Trendi

Nuoruuden abortit seurasivat Lauran mukana pitkään – "Sain seksikasvatuksen Corollan takapenkillä"

Nuoruuden abortit seurasivat Lauran mukana pitkään – "Sain seksikasvatuksen Corollan takapenkillä"
Kun Laura Juntunen oli teini, hänen arkensa täyttyi päihteistä, väkivallasta ja sairaalajaksoista. Hän joutui kohtaamaan tuon kaiken uudelleen, kun hän tuli aikuisiällä raskaaksi.

"Olen raskaana ja tarvitsen ensimmäisen neuvola-ajan”, ilmoitin, kun odotusmusiikki lakkasi. Miten kauan olinkaan halunnut soittaa tämän puhelun! Olin ehtinyt valita sanani tarkkaan.

Hoitaja kysyi, oliko kyseessä ensimmäinen lapseni. Myöntävän vastauksen antaminen sai minut hymyilemään.

”Eli ensimmäinen raskaus”, hoitaja mutisi ja naputteli tietoja ylös. Sydämeni jätti lyönnin väliin.

”Ei, kun oikeastaan kolmas”, kuiskasin.

Kaikki pysähtyi. Hoitaja yskähti ja kysyi, montako keskenmenoa olin kokenut. Vastasin hiljaa, etten yhtäkään. Hiljaisuus kesti iäisyyden. Lopulta hoitaja sai itsensä kasaan ja löysi minulle vapaan ajan. Se ei sopinut kalenteriini, mutta otin sen silti. Halusin vain lopettaa puhelun.

Kysymykset palauttivat minut hetkessä aikaan, jossa olin taas 16-vuotias Laura, joka ei tuntenut onnea eikä osannut suojella rajojaan. Silloin en osannut huolehtia laskuista, ruokaostoksista tai e-pillereiden syömisestä.

Mutta seksiä minä kyllä harrastin.

Seksuaalikasvatusta Corollan takapenkillä

Äiti, auta, kiljuin puhelimeen. Pakokauhu kohisi suonissani. Oli keskiyö, ja olin juuri herännyt painiotteesta poikaystäväni alta. Jostain syystä hän oli raivostunut löytäessään minut vuoteestamme nukkumasta.

Se oli minun arkeani. Kun lukiokaverini istuivat iltaisin lapsuudenkotiensa sohvilla katselemassa televisiota, minä pakenin humalaista poikaystävääni avojaloin lähimetsään. Jatkuva epävarmuus teki syviä haavoja.

Ikinä ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Meillä saattoi olla ensin todella hauskaa, mutta sitten puhelin soi. Joku houkutteli oluelle, ja jo parin kaljan jälkeen poikaystäväni muuttui. Huulet vetäytyivät hampaiden ylle, kun hän alkoi syljeksiä suustaan sanoja, jotka mitätöivät koko elämäni. Aina sanat eivät riittäneet. Silloin hän nappasi minut painiotteeseen, töni ja riuhtoi, tai petti ja jätti.

Aamuisin se olin minä, joka pyyteli anteeksi. Ajattelin, ettei minunkaan kanssani ollut helppo elää, minähän se masennuslääkkeitä söin. Annoin anteeksi viikon katoamiset ja ryyppyreissut. Maistuihan se siideri minullekin.

Olin kokenut liikaa jo ennen kuin tapasimme. Olin sairastanut anoreksiaa ja masennusta yläkoulun alusta ja käynyt läpi useita sairaalajaksoja. Kahdeksannella luokalla ajauduin päihdepiireihin, joissa viinasta, huumeista ja väkivallasta tuli minulle arkea. Seksuaalikasvatukseni sain Corollan takapenkillä.

Viisitoistavuotiaana jouduin seksuaalisen väkivallan uhriksi. Siitä tuli julkinen nöyryytys, jonka yritin pyyhkiä muististani vetämällä pääni entistä enemmän sekaisin. Muutama kuukausi myöhemmin otin massiivisen yliannostuksen katukaupasta ostamillani pillereillä. Hengenlähtö oli ambulanssikuskin mukaan hiuskarvan varassa.

16-vuotiaana halusin karistaa pikkukaupungin pölyt jaloistani ja muutin yhteen uuden poikaystäväni kanssa. Hetkessä syttyvät riidat olivat alkaneet heti suhteemme alkumetreillä, mutta vasta yhteisessä kodissa minä lensin vasten keittiönkaappeja.

Kun hän painoi päätäni tyynyä vasten niin kovaa, että korvissani soi, minä löysin itsestäni syvää vihaa. Pahimpina hetkinä en tiennyt, kumman meistä toivoin kuolevan. Halusin vain, että kaikki loppuisi.

