Trendi

Tiia Rantanen löysi pitkän etsimisen jälkeen oman juttunsa: "Huumori on tapani olla olemassa"

Tiia Rantanen löysi pitkän etsimisen jälkeen oman juttunsa: "Huumori on tapani olla olemassa"
Podcastaaja, toimittaja Tiia Rantanen on oppinut, että kepeyden keinoin voi tehdä paljon hyvää.
Julkaistu: 28.1.2020
"Kepeys ja huumori ovat minun tapani olla olemassa.
Tykkään tilannekomiikasta ja eleettömästä huumorista, joka perustuu siihen, että jokin on vähän vinksallaan. Ja tietenkin siitä, että tehdään itsestä pilaa.
Kesti kuitenkin vuosia tajuta, että hauskuus on tärkeää.
Lukion jälkeen hain opiskelemaan vaikka mitä fuck it, kokeillaan -asenteella: musiikkiteatteria, sisustusarkkitehtuuria, ravintola-alaa ja vaate­suunnittelua. Mutta eniten halusin opiskelemaan laulua Helsingin Pop & Jazz -konservatorioon.
Minulla on pienestä asti ollut kaipuu esiintyä. Harrastin musiikkia ja soitin nokkahuilua pitkään konservatoriossa. Teini-iässä pojat, siideri ja tupakka alkoivat kiinnostaa enemmän, joten hylkäsin nokkahuilun mutta menin laulutunneille.
Hain konservatorioon monta vuotta, tein hanttihommia ja opiskelin musiikkiopistossa. Olin ihan ok laulaja mutta tiesin, ettei minusta mitään Beyoncéta tule.

Varasuunnitelma pelastajana

Tarvitsin suunnitelma b:n, joka olisi semi­realistinen. Kaverini haki opiskelemaan sosionomiksi. En oikeastaan tiennyt, mikä sosionomi on, mutta luin, että sosiaalialan koulutuksella voi tehdä lastentarhanopettajan työtä. Mietin, että no, lapset ovat kivoja.
Aloitin sosionomin opinnot 23-vuotiaana ja tunsin itseni tosi vanhaksi. Ajattelin, että olen myöhässä elämässä.
Hain vielä parin vuoden ajan myös lauluopintoihin, kunnes kyllästyin. Oli helpotus, kun ei enää tarvinnut haluta asiaa, johon ei ollut tarpeeksi paloa.
Sohva oli virheostos. "Se on ihanan näköinen mutta koska siinä ei ole käsinojia, siinä on mahdotonta löhötä. "Taulun maalasi Rantasen äiti. "Pyysin häneltä abstraktia maalausta ja rakastan sitä." Sohva on tanskalaisen Innovation Unfurlin, sohvapöytä kirpputorilta, rahi sisustusliike Dokkanista.
Huomasin, että sosiaaliala onkin aika kiinnostava. Se tuntui tärkeältä, ja halusin auttaa ihmisiä. Luulen, että ihmismieli toimii niin, että alat pitää siitä, mitä teet – muuten kuuppa hajoaa. Olisin varmaan voinut mennä opiskelemaan vaikka kiven kiillotusta ja olisin innostunut siitä.
Valmistuin sosionomiksi 26-vuo­tiaana ja päädyin nuorisotyöhön Helsingin kaupungille.

Uudelleen opiskelijaksi

Aina kun kerroin bileissä, että olen töissä sosiaalialalla, sitä pidettiin tosi jalona työnä. Se ärsytti. Istuin toimistossa kello 8.30–16.09 ja skrollasin netissä iltapäivälehtiä, kun odottelin, että saisin lähteä kotiin. Siitä oli jalous kaukana. Olin turhautunut, ja byrokratia otti päähän.
Tuntui siltä, että kaikki kaverini olivat cooleissa intohimoammateissaan arkkitehteinä tai graafikkoina. Ne vaikuttivat luovilta ja dynaamisilta aloilta. Olin kateellinen, koska itse istuin kaupungin toimistossa nuhjuisessa villatakissa.
Rantanen ostaa kirpputoreilta 1980–90-lukujen kukkamekkoja ja vie ne luotto-ompelijalle korjattavaksi. "Hän tekee niille taikojaan ja hihat napakoituvat, vyötärö siirtyy maagisesti parempaan paikkaan ja helmat lyhenevät." Mekko on kirpputorilta.
Silloinen naapurini opiskeli ammattikorkeakoulussa journalismia. Olin aina ajatellut, että toimittajat ovat älykkäitä yli-ihmisiä. Naapuri oli kuitenkin ihan tavallinen tyyppi, joten mietin, että ehkä minäkin voisin olla toimittaja.
Ajoitus oli täydellinen: journalistikoulutukseen sattui olemaan juuri haku päällä. 28-vuotiaana aloin taas opiskelijaksi.

