnostava ja perusteltu mielipide. Kirjoituksen vesittää se, että sekä postauksen alussa että lopussa kirjoittaja paasaa rivitolkulla, miten ”tämä on vain minun mielipiteeni ja kaikki saavat tehdä, miten itse kokevat hyväksi”. Esimerkiksi näin: ”Vauvan pulloruokinnassa on hyviäkin puolia, mutta ei tässä ole silti tarkoitus väheksyä rintaruokintaa. On kiva ryhtyä kuntokuurille, mutta ei tässä ole tarkoitus laihduttaa, ja kaikkien kehot ovat hyviä sellaisina kuin ne ovat.”

Olen oppinut bongaamaan, milloin kirjoittajan selittelymoodi menee päälle ja alkanut hypätä kappaleiden yli. Selittelen silti itsekin edelleen. Miksi?

Tunnetyö on raskasta työtä

Mediatutkija Mari Lehto Turun yliopistosta tutkii väitöskirjassaan sitä, miten äitiyttä eletään ja koetaan sosiaalisessa mediassa. Osana tutkimustaan Lehto on haastatellut perheellisiä somevaikuttajia. Hän tunnistaa selittelyn tarpeen:

”Somevaikuttajat tekevät näkymätöntä tunnetyötä.”

Laajasti määriteltynä tunnetyöllä tarkoitetaan sitä, että henkilö kontrolloi tekojaan ja tunteitaan, jotta muilla olisi parempi olo. Somevaikuttajat pyrkivät ennakoimaan, mistä seuraajat voisivat ärsyyntyä ja siten yrittävät taklata kritiikin.

”He yrittävät välttää tulevia konflikteja. He ehkä ajattelevat, että jos sanon näin, syytöksiltä katkeaa terä.”

Jatkuva tunnetyö tekee sosiaalisessa mediassa olemisesta raskasta. Viestintätoimisto Manifeston kysely­tutkimuksen mukaan lähes kolmannes somevaikuttajista oli harkinnut työn lopettamista, ja yksi syy oli tunnetyön kuormittavuus.

Vastatakseen seuraajien odotuksiin somevaikuttajat joutuvat toistuvasti piilottamaan todelliset tunteensa ja ehkä jopa ilmaisemaan sellaisia tunteita, jotka eivät ole aitoja.

”Haastattelemani somevaikuttajat kertoivat, että he tekevät osan tunnetyöstä juuri omaa hyvinvointia ylläpitääkseen.”

Bloggaaja saattaa esimerkiksi kirjoittaa kiukkuisen vastineen palautteeseen mutta jättää sen julkaisematta.

Tutkijat ovat todenneet jo ajat sitten sen, että koska nettikeskustelujen rytmi on nopea, tilanteet kärjistyvät helposti.

”Digitaalinen viestintä tekee mahdolliseksi sen, että fyysisesti kaukana tapahtuvat asiat tulevat lähelle tunnetasolla.”

Tunnistan tämän. Lifestyle-blogin kirjoittamiseen on sisäänkirjattu ristiriita: Kirjoittaja imitoi tuttuutta, sitä että ystäville tässä kirjoitetaan. Silloin kun blogiani luki pääasiassa muutama ystäväni, saatoin julkaista liioitellun kärkkään mielipiteen tai vitsailla mustalla huumorilla ilman, että kerroin heti perään vitsailevani. Tiesin, että lukijat tuntevat minut ja tietävät, että olen ihan kiva tyyppi – jolle ei saa sanoa ilkeästi, koska ystävät eivät kommentoi toistensa juttuja tylysti.

Mutta ennen pitkää tekstejäni päätyi lukemaan ihmisiä, jotka eivät tunne minua. Heikko luonteeni ei kestä sitä, että joku pitäisi minua kylmänä kantturana, joten ajaudun helposti selittelemään, että olen oikeasti humaani tyyppi.

Vielä pahempaa on se, että jos joku lukee tekstejäni kuin piru raamattua, saattaa nousta somemyrsky. Toisin sanoen: pelkään muiden loukkaantumista.

Normista poikkeaminen hävettää

Bloggaajat eivät ole ainoita selittelijöitä. Kun kaveri ilmoittaa Facebookissa lähtevänsä matkalle, hän kertoo kyllä tietävänsä, että lentäminen on ilmastosynti ja että hän potee matkasta huonoa omaatuntoa. Tapa on rantautunut myös kahvipöytäkeskusteluun: ”Meidän lapsi aloitti päiväkodin 2-vuotiaana, mutta joillekuille sopii aloittaa jo 1-vuotiaana.”

Selittely kielii ajatuksesta, että moni olisi valmis tuomitsemaan muita mielipiteiden takia.

Joskus selitteleminen menee jopa niin pitkälle, että moni puolustelee etukäteen tekoja, joista tuskin kukaan oikeasti huomauttaisi. ”Vaikka olen äiti ja rakastan lastani, minun pitää välillä saada omaa aikaa ja olla ihan yksin.”

