Anoppi hymyilee ovella valtava lahjakori sylissään.
Se pursuaa uuden kodin ”välttämättömiä” tavaroita: on design-palovaroitin, sammutuspeite, pyyhepinoja. Sydämeni jättää lyönnin väliin ja ylävatsaa polttaa närästysaalto, niin pahasti tuliaiskori mielenrauhaani järkyttää.
Anoppi ei sitä tiedä, mutta alun perin ihastuin uuteen kotiin yhdestä tietystä syystä. Tavaroiden haalimiselle tulisi täällä lopullinen stoppi, sillä koko asunnossa on vain yksi kaappi. Hän ei tiedä sitäkään, miten monta hyllymetrillistä kirjoja kannoin muuton alta divariin ja kuinka moni ”ihan kiva” vaatekappale sai lähteä kierrätykseen – ihan kivoista pyyhkeistä puhumattakaan.
En ole ainoa, joka on viime vuosina lataillut jatkuvasti kuvia myytävästä tavarasta netin kierrätysryhmiin ja laukannut kirppiksillä kauppaamassa omaisuuttaan. Mahdollisimman pienellä tavaramäärällä pärjäämisestä on tullut monien tavoite. Ennen laskettiin kaloreita ja karistettiin kiloja. Nyt laskemme vaatteita ja karsimme omaisuutta. Blogeissa kiertävät luovu turhasta vaatteesta päivässä -haasteet, ja maan myydyimpiä kirjoja on japanilainen raivausopas.
Miten tässä näin kävi?
Kadulla juoksee alaston mies, vaikka maassa on tukeva lumipeite.
Kolme vuotta sitten elokuvateattereissa pyöri Petri Luukkaisen Tavarataivas-dokumentti, josta kohistiin brittiläistä The Telegraph -lehteä myöten. Elokuvan avainkohtauksessa Luukkainen pinkoo ilkosillaan pitkin katuja, koska on luopunut kaikista – kyllä, kaikista – tavaroistaan.
Miltä tavarattomuus Luukkaisesta tuntui? Sanalla sanottuna: hyvältä. Dokumentti kertoo, miten Luukkaisen elämään tuli rutkasti enemmän vapautta ja lisää aikaa ystäville, kun hän katkaisi riippuvuussuhteensa materiaan. Samoihin aikoihin tapahtui muutakin. Kirjakaupoista myytiin loppuun Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi, jonka mukaan kaapin raivauksesta seuraa hyvä omatunto, oman tyylin kirkastuminen ja elämä ilman asukriisejä.
Lisää oppeja tavarasta luopumiseen alkoi kiertää blogeissa. Alettiin puhua kapselikaapista tai P333-metodista. Niissä ideana on jättää kaappiin rajattu määrä, vaikkapa kolmisenkymmentä, vaatetta. Loput vaatteet pannaan varastoon odottamaan, ja kolmen kuukauden kuluttua kaapin sisältö vaihdetaan varastosta haettuihin pukimiin – jotka tauon jälkeen tuntuvat kuin uusilta.
Viime vuosina olemme noudattaneet myös projekti 365:ttä (vuoden kaikkina päivinä luovutaan yhdestä vaatteesta tai tavarasta) ja sadan tavaran haastetta (joko luovutaan sadasta tavarasta tai vaihtoehtoisesti kotiin saa jäädä ainoastaan sata tavaraa).
Kuuluisin kaappienraivaaja lienee japanilainen ammattijärjestäjä Marie Kondo, jonka järjestely- ja raivausraamattu KonMari on julkaistu noin 40 maassa. KonMari-menetelmässä koko koti pannaan kerralla uuteen uskoon ja turhat tavarat heitetään surutta pois. Kun jäljellä on vain iloa tuottavia vaatteita ja tavaroita, mielenrauha on taattu. Tai niin Kondo lupaa. Sama lupaus sisältyy muihinkin raivausmetodeihin.
"Tavarasuhteen muutos”, tiivistää kulutustutkija Minna Autio Helsingin yliopistosta.
Hänen mukaansa minimalismihaasteet houkuttavat, koska suhteemme tavaraan on muuttunut 2000-luvulla radikaalisti. Olemme vaurastuneet, ja tavaroita valmistetaan tehokkaammin ja halvemmalla kuin koskaan aikaisemmin. Siksi meillä länsimaalaisilla on omaisuutta jo niin paljon, että monesta tavarat tuntuvat aarteiden sijaan ongelmalta. Vuokrattavia varastoja rakennetaan lisää, ja tosi-tv-ohjelmissa ammattimaiset tavaranjärjestäjät auttavat ihmisiä raivaamaan elintilaa krääsältä, joka on vallannut heidän kotinsa.
