Trendi

Syövästä parantuneesta Matilda Melasta tuli vegaanijuustoyrittäjä: "Terveenä en uskaltanut toteuttaa unelmiani"

Syövästä parantuneesta Matilda Melasta tuli vegaanijuustoyrittäjä: "Terveenä en uskaltanut toteuttaa unelmiani"
Kun Matilda Melan, 31, syöpähoidot olivat ohi, hän päätti sanoa asioille kyllä. Se johdatti hänet shamaanin luo ja vegaanijuustoyrittäjäksi.

"Lähes kymmenen vuotta sitten minulla oli niin kova yskä, että kämppäkaverini eivät saaneet nukuttua sen takia – saati sitten itse. Olin sairastellut ainakin vuoden, ja yskän lisäksi minulla oli epämääräisiä oireita. Töiden jälkeen en jaksanut kuin nukkua, ja painoni tippui kymmenen kiloa.

En ollut huolissani mutta turhautunut. Tiesin, että kehossani ei ollut kaikki kunnossa.

Kävin lääkärissä monta kertaa. He sanoivat aina, että keuhkoistani ei kuulu mitään. Niillä käynneillä minua ei tietenkään yskittänyt.

Kun olin käynyt lääkärissä riittävän monta kertaa, minuun alettiin suhtautua epäillen. Kerran lääkäri katsoi minua pitkään ja sanoi, että kyllä hän voi minulle antibiootit määrätä, jos se parantaa mieltäni.

Muutama viikko tämän jälkeen soitin terveyskeskukseen ja sanoin, että alan olla asian kanssa tosi väsynyt. Ajanvarauksen hoitaja tuntui olevan ensimmäinen, joka otti minut vakavasti.

Sain ajan nuorelle naislääkärille. Hän sanoi samat asiat kuin kaikki muut lääkärit – mutta juuri silloin satuin saamaan kovan yskänpuuskan. Lääkäri lähetti minut ensin keuhkokuviin ja sen jälkeen sydämen ultraäänitutkimukseen.

Sydän oli normaali, mutta jotain ultraäänessä näkyi. Lääkäri kysyi, oliko minulla ollut patti kaulassani kauan. Tiesin heti, mistä hän puhui: toinen soliskuopistani oli ollut jo pitkään ihan tasainen.

Oli maanantai juhannuksen 2010 jälkeen, kun lääkäri soitti. Istuin sängylläni kämppäkaverini kanssa, ja hän piti kädestäni kiinni. Lääkäri oli pahoillaan, että kertoi asian puhelimessa, mutta se ei voinut odottaa. Minulla oli keuhkojen välissä 14-senttinen kasvain. Lääkäri kysyi, oliko minulla tiettyjä oireita, kuten kylmät kädet. Kämppikseni kuiskasi, että käteni olivat jääkylmät.

Koepala otettiin samalla viikolla. Minua ei pelottanut, oliko kyseessä syöpä vai jotain muuta. Pelkäsin vain, että elämäni päättyy, ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaa.

Olin 22-vuotias ja muuttanut Helsinkiin vuotta aikaisemmin. Sitä ennen olin elänyt pari vuotta matkalaukun kanssa ilman pysyvää kotia, ollut matkaoppaana ulkomailla ja välillä matkailualan töissä Lapissa.

Kun menin sairaalaan kuulemaan diagnoosia, pelko tuntui koko kehossa ja jokainen askel painoi tuhat kiloa. Mukanani oli oikea saattue: äiti, veli ja kämppäkaveri. Lääkäri oli tunnin myöhässä, ja odottaminen tuntui kauhean pitkältä. Äitini sanoi, että olin kuin uhrausta odottava karitsa.

Selvisi, että minulla on syöpä: Hodgkinin lymfooma. Itku kurkussa sanoin lääkärille, etten halua hänen kertovan, ettei mitään ollut tehtävissä. Hän vastasi, ettei hän kerro minulle sellaista, sillä kaikki oli tehtävissä.

