Trendi

Someaktivisti Havu Härmä: "Kun rintani poistettiin, keho tuntui omalta"


Havu Härmä, 21, tajusi teini-iässä, ettei hän ole nainen eikä mies. Vuosia hän riiteli kehonsa kanssa, kunnes löytyi lempeämpi asenne.
Kuvat Sanna Lehto

Ennen

”Suhteeni kehooni on aina ­ollut myrskyisä. Aloin voida pahoin teininä: kyttäsin ja satutin vartaloani sekä oireilin syömisellä. On ajanjakso, jolta minusta ei löydy yhtään valokuvaa.

Olin melkein parikymppinen, kun huomasin, että minua häiritsi, jos joku kutsui minua naiseksi tai tytöksi. Se tuntui hämmentävältä, koska en myöskään tuntenut olevani mies. Mietin: onko edes olemassa muita vaihtoehtoja?

Käänne tapahtui, kun menin sattumalta ystäväni tukena Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskukseen. Siellä uskalsin sanoa ensimmäistä kertaa ääneen, että olen muunsukupuolinen, tarkemmin sanoen sukupuoleton. Se tarkoittaa, etten tunne olevani nainen enkä mies.

Olen tuntenut sukupuolidysforiaa, johon kuuluvat keho­dysforia ja sosiaalinen dysforia. Kehodysforialla tarkoitetaan inhon ja vierauden tunteita, jotka kohdistuvat kehon sukupuolitettuihin piirteisiin. Sosiaalinen dysforia liittyy siihen, ettei tunne tulevansa nähdyksi omana itsenään. Minä olen kärsinyt molemmista. Varsinkin kehoristi­riita hallitsi aiemmin koko elämääni. Minun oli vaikea pukeutua, liikkua ulkona ja harrastaa. Tunsin vihaa ja mietin, miksi minun kehoni pitää olla tämän muotoinen.

Eniten tunne liittyi rintakehääni. Minulla ei ollut mitään rintojani vastaan, mutta ne eivät olleet osa minua. Sellaista ristiriitaa ei voi korjata vain myönteisellä ajattelulla.

Kun kerroin perheelleni, että haluan muuttaa nimeni ja korjata kehoani, he tukivat päätöstäni. Valitsimme uuden nimeni äitini ja isäni kanssa, ja koko perhe oli tukenani sairaalassa. Toimenpiteeseen valmistautumista helpotti, että silloinen kumppanini oli käynyt samassa operaatiossa.

Rintani poistettiin vuonna 2017. Tunne leikkauksen jälkeen oli mieletön. Tunsin olevani enemmän oma itseni.

Mikään taikaleikkaus se ei silti ollut. Se helpotti kehoristi­riitaani, mutta lempeämmän puheen olen joutunut opettelemaan ihan itse.

Nyt

Kenelle tahansa kehon rakastaminen voi olla vaikeaa, sillä yhteiskunnan paineet koskevat kaikkia. Kehoon liittyvät normit ovat kapeita.

Minun kehosuhdettani vaikeuttaa se, ettei minua oikeas­taan näy. Kaltaisiani kehoja ei näy mediassa, ja sosiaa­lisessa mediassakin joudun niitä kaivamaan.

Kehosuhdettani vaikeuttaa muunsukupuolisuuden lisäksi se, että sairastan kipusairautta nimeltä endometrioosi. Sairaus ja sen hoito tunnetaan huonosti, ja minunkin oireitani on vähätelty ja sanottu ’vain nuoren naisen menkkakivuiksi’ ennen kuin sairaus todettiin.

Kehossani on jatkuvasti kovia kipuja, joten on ihan absurdi ajatus, että rakastaisin sitä sataprosenttisesti. Välillä olen sen kanssa huonoissa väleissä, kun ajattelen, miksi se aiheuttaa minulle niin paljon kipuja. Sairaus vaikuttaa seksuaalisuuteeni ja vaikeuttaa esimerkiksi vessassa käymistä ja seksin harrastamista. Tunnen painetta, että nuoren kehon pitäisi olla terve.

Sairastan masennusta, ja siksikin puhun usein ikävästi keholleni. Olen alkanut opetella lempeämpää puhetapaa. Ei ole kehoni vika, että se on sairas. Se yrittää parhaansa. Se on vahva ja sinnikäs, ja yritämme yhdessä jaksaa läpi hoidot ja kivut. Kehostani on alkanut tulla tärkeä ja rakas.

Siksi otin käteeni tatuoinnin ’Lempee’. Se on voima­sana, joka kuvaa olotilaa, jossa haluan olla.

Törmään jatkuvasti siihen, että minun pitäisi valita naisten tai miesten kuvasto: kaikki kosmetiikkatuotteista ja vaatteista lähtien on kohdistettu jommallekummalle. Lisäksi usein tunnutaan ajattelevan, että muunsukupuolisen pitäisi näyttää androgyyniltä, ja niin minäkin luulin aiemmin. Tunsin painetta muuttaa tyyliäni vähemmän feminiiniseksi. Nyt uskallan taas käyttää välillä mekkoja, korviksia ja meikkiä, sillä ne tuovat iloa ja kuuluvat tyyliini. On hassu ajatus, että sukupuoli määrittelisi, miltä saa näyttää.

Pääosin elän turvallisesti omassa kuplassani. Olen etu­oikeutettu: minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Äitini, isäni, sisarukseni ja ystäväni ovat tukenani. Heidän rakastava suhtautumisensa auttaa minua hyväksymään kehoni.

Huomenna

En ehkä koskaan rakasta kehoani täysin, mutta toivon, että jonain päivänä voisimme olla ystäviä.

Jotta se onnistuu, tarvitaan yhteiskunnallisia muutoksia. Näin iso asia ei voi jäädä yksittäisen ihmisen harteille! Tarvitsemme jatkossa lisää vähemmistöön kuuluvien ihmisten näkymistä esimerkiksi mediassa.

Joissakin maissa passissa voi lukea naisen tai miehen sijaan ’x’ eli muu vaihtoehto. Näin ei ole Suomessa. Toivon, että ennen kuin kuolen, asia olisi muutettu ja passissa olisi oikeanlainen merkintä. Niin kauan kuin näin ei ole, minua ei tavallaan ole olemassa.

Joskus vielä haluaisin tulla raskaaksi. Perheellistymistäni voivat vaikeuttaa sekä seksuaalinen suuntautumiseni että sairauteni – onneksi on vaihtoehtoja.”

Juttu on julkaistu aikaisemmin Trendissä.

Julkaistu: 12.8.2019