Trendi

Minulla on melkein kaikkea, paitsi rohkeutta kertoa oma mielipiteeni

Minulla on melkein kaikkea, paitsi rohkeutta kertoa oma mielipiteeni
Vaikka olisi tunnettu rääväsuisena puhujana, sillä ei ole mitään tekemistä rohkeuden kanssa, kirjoittaa kolumnisti Laura Friman.
Julkaistu: 23.12.2020
Miltä tuntuu vihata omaa hääpukuaan? Tuntea, miten elämän hohdokkain juhla kuluu siihen, että kiemurtelee asussa, jossa ei ole kotonaan? Onneksi en tiedä vastausta omakohtaisesti, mutta eräs brittinainen tietää. Hän asteli alttarille satumaisissa ökyhäissään koltussa, josta ei tykännyt. Syy oli idioottimainen: hän ei tahtonut pahoittaa pukusuunnittelijan mieltä. Oli muka kivuttomampaa pahoittaa omansa, omana hääpäivänään.
Kyseessä ei ollut mikään tavallinen tossukka, vaan näennäisen nenäkäs hittipoppari Lily Allen, monen voimaeläin, bosslady, feministi-idoli. Allen kirjoittaa kismittävästä kokemuksestaan omaelämäkerrassaan My Thoughts, Exactly. En halua imarrella itseäni: en ole superstara tai tyyli-ikoni, mutta minua pidetään usein rohkeana rääväsuuna siinä missä Alleniakin. Se tuntuu hassulta, sillä useimmiten olen kaikkea muuta. Siksi samaistuin häästooriin niin, että itketti ja nauratti yhtä aikaa: tuo olisi voinut tapahtua minulle.
Minulla on nimittäin jo melkein kaikkea, mitä elämässä haluan. En tarvitse lisää aikaa, rahaa tai rakkautta. Silti jotain ihan olennaista puuttuu: rohkeutta.
Minä ja Lily Allen emme ole ongelmamme kanssa yksin, tai kaksin. Luin taannoin syksyn hittiteosta, Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyttä. Myös Kolu on joutunut opettelemaan rajojen vetämistä. Tunnistin itseni taas: tällä kertaa lentokonetarinasta, jossa Kolu on valinnut pieteetillä lentopelkoaan lievittävän paikan lentokoneesta, kun joku tahtoo istua kaverinsa vieressä ja pyytää istuinta itselleen. Kolu suostuu vaihtamaan paikkaansa, kahdesti, koska on kiltti, mutta rintaa alkaa pakottaa raivo. Se on pakko niellä, koska pahempaa olisi raivostuttaa joku toinen.
Se on poikkeuksetta myös minun toimintamallini. Mutta miksi? Metodi on aivan nurinkurinen ja halveeraa arvoani. Sitä paitsi kielteisiä tunteita patoava ja nieleskelevä ihminen ei ole jalo ja seesteinen vaan kävelevä, katkera tunnelukko. Kun muiden miellyttäminen imee ajan ja voimat, elämästä tulee hemmetin kuormittavaa.
Tiedostan tämän, mutta nöyristelystä vieroittautuminen on hitsin hankalaa. Siksi typerään piirteeseensä on toisinaan pakko suhtautua armolla ja huumorilla. On pakko viitata vielä yhteen terapeuttiseen lukukokemukseen: Emmi-Liia Sjöholm paljastaa omaelämäkerrallisessa Paperilla toinen -teoksessaan hankkineensa aikanaan kylkeensä ihan liian suuren pöllötatuoinnin, koska ei kehdannut kertoa tatuoijalle mielipidettään sen koosta. Tragikoomista: tatuoinnithan ovat aika lailla ikuisia. Hihkuin lukiessani, että taas vähän niin kuin minä, mutta en minä sentään ihan noin hullu ole.
Enpä. Tänä kesänä astelin hankkimaan peitetatuointia vatsaani. Oma toiveeni oli ex-puolison nimikirjaimen juuri ja juuri kätkevä, pullonkorkin kokoinen lentokala. Tatuoija taas oli visioinut kuvasta kuusi kertaa suuremman. Arvaatte varmasti, minkä kokoinen kala polskii lantiollani ja vähän reiden puolellakin loppuelämäni. Jep. Ihan helvetin iso. Reisille meni, kirjaimellisesti. Mutta hei, ainakaan en pahoittanut ventovieraan ihmisen mieltä.
Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.
Kommentoi »