En kuitenkaan osannut lähteä suhteesta, koska ajattelin, etten kelpaisi enää kenellekään muulle.

Arkemme oli piinaavaa kaaosta. Eikä se muuttunut lainkaan paremmaksi, kun huomasin olevani raskaana.

Vaikea päätös

Tiesin heti, etten voisi pitää lasta. Yliannostuksesta ja sitä seuranneesta osastojaksosta ei ollut vielä vuottakaan. Anoreksiakin oli kiristänyt otetaan. Edes raskaus ei saanut minua syömään. Pelkäsin hysteerisesti kehoni muuttumista.

Vaikka en sanonut sitä ääneen, ajattelin, ettei parisuhteemme voinut olla sopiva ympäristö lapselle. Vaikka olin viettänyt nuoruuteni sairaaloissa ja ryyppykämppien lattioilla, olin saanut kasvaa turvallisessa, keskiluokkaisessa perheessä. Sellaisessa minä halusin lapseni kasvattaa.

Päätös oli silti vaikea, sillä olin aina halunnut äidiksi. Jo pikkutyttönä lauloin tuutuu tupakkarullaa ja peittelin mollamaijoja. Minulla ei ollut toiveammattia, halusin olla äiti. Mutta haaveissani olin aikuinen, en moniongelmainen teini.

Kun testi näytti positiivista, raskaus oli ehtinyt jo lähelle aborteille asetettua 12 viikon takarajaa. En ollut huomannut kuukautisten puuttumista, koska se oli minulle syömishäiriön takia normaalia. Vaikka oli kiire, vastaanottoaikani peruttiin vuorokautta aiemmin.

”On tapahtunut virhe. Kyseinen lääkäri ei anna lähetteitä tällaisiin”, hoitaja selitti. Tuntui omituiselta, että joku suhtautui päätökseeni niin ehdottomasti.

Kun tutkimuskäynti lopulta järjestyi, lääkäri teki ultraäänitutkimuksen ja selitti, miten abortti tehtäisiin. Lopuksi tulostimesta surisi ulos kolme ultrakuvaa. Pyysin saada nähdä ne, mutta lääkäri pudisti vain päätään. Muistot oli tarkoitettu niille, jotka pitivät lapsensa.

Itkin koko matkan kotiin.

Pakotin poikaystäväni mukaan sairaalaan. Olisin mieluummin ottanut kenet tahansa muun, mutta minulla ei ollut ketään. En halunnut olla yksin.

Keskeytys tehtiin lääkkeellisesti sairaalan päiväosastolla. Istukan toiminnan lakkauttavat lääkkeet otettiin edellisenä päivänä ja supistuksia aiheuttavat tabletit sairaalassa. Kivut alkoivat muutama tunti myöhemmin.

Suurimman osan ajasta istuin vessan lattialla itkemässä. Kun hoitaja kävi katsomassa vointiani, hän sipaisi hellästi hiukseni korvan taakse ja lupaili, että kohta helpottaa. Minua itketti sekin, että joku oli minulle mukava, vaikka tunsin itseni niin likaiseksi.

Iltapäivällä lääkäri pyysi minut ultrattavaksi opiskelija­joukon eteen. Puristin tiukasti tutkimustuolin reunoja, kun kuusipäinen ihmisjoukko tarkasti, että kaikki raskaus­materiaali oli poistunut elimistöstäni.

”Kiitos paljon”, opiskelijat lausuivat kuorossa nyökytellen, kun kiskoin verkkareita takaisin jalkaani. Nyökyttelin takaisin, että olkaapa pojat hyvä.

Pääni oli sumuinen ja vatsani ontto. Kun pääsin taas jaloilleni, toimin ainoalla osaamallani tavalla. Ryhdyin etsimään pakotietä näläntunteesta.

Muuttaisiko vauva kaiken?

Vaikka sain jälkitarkastuksessa ilmaiset e-pillerit, ei ehtinyt kulua vuottakaan, kun olin jo uudelleen raskaana. Soitin ääni vapisten poikaystävälleni ja kysyin, mitä hän haluaisi minun tekevän. Tuntui, ettei häntä kiinnostanut asia pätkääkään.

Rakentelin pilvilinnoja, joissa vauva muuttaisi kaiken. Haaveissani meistä tuli synnytyslaitoksella kolme toisiaan rakastavaa ihmistä. Ajaisimme yhdessä kotiin, jonne olisi ilmestynyt ruokaa, puhtaita vaatteita ja kauniita tavaroita, ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti.

Lähipiirini kauhistui, koska harkitsin pitäväni lapsen, vaikka olin yhä alaikäinen. En voinut puhua asiasta perheenikään kanssa riitelemättä, sillä tunteet ottivat aina vallan. Viikon päivät asiaa pyöriteltyäni hakeuduin terveys­asemalle, jossa minut ohjattiin kriisityön­tekijän vastaanotolle.