Muutosta on kiihdyttänyt tietoyhteiskunnan murros, eli käden ulottuvilla jatkuvasti kilahtelevat älypuhelimet. Viesti- ja tietotulvaa on vaikea säädellä, siksi mielenrauhaa etsivän katse kääntyy muualle.
Pohjimmiltaan luopumistrendi onkin parin vuoden takainen salibuumi uusissa vaatteissa. Informaatio- ähkyn lisäksi meidän on hankalaa vaikuttaa itse esimerkiksi työelämän epävarmuuteen, joten keskitämme tarmomme kehomme tai kaappiemme paranteluun. Raivaaminen – tyhjät hyllyt vaatekaapissa – antaa tunteen elämänhallinnasta siinä missä raudan nostaminenkin.
Elokuinen lauantai kolme vuotta sitten oli aurinkoinen, mutta aikaisin aamulla sää oli niin viileä, että minun piti vetää ylleni syystakki.
Raahasin täyteen ahdettuja sinisiä Ikea-kasseja vaivalloisesti bussipysäkille. Määränpääni oli kirpputori, ja viidessä kassissa oli iso osa omistamistani vaatteista: monta paria merkkifarkkuja, useita talvitakkeja, kilokaupalla kenkiä ja kesämekkoja. Monissa ketjuliikkeen t-paidoissa oli vielä hintalaput kiinni.
Iltapäivään mennessä olin myynyt kaiken. Palasin kotiin kassit ja mieli tyhjinä. Korkin kiinni paneva tissuttelija tuntee ehkä samoin kuin minä tunsin: Tästä eteenpäin kaikki olisi toisin. Paremmin.
Myös kulutustutkija Minna Autio vertaa tavarasta eroon pyristelyä tupakasta, alkoholista ja herkuttelusta luopumiseen. Luopumisen tuska kertoo siitä, että vaatteita, astioita, kodinkoneita ja muuta tavaraa ei ole hankittu pelkän käyttöarvon takia. Monelle ne ovat olleet lohdukkeita tai palkintoja. Minäkin säätelin pitkään tunteitani ostelemalla vähän kaikkea. Jos työ tai ihmissuhteet ahdistivat, takuupiristyksen takasi hypistelykierros Helsingin keskustan ison tavaratalon kolmoskerroksessa. Uusi vaate, vaikka vain t-paita, antoi tunteen uudesta, paremmasta minästä. Ainakin hetkeksi.
Kun ahdistus ostelun jälkeen palasi, se palasi moninkertaisena. Alkuperäisen ahdistuksen päälle kasautui katumus rahanmenosta, huono omatunto tuotantomaan työntekijöiden vuoksi ja pettymys omiin mielenhallintakeinoihini. Kierre oli valmis. Vaatteeni, tarpeelliset ja turhat, täyttivät useiden kaappien lisäksi kokonaisen varastokomeron. Niissä hankintani muuttuivat nopeasti puuvillaiseksi ongelmajätteeksi.
Vaikka vaatteita oli kiloittain, oli vaikea keksiä päällepantavaa, ja joka juhliin oli ostettava uusi mekko. Niin toimii ihmisen mieli: ratkoo ongelmia tutuilla keinoilla. Kunnes yhtenä päivänä päätin, että nyt saa riittää, ja varasin sen kirppispöydän.
KYSYIMME LILYSSÄ:
Miten kierrätät tavaraa?
42% Lahjoitan kierrätykseen. 39% Myyn kirppiksellä. 14% Annan kavereille. 4% Heivaan roskiin.
Kotini kaapit eivät täyttyneet sattumalta.
Kun 1980-luvun nousukausi vaihtui 90-luvun lamaksi, Suomen talous teki totaalipysähdyksen. ”Lama leijuu mustana pilvenä sen kokeneiden mielissä”, tutkija Minna Autio sanoo. Avainkokemuksella tarkoitetaan yleensä noin parikymppisille tapahtuneita, kokonaista sukupolvea yhdistäviä asioita. Aution mukaan 90-luvun lamaa voi kuitenkin pitää avainkokemuksena, joka jätti jäljen paljon yhtä sukupolvea laajempaan joukkoon. Esimerkiksi tämän hetken kolme- ja nelikymppisille lama merkitsee muistoa lapsuudesta ja nuoruudesta, jossa koulukirjat kierrätettiin ja koko perheen kesälomamatkalla suunnattiin Kanariansaarten sijasta mummolaan.