Lapsena näin elokuvan, jossa nuori jalkapalloilijatyttö sairastuu syöpään. Lopussa syöpä on levinnyt keuhkoihin, tyttö yskii verta ja kuolee. Toinen syöpää sairastavan malli oli Sinkkuelämän Samant­ha Jones, joka veti sairautensa läpi asenteella.

Nämä kaksi olivat ainoat mielikuvani siitä, millaista on sairastaa syöpää.

Monen mielikuva on, että syöpään kuollaan. Siksi minulle oli tärkeää määritellä itse, millainen sairauteni on. Kun näin ystäviä ja sukulaisia, kaikki oli fantastista ja syöpä siisteintä, mitä minulle oli ikinä tapahtunut. En halunnut aiheuttaa huolta ja joutua lohduttajan rooliin.

Edessä oli neljän kuukauden sytostaattihoidot ja niiden jälkeen kuukausi sädehoitoa. Aloin saada sytostaatteja tiputuksella kahden viikon välein. Suhtauduin hoitoihin mielenkiinnolla. Ajattelin, että syöpä on kokemus, jonka saan käydä läpi: elämä jakoi vaikeat kortit, mutta päätin pelata niillä parhaani mukaan.

Kun hiuksiani alkoi lähteä tukottain, ajatutin kuuden millin siilin. Sen jälkeen tyyny oli aamuisin täynnä kuuden millin tukkaa, joten vedin kaiken pois höylällä. Kalju oli upea.

Mitä pidemmälle hoidot etenivät, sitä vähemmän mielenkiinto niitä kohtaan jaksoi kantaa. Hoidoista tuli huono ja väsynyt olo. Syöpätautien klinikan haju oksetti aina, kun astuin sisään.

Syövästä puhutaan usein taisteluna, mutta kukaan ei kuolisi syöpään, jos se olisi itsestä kiinni. Ainoa taisteluni oli se, että jouduin pakottamaan itseni hoitoihin, joista tiesin tulevan huono olo.

Sytostaattihoitojen puolivälissä nähtiin, että kasvain oli pienentynyt. Lopulta se sammui kokonaan.

Äitini oli minua vastassa viimeisen sytostaattihoidon jälkeen. Hän alkoi itkeä, koska näki minut ensimmäistä kertaa kunnolla sairaana. Voin hirveän huonosti, olin valkoinen kuin lakana ja niin turvoksissa sytostaattitiputuksesta, että en saanut käsiäni nyrkkiin.

Syöpätautien klinikka oli rytmittänyt elämääni, sillä siellä oli ollut pakolliset huonot treffit kahden viikon välein. Olin onnellinen, että sain taas alkaa elää ja tehdä suunnitelmia.

Lähdin kausityöläiseksi Lappiin heti, kun säde­hoidotkin olivat ohi. Tein pitkää työpäivää, eikä joulukuun kiireissä ollut aikaa ajatella syöpää.

Joulun jälkeen oli ensimmäistä kertaa aikaa pysähtyä. Aloin miettiä, mitä juuri oli tapahtunut. Mihin meni puoli vuotta elämästäni? Sairastinko oikeasti syövän? Olisinko voinut kuolla?

Yhtäkkiä kaikki toiveikkuus katosi. Tipahdin syvään, pimeään kuiluun. Masennuin. Iltaisin menin nukkumaan toivoen, että ehkä aamulla olisi parempi olla. Aamulla heräsin, ja olo oli entistä pahempi.

Elämä tuntui arvaamattomalta ja pelottavalta. Olin vakuuttunut, että kuolen ihan kohta. Omassa pimeydessäni en edes ollut varma, haluanko elää. Ainoa asia, jonka halusin tehdä ennen kuin kuolen, oli käydä Australiassa. Se oli ollut suurin haaveeni pienestä pitäen. Sädehoitojen alussa olin päättänyt, että jos syöpäni ei uusi heti, toteutan unelmani.

Oli tammikuun puoliväli, kun lähdin Australiaan. Kaikki oli pimeää sekä pääni sisällä että ulkona.

Hostellissa oli kaksi nuorta naista. He olivat olleet Australiassa melkein vuoden ja molemmat olivat tosi ruskettuneita. Katsoin heitä ja tunsin surua siitä, että oma rusketukseni ei tulisi koskaan olemaan yhtä upea, koska en ennättäisi toteuttaa unelmaani asua Australiassa. Olin varma, että kuolen pian.

