Trendi

Miksi tuntuu että kaikilla on huijarisyndrooma? Usein huijareita yhdistää suorituskeskeisyys, sanoo psykologi

Miksi tuntuu että kaikilla on huijarisyndrooma? Usein huijareita yhdistää suorituskeskeisyys, sanoo psykologi
Ajattelitko, että huijarisyndrooma on riesanasi loppuelämän? On vielä neuvoja, jotka auttavat eteenpäin. Lue psykologin ja tietokirjailijan vinkit!
Julkaistu: 14.1.2021

Oletko sinäkin Suomen paras huijari? Se, joka huijasi itselleen työpaikan ja sai toisenkin vähän sattumalta? Olet itse asiassa tosi surkea siinä, mitä teet, mutta muut eivät vain tajua sitä.

Joskus työitsetunnon laskuun johtaa ikävä tapahtuma: ilkeä pomo, potkut, uupuminen. Heikkouden raunioissa alkaa tuntua, ettei itsestä ole mitään hyötyä työpaikalla, tai vaikka tapahtuneesta olisi jo aikaa, mennyt vääryys on mielessä yhä. Kohta ne huomaavat, etten osaa työtäni!

Tiesithän, että peliä ei ole vielä menetetty? Huijarisyndrooman ehtii selättää, ennen kuin siitä tulee osa identiteettiä (tai ainakin sen kanssa oppii elämään sovussa).

Suorituskeskeisyys yhdistää

Puoli pistettä. Se on määrä, jonka verran Sanni Lehtiseltä puuttui, jotta hän olisi päässyt opiskelemaan politiikan tutkimusta. Lopulta Lehtinen pääsi sisään ensimmäiseltä varasijalta, mutta asia jäi kummittelemaan mieleen.

”Tunsin, että olen päässyt sisään säälipisteillä, enkä kuulu sinne. Tunsin huijanneeni järjestelmää.”

Absurdia, eikö? Ulkopuolisen mielestä puoli pistettä on tosi vähän, eikä sillä edes ole väliä – lopputuloshan on tärkein.

Lehtinenkin tiesi asian järjellä, mutta se ei auttanut. Ja juuri se tiivistää huijarisyndrooman täydellisesti: taidot eivät ole puutteellisia, vaan oma asenne niitä kohtaan.

Huijarisyndrooma on yllättävän tuttua monille. Sosiaalisessa mediassa toinen toistaan taitavammat ja menestyneemmät kertovat epävarmuuden tunteistaan.

Usein huijareita yhdistää suorituskeskeisyys, sanoo psykologi Mikael Heino.

”Moni kompensoi itsetunnon puutetta työnteolla. Käsitys itsestä on jotenkin haavoittunut ja sidoksissa ulkoisiin tekijöihin: olen hyvä, jos menestyn, suoritan, saan tutkinnon, saan rahaa. Hyväksyntää haetaan ihan väärästä paikasta.”

Heino kehottaa miettimään, jos hamuaa työpaikalla tehtäviä, jotka näyttävät paperilla hyvältä.

”Jos omanarvontunto on hirveän riippuvainen työstä ja sen suorittamisesta ja tekemistä ohjaa näyttämisen halu, ei ehkä pysty vetämään terveitä rajoja. Välillä on voitava sanoa, että keskityn nyt omaan juttuuni ja joku muu voi tehdä tuon.”

Lehtinen on yhtenä kirjoittajana kirjassa, jossa tarkastellaan huijarisyndrooman yhteiskunnallisia juuria ja vaikutuksia. Lehtinen arvelee, että juuri nykyaikaa vaivaava suorittamisen kulttuuri on vaikuttanut häneen. Hän oli ennen yliopistoa tottunut hyviin arvo­sanoihin, ja pääsykoe oli ensimmäinen epäonnistuminen.

”Koko ajan olisi hyvä olla tekemässä jotain, ja onnistumisia mitataan saavutusten määrällä tai hyvillä arvosanoilla. Olen tehnyt niistä jonkinlaisen ihmisyyden mittarin, vaikka oikeasti pääsykokeen pisteet tai kurssi­arvosana eivät kerro ihmisyydestä mitään”, hän sanoo.

Kun Lehtinen opiskelujensa alussa tiedosti sen, että hän arkaili viittaamista, hän päätti lopettaa itsensä jarruttelemisen ja alkaa osallistua luennoilla keskusteluun. Tunteet pulpahtivat kuitenkin uudestaan pintaan, kun hän jatkoi tauon jälkeen opintoja vuoden alussa.

”Tunsin, etten kuulu yliopistolle, ja ahdisti lukea tai aloittaa mitään kurssia. Luulin saaneeni asian aikoinaan hallintaan, mutta kävi ilmi, että minulla olikin paljon käsittelemättömiä asioita.”

Kirja on ollut hyvä tukiprojekti.