Kun laman lapset ja nuoret sitten pääsivät palkkatöihin tienaamaan, tuntui turvalliselta täyttää kaapit tavaroilla, joista kasvaessa oli pulaa. Haalimisen vastavoima eli karsiminen on nyt tullut jäädäkseen, Minna Autio veikkaa. Silti minimalismitrendistä tuskin on kaikkien yhteiseksi avainkokemukseksi. Erityisesti suppealla vaatevarastolla pärjäily on vaativa laji, eikä se sovi kaikille.
Kahdet housut, yksi hame, yksi mekko.
Neljä neuletta, kolme paitapuseroa, yksi collegepaita. Helsinkiläinen Nina Varis pärjäsi puoli vuotta näillä käyttövaatteilla. Tavaranpaljous oli ahdistanut häntä jo tovin. Kun eteen tuli muutto, Varis jätti kaappiin vain kaikkein rakkaimmat vaatekappaleensa ja vei loput kierrätykseen.
Vähitellen hänelle kävi selväksi, että elämä neljällä paidalla on hankalampaa kuin neljällätoista.
Asut piti ensinnäkin suunnitella tarkkaan alusvaatteita myöten, koska vaatteita oli niin vähän. Jos puhtaana oli vain valkoinen paita, aamusuihkun jälkeen ei voinut vetäistä miettimättä päälle mustia alusvaatteita. Sitä paitsi vähät vaatekappaleet joutuivat jatkuvassa käytössä kovalle koetukselle.
”Kerran olin lähdössä kiireellä töihin, kun mieheni huomasi, että paitani selkäsauma oli hiutunut puhki ja sauman kohdalla oli iso reikä. Toista asuun sopivaa paitaa ei ollut puhtaana, joten jouduin vaihtamaan koko asun ja myöhästyin palaverista”, Varis kertoo.
Suppea vaatekaappi tuli myös kalliimmaksi kuin vähän isompi vaatemäärä.
Kun yksi paidoista kului puhki, tilalle piti ostaa heti uusi, koska karsitussa kapselikaapissa ei ollut vaihtoehtoja. ”Viimeinen pisara oli se, kun huomasin, että turkiskuoriaiset olivat syöneet käytännössä kaikki neuleeni. Jouduin ostamaan kerralla kaikille korvaajat.”
Se siitä rahansäästöstä, jolla minimalistit elämäntapaansa usein perustelevat.
Sitä paitsi raivaamisesta voi tulla mielen rauhoittamisen sijaan pakkomielle. Jos kauniiden vaatteiden ostelu on ihmisen tärkein rentoutumiskeino, puhutaan shoppailuholismista. Jos ajatukset pyörivät pakkomielteisesti terveellisen ruokavalion ympärillä, itsestä huolehtiminen on luiskahtanut ortoreksian puolelle.
Mikäli taas mieli alkaa pyöriä täydellisen, niukan vaatekaapin ympärillä, kapselikaapin rakentaminen ei vapauta energiaa vaan sitoo ajatuksia – ihan samalla tavalla kuin jatkuva uuden himoitseminen ja ostaminen.
Nina Variskin ajattelee pukeutumistaan aiempaa harvemmin nyt kun vaatekaapissa on taas useampia vaihtoehtoja.
”Kapselikaapin aikoihin jouduin jatkuvasti miettimään, mistä löydän kaikkiin muihin vaatteisiini sopivan neuleen tai onko tietty paita puhtaana seuraavan päivän menoa varten. Se oli stressaavaa.”
Minun elämässäni moni asia muuttui ensimmäisen kirpparireissun jälkeen.
Tyylistäni todella tuli entistä harkitumpi, ja asukriisit jäivät historiaan siitä yksinkertaisesta syystä, että vaihtoehtoja ei juuri ole. En myöskään alkanut täyttää kaappejani uudella tavaralla, mikä tietysti on tavoite, kun koukuttava karsimisprojekti on valmis. Muihin mielenhallintatrendeihin verrattuna karsimisella onkin positiivisia vaikutuksia oman navan lisäksi myös ympäristöön, kun ensimmäisen, kirpparipöytien lisäksi kaatopaikkaa kuormittavan raivaamisen jälkeen tavaraa tulee ostettua vähemmän.
Itse huomasin, että ilmava vaaterekki innosti vähentämään tavaroita kodin jokaisesta huoneesta. Siispä luovuin pikkuhiljaa myös turhista astioista, kirjoista ja kosmetiikkatuotteista.