Olin siellä, missä olin aina haaveillut olevani, ja silti se ei tuntunut yhtään erityiseltä. Olin lähtenyt seitsemäksi viikoksi toiselle puolelle maailmaa ilman elämänhalua ja kykyä suunnitella huomista.

Luottoni elämään oli pahasti rikkoutunut. Tunsin tarvetta antaa tapahtuneelle jonkin selityksen, joka lieventäisi kuolemanpelkoani. Minulla ei ollut uskonnollista ajatusmaailmaa, jolla pelon olisi voinut selittää pois. Siksi olin utelias kuulemaan, miten muut selittävät olemassaoloaan tai minkälaisia merkityksiä he antavat kohtaamilleen haasteille.

Olin matkalla pikkubudjetilla ja lähdin majoitusta ja ruokaa vastaan pikkukaupunkiin töihin farmille. Farmilla oli mies, joka esiteltiin minulle shamaanina.

Sain maalata shamaanin rumpuun tämän voimaeläimen, kengurun. Maalatessani kyselin, miten hänestä tuli shamaani. Mies kertoi havahtuneensa keski-iän kriisissään siihen, että luonto puhuu hänelle. Keskustelut kivien ja puiden kanssa olivat kuulemma välillä tylsiä. Ne olivat vanhoja ja hitaita puhumaan. Lähinnä kysyivät kuulumisia tai ihastelivat kaunista päivää.

Silloin palaset loksahtivat kohdalleen. Tajusin, mikä minua kiinnostaa: miten ihmiset jäsentävät maailmankuvaansa, minkälaisia syitä olemassaololle annetaan, minkälaisiin asioihin uskotaan ja miksi.

Maailman toisella puolella päätin, että pääsen opiskelemaan yliopistoon ja minusta tulee uskontotieteilijä.

Ajatus oli mukana kaikessa, mitä tein: ’ennen kuin kuolen’.

Pääsin opiskelijaksi Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Aioin suorittaa viiden vuoden opinnot kolmessa vuodessa, jotta ehtisin valmistua ennen kuin kuolen.

Kävin syöpäkontrolleissa viiden vuoden ajan. Pelko syövän uusiutumisesta alkoi kasvaa viikkoja ennen seuraavaa kontrollia. Tunsin olevani tikittävä aikapommi.

Kun lähdin avopuolisoni kanssa kontrolliin marraskuussa 2015, en uskaltanut olla toiveikas. Syöpä näyttäytyi edelleen asiana, jonka edessä tulee olla nöyrä, tai muuten se uusiutuisi.

Ajattelin, että olisi pitänyt ottaa mukaan pullo samppanjaa. Jos olisin terve, voisimme juhlia sitä, että olen elossa. Jos saisin huonoja uutisia, voisimme juhlia sitä, että olen silti elossa.

Tuntui uskomattoman hienolta, kun sain terveen paperit. Se ei vapauttanut pelosta kokonaan, mutta pystyin ajattelemaan, että olen terve ainakin tästä syövästä.

Juhlin vuoden 2011 viimeistä iltaa kavereideni kanssa ja ennen keskiyötä teimme lupauksia tulevalle vuodelle. Minun lupaukseni oli sanoa kyllä kaikkiin niihin uusiin, kivoihin juttuihin, joihin normaalisti sanoisin ei, koska pelkäsin epäonnistuvani.

Se on ollut paras lupaus, jonka olen koskaan antanut itselleni.

Ensimmäinen mahdollisuus tuli parin kuukauden päästä, kun kaverini yllättäen kysyi minua DJ:ksi bileisiin. Kuuntelimme musiikkia kotonani, ja hän oli sitä mieltä, että valitsen ja yhdistelen musiikkia hyvin. Minulla ei ollut hommasta mitään käsitystä, mutta päätin, että mennään.

Bileissä soittaminen oli hauskaa ja kiehtovaa. Myöhemmin toinen kaverini pyysi minua keikalle, ja hiljalleen aloin tehdä DJ-keikkoja eri klubeilla.