”On huvittavaa kirjoittaa kirjaa huijarisyndroomasta ja tuntea huijarisyndroomaa myös siitä, että kirjoittaa kirjaa. Mutta kirjoittaessa olen päässyt purkamaan kokemuksiani ja saanut vertaistukea.”

Jos joku palkkasi sinut, hänellä on siihen syy

Huijari ajattelee, että on osaamaton ja kyvytön, vaikka oikeasti pärjää työssään ihan hyvin. Sanni Lehtinen kehottaa ajattelemaan asiaa pomon näkökulmasta. Onko esihenkilö muka siis niin huono rekrytoija, että hän on palkannut vahingossa huonon työntekijän?

Hänen neuvonsa on: luota muiden arviointikykyyn.

”Jos ajattelen, että olen huijannut itseni asemaani, samalla väheksyn muiden ihmistuntemusta ja asetan itseni tosi päteväksi huijaamaan muita.”

Lehtinen on huomannut, että menneiden kaivelu myönteisessä mielessä auttaa itseä muistamaan sen, missä on hyvä.

”Jos tuntuu, etten ole pätevä puhumaan jostain asiasta, palaan aiemmin kirjoittamiini teksteihin – ja voin huomata, että onpa fiksuja ajatuksia. Miksi ihmeessä ajattelisin, että vanhempi versio minusta on epäpätevämpi?”

Ja mikä usein unohtuu 22-vuotiaita toimitusjohtajia vilisevässä somemaailmassa:

”Aika harva meistä on missään erityisen hyvä, vaan suurin osa on ihan keskivertoporukkaa. Riittää, kun valitsee jonkun asian, jossa yrittää tulla ihan hyväksi, ja yrittää olla siinä hyödyllinen muille”, Heino sanoo.

Heinon mukaan on tärkeä erottaa huijarikokemus normaalista epävarmuudesta, joka on tuttua esimerkiksi uutta työtä aloittaessa. Hän käyttää itseään esimerkkinä: tämä haastattelu jännitti, sillä haastattelun antaminen on hänelle uutta. Toisaalta se sai hänet valmistautumaan hyvin.

”On normaalia, että vaativiin ja vastuullisiin työtehtäviin liittyy ahdistusta. Sitä ei voi välttää, jos haluaa kehittyä tai edetä työssään.”

Pyydä palautetta

”Yhteiskuntatieteilijänä olen generalistialalla, jossa moni näkökulma on perusteltavissa eikä oikeita vastauksia välttämättä ole. Sillä on ollut varmasti vaikutusta huijariajatteluuni.”

Lehtinen ei ole ajatuksensa kanssa yksin: moni nykyajan työ on sellaista, jossa asioihin ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, tai työnkuva on epämääräinen. Voi tuntua vaikealta tietää, missä asioissa on työssään hyvä.

Heino neuvoo hakemaan apua ympäriltä: juttelemaan vertaisten kanssa, etsimään mentorin ja myös itse tutoroimaan alalla vähemmän aikaa ollutta.

”Mentorilta oppii uutta. Vertaisen kanssa voi reflektoida työtään, ja hän toimii myös kilpailukirittäjänä. Harjoittelijan ohjaaminen taas on hyvä keino huomata mitä osaa, kun työtään opettaa toiselle.”

Lehtinen peräänkuuluttaa konkreettista palautetta, jotta jokaisen on helpompi muodostaa realistinen käsitys osaamisestaan.

”Työtehtäviin liittyvä konkreettinen palaute voi helpottaa huijarikokemusta. Se, että sanotaan ’ihan kivasti meni’, ei kerro mitään. Parempi on sanoa vaikkapa, että olitpa hyvä esiintymään ja pureskelemaan monimutkaisia asioita ymmärrettävään muotoon.”

Heino muistuttaa, että itsetunto ei kuitenkaan voi olla muiden varassa. Joskus pomoilta vaaditaan liikoja.

”Pomon tehtävä on auttaa pärjäämään ja menestymään, mutta se ei voi olla sellainen, että pomon pitää auttaa meitä hyväksymään itsemme.”

Joskus tarkastelu johtaa siihen, että tajuaa olevansa väärässä työssä: liian vaikeassa, mikä aiheuttaa jatkuvan stressin, tai on valinnut tehtävän, jolla yrittääkin miellyttää muita.

”Työpaikan vaihtaminen ei kuitenkaan ole hyvä ensimmäinen askel. Usein sama kaava toistuu, ja uudessakin työssä on puolen vuoden päästä sama tilanne. Huijarirooli voi tuntua turvalliselta ja tutulta.”

Auta purkamaan menestyjän myyttiä

Lehtiselle tärkeä syy kirjoittaa kirjaa on huijarimyytin purkaminen. Usein äänessä on valkoinen nainen, joka kertoo epävarmoista ajatuksistaan, mutta on silti silminnähden menestynyt urallaan.