Omistamisen paradoksi on tämä: mitä enemmän omistaa, sitä pienempää osuutta omaisuudestaan oikeasti tarvitsee. Minunkin tavaravuorestani oli aikaisemmin käytössä vain murto-osa, nyt lähes jokainen esine. Myös käsitykseni tilan tarpeesta on muuttunut. Vanhan kotini eteisessä oli iso kaappi, jota kaverini kutsuivat sisällön perusteella rojukaapiksi. Uudessa kodissa – tässä kaapittomassa – vähät neliöt on varattu säilömisen sijasta seurusteluun.
Silti minua hiukan huvittavat ylevät sanat, joilla tavarasta luopujat asiasta puhuvat. Niissä puheissa kaappien siivoaminen kuulostaa lähes hengelliseltä kokemukselta. Mieli puhdistuu. Tulee kevyt olo. Elämällä on uusi tarkoitus. Itse en ole löytänyt uutta tarkoitusta elämälleni enkä väitä vapautuneeni tavaranhimostani lopullisesti. Hankintalistallani on nytkin vaikka mitä: valaisin, villapaita, suorat housut.
Mikä sitten on muuttunut?
Se, etten enää osta sinne päin. Jos minulla ei ole varaa tai mahdollisuutta hankkia kerralla mielestäni täydellisiä tavaroita tai vaatteita, olen mieluummin kokonaan ilman. Nykyään se onnistuu, koska säännöllinen treeni kasvattaa mieltä siinä missä lihaksiakin. Voin hyvin mennä moniin juhliin samassa mekossa.
Kevyempi olokin minulla on. Kun ei ole pakko ostella jatkuvasti, jää aikaa ja rahaa tehdä elämänlaatua oikeasti parantavia asioita, kuten käydä kaljalla kaverin kanssa.
Mutta se ei ole koko totuus. Usein oloni on myös hieman nuhjuinen, erityisesti hyvin pukeutuvien ystävieni seurassa ja työhaastattelun kaltaisissa tilanteissa, joissa uusi, ryhdikäs vaate antaisi lisäpotkua. Edes teoriani ajansäästöstä ei ole aukoton. Koska minulla on vähän vaatteita vaihdettavaksi, tulen tuhlanneeksi arjen arvokkaita minuutteja pyykkäämiseen. Sitä paitsi pienen paitareservin myötä kotiin kulkeutuu helposti uusia turhakkeita. Kun ainoa villapaita on kovassa käytössä, sitä huoltamaan tarvitaan nypynpoistaja. Tai siis ”tarvitaan”.
Karsimisen suosiolle on vielä yksi selitys.
Siinä missä suuret ikäluokat olivat omistajasukupolvea, kolme-nelikymppiset ovat pohjimmiltaan elämyssukupolvea. Niin tutkija Minna Autio sanoo. Elämyssukupolvi lähtee mieluummin matkoille ja syö ulkona kuin hankkii kalliin auton.
Osittain tilanteen sanelee pakko, sillä taloutta on jo tovin synkistänyt taantuma. Y-sukupolven se köyhdyttää mustimpien arvioiden mukaan loppuiäksi: Kun ei pääse vakitöihin vaan työhistoria koostuu pätkistä, eläkettäkään ei kerry yhtä paljon kuin pitkät työurat tehneille sukupolville. Myös asuntojen hinnat ovat karanneet sen verran korkeiksi, että ensiasunto ostetaan aina vain myöhemmällä iällä. Jos ostetaan ollenkaan.
Yhä useammat lainaavatkin jo kodin työkalut kirjastosta ja ostavat ystäväporukan kesken yhteisen auton. Puhutaan jakamistaloudesta. Minna Aution mielestä se on hieno asia. Jos ei ole pakko omistaa, ei ole pakko tehdä niin paljon töitäkään.
”Sodan jälkeen syntyneille suurille ikäluokille työ oli ykkösasia, joka taas mahdollisti autot ja muut elintärkeät härpäkkeet. Monia tavaroita tarvittiin arjessa, mutta niillä oli myös tarkoitus erottautua ja ilmaista symbolista valtaa.”
Nyt Britanniassa myydään Aution mukaan jo enemmän polkupyöriä kuin autoja. Nykylapset kasvavat kapselikaappien katveessa, eikä heillä tule olemaan niin paljon tavaraa kuin nykyisillä nuorilla aikuisilla. Näin tutkija veikkaa.
Minä en virallisesti omista edes ruokapöydän tuoleja. Tuolini ovat ikuisuuslainassa ystävältä, ja järjestely keventää mieltäni entisestään. Jos kohdalleni sattuisi vesivahinko, ero tai ihan vain kivemmat tuolit, uuden kodin nykyisille tuoleille joutuisi järjestämään ystäväni, en minä.
Voisipa muutkin ongelmansa siirtää yhtä huolettomasti muiden ratkottavaksi.
Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.