Jännitän edelleen jokaista keikkaa, sillä onnistuneen illan rakentaminen vaatii jatkuvaa yleisön lukemista. Lopulta jännitys loppuu ja muuttuu euforiaksi, kun saan ihmiset tanssimaan tuntien ajan, hikisinä ja onnellisina.

Alkukesästä 2013 näin lehdessä ilmoituksen, että Helsingin kaupunki vuokraa kioskejaan. Olin haaveillut omasta kahvilasta nuorempana, ja nyt näin mahdollisuuden toteuttaa unelmani riskittömästi. Jätin tarjouksen, kymmenen euroa yli minimi­vuokran. Elokuun alun perjantaina sain onnittelusoiton: jättämäni tarjous oli suurin.

Lankarulla-kahvila oli maailman onnellisin paikka. Pyöritin sitä kaksi ja puoli kesää.

Kioskilla aika oli pysähtynyt. Ensimmäisenä kesänä siellä ei ollut edes sähköjä, joten keitin kahvit kotona ja kuljetin termospullot kioskille pyörällä.

Lapsiperhe kadun toiselta puolelta kävi usein ilta­kävelyn päätteeksi juomassa pillimehut tai teetä. Perheen äiti kertoi, että lapsi katsoi usein kotona ikkunasta, oliko Lanka­rulla auki.

Muistan omasta lapsuudestani, kun kävimme isän kanssa iltakävelyllä ja soitimme vanhasta puhelinkioskista äidille, että olemme tulossa kotiin, ja äiti laittoi marjamehun kuumenemaan. On ihanaa, jos olen voinut antaa samankaltaisen muiston lapsuudesta jollekin toiselle.

Rauhallinen ja työntäyteinen, jopa tylsä arki on ihanaa. Silloin kun elämä näyttäytyi kilpajuoksuna aikaa vastaan, halusin elää intensiivistä ja elämyshakuista elämää.

Nyt tiedän, mitä turvattomuus on ja miten nopeasti elämän suunta voi muuttua. Siksi en enää kaipaa jatkuvaa seikkailua tai arvaamatonta elämää. Nykyään tärkeämpää on tunne siitä, että opin uutta, kehityn jatkuvasti ja että voin vaikuttaa työssäni tai kansalaistoiminnassa.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen saanut lopullisesti karistettua pelon syöpää kohtaan.

Yksi jännittävimmistä suoran vaikuttamisen mahdollisuuksista on ollut Juustotytöt, jonka perustimme Kaisa-Leena Pesosen kanssa joulukuussa 2018. Tavoitteemme on valmistaa kasvipohjaisia juustoja, jotka kilpailevat samassa kategoriassa eläinperäisistä raaka-aineista tuotettujen juustojen kanssa.

Mietin usein, miten mahtavaa on ollut tavata Kaisa-Leena. Olemme kumpikin vegaaneja eettisistä syistä ja meillä molemmilla on unelma edistää kasvipohjaisten elintarvikkeiden käyttöä.

Olen kiitollinen jokaiselle, jonka tarjoamaan mahdollisuuteen olen saanut sanoa kyllä. Heidän ansiostaan voin mummona muistella, miten hienon elämän olen saanut elää.

Lannistavat kommentit tai unelmien tyrmäys voivat olla hyväkin asia. Niiden ansiosta olen joutunut pohtimaan ideaani uudelleen ja joskus ehkä laittamaan sen syrjään odottamaan, jotta tapaan ne, jotka uskovat samaan.

Ehkä elämäni olisi erilainen, jos en olisi sairastanut syöpää. Ennen sairastumistani en uskaltanut toteuttaa unelmiani, sillä pelkäsin muiden arvostelevan valintojani. Myöhemmin ymmärsin, miten surullinen syy se olisi jättää omanlainen elämä elämättä.

Juhlistan joka vuosi diagnoosini syntymäpäivää, syöpäläisen vuosipäivää. Se on päivä, jolloin elämäni alkoi sellaisena kuin sen tiedän.”

Julkaistu: 11.5.2020
Kommentoi »