Aikamme tuntuu ruokkivan selittelyä.

”Sosiaalisessa mediassa tunteita nostattavat sellaiset aiheet, jotka herättävät muutenkin tunteita. Maahanmuutto, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, feminismi, äitiys, raha, ilmastonmuutos”, Mari Lehto luettelee.

Normittaminen on yleistä. Millaista on oikeanlainen äitiys, rahankäyttö, tasa-arvo, ekologinen elämä? Näitä teemoja yhdistää myös se, että ne ovat jatkuvan uudelleen määrittelyn alla: millaisia sääntöjä nykyäitiyteen tai kuluttamiseen liittyy. Se, mikä oli vielä viisi vuotta sitten ok, ei ole enää.

Normit syntyvät keskusteluissa, ja normeista poikkeaminen voi aiheuttaa häpeää.

”Häpeä ja syyllisyys eivät synny tyhjiössä vaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa.”

Normeista neuvotellaan koko ajan. Saatan kirjoittaa postauksen, jossa esittelen uuden oivalluksen tai mielipiteen. Kirjoitan esimerkiksi, että minua tympii puhe siitä, miten elämästä kannattaa karsia turhat ihmiset pois, tai kritisoin sitä, miten muraaleja tungetaan nykyään liikaa talojen seiniin.

Uskallammeko keskustella?

Kun kirjoitan blogiini, toivon salaa sisimmässäni, että kommentoijat tulisivat kehumaan oivalluksiani. Ikään kuin kaipaan keskustelua, mutten kuitenkaan halua kuulla kritiikkiä. Eniten pelkään, että joku loukkaantuu ja jättää tylyn kommentin – mistä taas tulee paha mieli koko päiväksi.

”Mutta onko sosiaalinen media sitten enää niin kovin sosiaalista, jos kaikki ovat vain samaa mieltä kuplassaan? Eikö tarkoitus ole keskustella eri näkökulmista?” Lehto kysyy.

Hän näkee tilanteen ristiriitaisena: moni haluaisi keskustella, mutta samaan aikaan somekeskustelu on niin ahdistavaa, että epämukavuutta on vaikea kestää.

”Väittelystä tulee herkästi jatkuva kilpailu siitä, kuka sanoo paremmin.”

Selittäminen on itsestäänselvyyksien ääneen kirjoittamista. Eikö ole päivänselvää, etteivät kaikki voi säästää kymppitonnia vuodessa tai että ihmisillä on erilaisia tapoja ruokkia lapsiaan? Miksi se pitäisi kirjoittaa erikseen? Eikö lukijan ja kirjoittajan välillä ole sanaton sopimus siitä, että kirjoittaja puhuu omista lähtökohdistaan?

Tämä on hankalaa, sillä samaan aikaan minua ärsyttää lukea tekstiä, jossa kirjoittaja jakelee muille neuvoja, muttei ota millään tavalla huomioon asemaansa.

Milloin kannattaa selitellä?

”Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta. On toki hyvä, jos kirjoittaja tiedostaa etuoikeutetun asemansa, mutta ei sitä välttämättä tarvitse joka kerta sanoa.”

Toisin sanoen voisi riittää, kun sanon, että ”minulle rahan säästäminen oli helppoa” enkä ”kenelle tahansa rahan säästäminen on helppoa”.

Viestintä epäonnistuu aina

Päätän lopettaa selittelyn ja luottaa, että tekstini aukeaa.

Sitten kirjoitan humoristisen postauksen, jossa mainitsen, että vauvalle lorujen lukeminen on mielestäni äärimmäisen tylsää. En kirjoita perään, että ”rakastan kuitenkin lastani yli kaiken ja olen kiitollinen, kun sain hänet ja tiedän, että kaikki eivät voi saada lasta”. Sehän on selvää.

Pelkoni käyvät toteen: kommenttiboksiin saapuu viestejä, joissa minut tuomitaan huonoksi vanhemmaksi, jonka kannattaisi mennä neuvolapsykologille. Joku loukkaantuu myös lapsettomien puolesta: ”Mietin vain, miltä lapsettomista tai erityislapsen vanhemmista tuntuu lukea tällaisia tekstejä.”

Olen siis loukannut jotakuta lapsetonta kertomalla, että lorukirjojen jatkuva tankkaaminen on tylsää. Katkeroidun ja muistelen viestinnän professorin Osmo A. Wiion kolmea ensimmäistä viestinnän satiirista lakia:

1. Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.

2. Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa.

3. On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.

Mutta sitten tuohtuneiden kommenttien perään yksi lapseton ja toinen erityislapsen vanhempi käyvät kommentoimassa, ettei teksti ole heistä millään tavalla loukkaava vaan hauska.

Ehkä minun on vain hyväksyttävä, että kaikki eivät voi tuntea minua, saati ymmärtää huumoriani. Ja lopettaa se selittäminen."

Juttu on julkaistu aikaisemmin Trendissä.

1 kommentti