Persoonallinen kirjoittaja

Suunnittelin kirjoittavani diippejä human interest -juttuja työkseni. Ajattelin paatoksellisesti, että yhdistän sosiaalialan osaamistani toimittajuuteen ja puutun yhteiskunnallisiin epäkohtiin.
Opintojen alussa aloitin Mua lemmitkö vielä, Kustaa? -blogin Lily-yhteisössä. Opettajat kannustivat julkaisemaan blogeissa harjoitusjuttuja, mutta minä kirjoitin sinne pelkkää dadaa. Blogissani tehdään pilaa kaikesta, etenkin omasta häpeästä.
Kirjoitin blogiin tekstin alakertani baarissa järjestettävän musavisan joukkueiden nimistä. Lilyn silloinen tuottaja Anna Karhunen kommentoi siihen, että yksi joukkueista on hänen. Aloimme morjestella ja jutella Annan kanssa musavisassa.
"Rakastan kukkia kodissa. Pidin ennen hölmöjen hommana ostaa kotiin jotakin, joka kuolee."
Uskaltauduin kysymään Annalta, voisinko päästä työharjoitteluun. Hän sanoi, että laita hakemus tulemaan.
Pääsin harjoitteluun Lilyyn ja samalla myös Trendiin. Kerran silloinen toimitussihteeri Kati Toivanen kävi läpi kirjoittamaani juttua. Hän kehui hauskaa blogiani ja pyysi minua tuomaan samaa huumoria lehtijuttuihini. Minulle ei ollut tullut mieleen, että joku voisi haluta sen Tiian. Tajusin, että persoonani on arvokas ja voin käyttää sitä hyödyksi. Minun ei tarvitsisi muuttua, vaan voisin olla sellainen kirjoittaja kuin olen: hauska.

Kepeyttäkin tarvitaan

Anna ja minä katsoimme aluksi toisiamme vähän ylöspäin. Kumpikin halusi olla toisen kaveri. Ystävyytemme alkoi varmaan siksi, että huumorin­tajumme sopivat niin hyvin yhteen.
Teemme Annan kanssa Kaverin puolesta kyselen -podcastia. Se on huumoripodcast, jossa kerrotaan hauskoja, kiusallisia sattumuksia. Sen tarkoitus on purkaa häpeää.
Jos minulla on epävarma olo, Anna muistuttaa siitä, mitä kaikkea osaan ja ansaitsen. Olemme toisillemme valtava tuki. On ihanaa, kun jonkun kanssa voi iloita menestyksestä ja purkaa jännitystä – ja aina on joku, jolle voin kertoa uuden kuulemani vitsin.
Suurin osa Rantasen huonekaluista on ostettu käytettynä. 1950-luvun radio on lapsuudenkodista. Asunnon vanhassa kylmäkaapissa on viinakaappi, ja siellä aina tarpeet pariin erilaiseen drinkkiin.
Aikaisemmin olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten tee yhteiskunnallisesti tärkeää journalismia. Olen kuitenkin oppinut, että kepeyden keinoin voi tehdä paljon hyvää.
Eikä hauskuuden pointti ole vain nauraminen vaan se, että ihmiset viihtyvät. Se, että haluaa viihtyä, ei tarkoita, että on vähemmän jotain muuta.
Olen mieluummin hauska kuin fiksu. Mieluiten molempia. Ja jos saa valita, lisäksi helvetin kuuma.”
Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.
Kommentoi »