”Huijarisyndroomasta pitää puhua ääneen jo, kun on vasta uran alkuvaiheessa eikä tiedä, mikä on isona. Kokemus on arvokas riippumatta siitä, missä pisteessä elämäänsä on.”

Vaikka jokainen on kokemustensa kanssa yksin, yhteiskunnan asenteet ja rakenteet vaikuttavat ajatuksiin, muistuttaa Lehtinen.

”Jos ei koskaan näe itsensä kaltaisia ihmisiä johtavilla paikoilla tai tietyissä ammateissa, on vaikea tavoitella niitä paikkoja.”

Siksi Lehtisen mielestä on tärkeää, että asiasta puhutaan ja sitä normalisoidaan: somessa, kavereiden kanssa, kahvipöydissä. Myös vähemmistöjen pitäisi päästä ääneen.

”Arkeen pitäisi tuoda keskustelukulttuuria, että on ok puhua tällaisista asioista.”

Ulkopuolisuuden tunne voi syntyä myös siitä, että on tehnyt luokkahypyn: ponnistanut vaikkapa duunariperheestä yliopistoon. Lehtinen tunnistaa tämän.

”Vanhempani ovat käyneet ammattikorkeakoulun, ja aluksi tuntui, että akateemisessa maailmassa on paljon hiljaista tietoa, mikä pitäisi vain tietää.”

Vuosien vatvomisesta ei pidä tulla normaalia

Joskus työssä tapahtuu ikäviä – kiusaamista, muutoksia, huonoa johtamista – minkä takia itsetunto horjuu. Heinon mukaan on normaalia esimerkiksi potkujen jälkeen tuntea huonommuutta.

”Se menee oman käsityskyvyn yli: tein ihan hyvää duunia, ja silti kävi näin. Enkö olekaan niin hyvä työntekijä kuin luulin?”

Jos itsetunto on eheä, takapakin jälkeen pitäisi kuitenkin päästä eteenpäin. Ei ole normaalia vatvoa yksittäistä tapahtumaa vuosia.

”Jos näin ei tapahdu, vaan murehtii ja vatvoo asiaa, kannattaa miettiä: miksi tämä tuntuu näin vaikealta?”

Joskus auttaa kaverin kanssa juttelu, joskus tarvitaan ammattilaisen keskusteluapua. Tavoite on sama: käsitellä asiaa sen sijaan, että kuittaa sen olankohautuksella.

”Voi saada selvyyttä siihen, onko se todella totta, että on huono työntekijä. Joskus paljastuu asioita, joita olisikin voinut tehdä toisin. Kaikesta on mahdollisuus oppia jotain.”

Lukijat kertovat

Olin aiemmin työssä, jossa ihmiset jätettiin yksin isojen ja vaikeiden asioiden ja asiakkuuksien kanssa. Mikromanagerointi kuitenkin kukoisti, kun kyseessä oli pienet asiat (joista oli helppo laukoa mielipiteitä). Tämä johti siihen, että ymmärrykseni osaamisestani hämärtyi. Nyt olen työpaikassa, jossa osaamistani arvostetaan enkä jää yksin jumiin vaikeisiin asioihin. Se kasvattaa itseluottamusta, mikä on hyvä huijarisyndrooman karkottaja.”

– Minja, 32

Olen paininut huijarisyndrooman kanssa koko ikäni. Välillä mieleen hiipii pelko, milloin joku huomaa, etten osaa mitään. Edellisessä työssäni hakeuduin työpsykologin juttusille, ja se muutti kaiken. Hän kehotti muistamaan kohtuullisuuden: jos joku toinen samalla osaamisella ja resursseilla suoriutuisi samoin kuin minä, ajattelisinko hänestä samoin kuin itsestäni?” – Tua, 31

Olen teknologia-alalla, ja kun epäilen, kykenenkö jotain, mietin: panikoisiko ikäiseni mies tästä asiasta. Ei, vaan tekisi pokkana ja myisi sen organisaatiossa parhaana ideana ikinä. Yritän omaksua tuota pokka-ajattelua. Ja: Tehty on parempi kuin täydellinen. Se on (mies)pomoni slogan, ja hän tsemppaa minua sillä. Usein on parempi, että asioille tehdään edes jotain, kuin että yritetään viikkokausia suunnitella täydellistä ratkaisua.”

– Sanna, 32

Olen ollut samassa kausityössä viisi vuotta. Olen saanut kiitosta, mutta silti välillä tuntuu, kuin en kuuluisi sinne. Muut tuntuvat osaavan paremmin. Mietin, mitä jos yhtäkkiä unohdankin, miten työ tehdään. Tunnistan huijarijännitykseni jo hyvin, ja voin jatkaa työskentelyä. En oikein tiedä, miten siitä pääsisi eroon. Yritän muistaa, että pärjään hienosti ja riitän näin.”

– Päivi, 37

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.

Kommentoi »