Lempeä sosiaalityöntekijä levitti eteeni fläppitaulun ja pyysi minua luettelemaan plussia ja miinuksia vaihtoehdosta, jossa pitäisin lapsen. Pluspuolelle tuli vain kaksi kohtaa. Se, että olin aina halunnut perheen ja skenaario, jossa saisin lapsesta motivaatiota toipumiseeni.

Miinuksiin nainen kirjasi nuoren ikäni, syömishäiriön, koulun keskeytymisen, huonon taloudellisen tilanteen ja epävakaan parisuhteen. Se oli ensimmäinen kerta, kun myönsin selvin päin, että kotona ei ollut kaikki kunnossa.

Kriisityöntekijä naksautti punaisen permanenttitussinsa korkin kiinni ja istuutui vierelleni. Katselimme taulua hetken hiljaa, ennen kuin hän kysyi, mitä minä ajattelin. Minä en nähnyt kuin yhden vaihtoehdon.

Puukko patjan alla

Mitäs meidän tokakertalainen? hoitaja kailotti. Viereisissä vuoteissa tuli hiljaista, päät kääntyivät. Hämmennyin niin, etten osannut vastata. Nyökkäsin, kun hoitaja kysyi, haluaisinko lisää särkylääkettä. Hänen poistuttuaan kaukaa käytävällä kaikui: ”Tokakertalainen haluaa särkylääkettä!”

Olin varma, että oksentaisin puhtaasta häpeästä. Yritin kätkeä kyyneleeni tyynyyn, kun kuulin vierestäni vaimean kuiskauksen. Lämpimästi hymyilevä tyttö tarjosi minulle sylistään lojuvasta pussista mandariinin.

Emme vaihtaneet sanaakaan, kuorimme vain mandariinejamme ja hymyilimme rohkaisevasti toisillemme.

Toisen abortin jälkeen vaadittiin vielä monta kuukautta ja virkavallan väliintulo, ennen kuin minä vihdoin lähdin. Eron jälkeen aloin näännyttää itseäni niin, että jouduin taas sairaalaan. Hoidossa emme koskaan puhuneet parisuhteestani tai aborteista. Ehkä olisi kannattanut.

Osastojakson jälkeen olin enemmän sekaisin kuin koskaan. Kärsin voimakkaista pelkotiloista ja nukuin yöt puukko patjani alla. Viiltelin kehoani, ryyppäsin jalat altani ja harrastin holtittomia irtosuhteita. Kun paniikkikohtaukset alkoivat, lukittauduin kotiini. Lääkäri yritti ratkaista tilanteen määräämällä minulle kerralla runsaasti rauhoittavia sekä masennus- ja unilääkkeitä.

En tiedä, mitä olisi tapahtunut, ellei minua olisi otettu sosiaaliseen kuntoutukseen. Sen ansiosta pääsin eroon rauhoittavista ja uskalsin liikkua kotini ulkopuolella. Kun maksusopimus kuntoutukseen päättyi, muutin uuden avomieheni kanssa toiselle paikkakunnalle. Siellä sain jo vuosia anelemani lähetteen Kelan korvaamaan psykoterapiaan ja terapeutin, jonka kanssa toipuminen saattoi alkaa.

Tasapaino löytyi terapiassa

Olin jo parikymppinen, kun ryhdyin terapeuttini tuella opettelemaan asioita, joita muut pitävät itsestään selvinä. Kävimme kaupassa, teimme ruokaa ja menimme ravintolaan. Kerran piirsimme ääriviivani paperille, jotta ymmärtäisin, missä kehoni rajat kulkevat.

Kolmivuotisen terapian aikana opin tuntemaan itseni uudestaan. Hyvä seurasi hyvää, ja lopulta asiat etenivät varsin nopeasti. Pääsin yliopistoon ja löysin ammatin, josta nautin. Kun elämään tuli muuta sisältöä, uskalsin päästää irti anoreksiasta ja päihteistä. Muutama vuosi myöhemmin avomieheni kosi minua.

En ajatellut abortteja vuosiin. Vasta kun ryhdyimme mieheni kanssa haaveilemaan lapsista, mietin, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi aikanaan tehnyt abortteja. Sen ajatusleikin lopputulos oli aika lohduton. Olen varma, että lapset olisi otettu huostaan, enkä tuntisi heitä juurikaan.

En usko, että olisin koskaan päässyt elämässäni eteenpäin, jos olisin joutunut antamaan lapsenikin pois. Joten vaikka sydäntäni vihloo ajatella niitä ratkaisuja, joita jouduin nuorena tekemään, en voi katua niitä.

Suomessa keskeytetään joka päivä noin 25 raskautta. Abortit ovat niin yleisiä, ettei kukaan ylläty, jos sanoo tehneensä keskeytyksen nuorena. Mutta kun kertoo tehneensä kaksi, huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Yksi on vahinko, toinen kaipaa jo selityksiä.

En ole useamman aborttini kanssa yksin. Vuonna 2018 useampi kuin joka kolmas aborteista tehtiin naisille, joille oli tehty keskeytys aiemminkin. Silti asia on tabu. Ahdistun, kun luen äärikonservatismin noususta ja aborttilainsäädännön kiristyksistä ympäri maailmaa. En voi hyväksyä sitä, että joku ulkopuolinen yrittää määrätä naisen synnyttämään lapsen, jota tämä ei ole valmis kasvattamaan.

Eikö uuden elämän laadulla ole merkitystä? Rakkaus ja turva ovat lapsen perusoikeuksia. Kaikki ansaitsevat hyvän kodin, rakastavat vanhemmat ja sylin, johon painautua.

Adoptiotakaan ei voida tarjota ainoaksi vaihtoehdoksi. Ennen vuonna 1970 uudistettua aborttilakia Suomessakin annettiin adoptioon niin paljon lapsia, ettei heille kaikille löytynyt koteja. Samaan aikaan laittomat raskaudenkeskeytykset komplikaatioineen rehottivat.

En ajattele, että raskaudenkeskeytyksiin pitäisi suhtautua kevyesti, eivätkä ne ole ehkäisykeino. Mutta puolustan naisen oikeutta aborttiin, koska joskus se voi olla ainut hyvä vaihtoehto.

Enää en pelkää

Äitiyden myötä mielipiteeni on vahvistunut. Vanhemmuus on ihanaa ja palkitsevaa, mutta ajoittain myös äärimmäisen rankkaa. Vasta nyt minulla on voimia ja resursseja huolehtia toisesta ihmisestä.

Minusta tuli äiti kymmenen vuotta ensimmäisen aborttini jälkeen. Lasta oli toivottu ja odotettu niin paljon, että koko alkuraskauden pelkäsin kuollakseni menettäväni hänet. Ajattelin, etten ehkä ansainnut onnea. Vasta kun näin ultrassa terveen vauvan, uskalsin nauttia.

Raskaus oli ihanaa aikaa. Kun maailmani ei ollut enää anoreksian ohjailema, saatoin rakastaa muuttuvaa vartaloani ja ihastella, miten se venyi, jotta lapsi saisi kasvaa. Ensimmäistä kertaa koskaan näin kehoni pyhänä ja ihmeellisenä. Oli upeaa seurata, miten innoissaan mieheni oli kaikesta.

Ennen kuin aloin odottaa esikoistani, yksikään lääkäri ei ollut kiinnostunut aborteistani. Raskauden myötä keskeytykset kaivettiin esiin jokaisella vastaanotolla. Ne merkittiin neuvolakorttiin, käytiin läpi ultraäänitutkimuksissa ja selostettiin vielä synnytyssalissakin.

Vaikka kaikki suhtautuivat abortteihini ymmärtäväisesti, muisteleminen teki kipeää. Minä olisin halunnut ajatella vain tätä lasta ja raskautta.

Vihdoin olen päästänyt irti häpeästä. Nuoruuteni ei määrittele minua, mutta kokemusteni ansiosta olen se ihminen, joka olen tänään.

Ryhdyin tänä vuonna työskentelemään toimittajan töiden ohella kokemusasiantuntijana ja päihdekasvattajana. Saan voimaa ajatuksesta, että voin tuoda lohtua jollekin. Olen alkanut haaveilla myös seksuaalikasvattajaksi kouluttautumisesta. Toivon, että voisin auttaa varsinkin erityistä tukea kaipaavia nuoria saamaan parempaa seksuaalikasvatusta.

Kaikkein tärkeintä minulle on kuitenkin se, että saan olla hyvä äiti. Haluan antaa lapselleni hyvät lähtökohdat elämään. Se edellyttää, että pidän itsestänikin hyvää huolta. Syön monipuolisesti, nukun riittävästi ja vaalin tasapainoisia elämäntapoja.

Kun kävelen aamulla olohuoneeseen ja löydän tyttäreni isänsä kanssa sylikkäin sohvalta, sydämeni pakahtuu rakkaudesta. Tiedän, että hänen kanssaan lapseni on turvassa. Enää en pelkää mennyttä tai tulevaa.”

Juttu on julkaistu Trendissä.

Julkaistu: 10.1.2020
Kommentoi »