Trendi

Ulkonäkökriisi sekä paheni että helpottui, kun perheeseen tuli syöpä


Lopulta tärkeintä on olla elossa, ei kaunis, kirjoittaa Trendin kolumnisti Laura Friman.
Kuvat Sanna Lehto

"Vielä pari vuotta sitten suhteeni kauneuteen oli ihan toisenlainen. Tuhahtelin ystäville, jotka jauhoivat tauotta vanhenemisesta ja rupsahtamisesta. He panikoivat ryppy­klustereitaan ja nyppivät irti ensimmäisiä harmaita hiuksiaan. Minulla pyyhki hyvin: ihoni oli jumalaisen kimmoisa ja Alkossa kysyttiin yhä paperit.

Sitten täytin 35. Minulla ei ole tieteellistä selitystä sille, mitä tapahtui, mutta olen varma, että kasvoni putosivat yhdessä yössä puoli metriä alaspäin. Leuan alla oli yhtäk­kiä mummini holtiton heltta, ja kun rajasin yläluomeani eyeliner-tussilla, minun piti pingottaa ruttuinen luomi kireäksi, jotta sain viivasta suoran.

Turvauduin ainoaan ratkaisuun, jonka länsimainen kulttuuri oli minulle opettanut: ostin hemmetisti lisää meikkejä. Sudin totuutta piiloon voiteella, jonka sävy oli ”kultahiekka”, mutta mikään määrä kuultorasvaa ei riittänyt: ihoni alkuperäissävy 'sotavanki' säteili läpi. Mikään muu minussa ei sitten säteillytkään.

Olen aina ollut ennemmin 'se hauska' kuin 'se nätti', mutta nyt pidin itseäni rumana. Se oli sietämätön tunne.

Vielä rumempaa oli tulossa. Seuraavaksi äitini sairastui rinta­syöpään. Leikkaukset ja hoidot veivät mukanaan yhden tissin ja jokaisen ripsen, kulmakarvan ja hiuksen. Äidin muuttuva ulkonäkö pelotti, ahdisti ja inhotti minua.

Tein kaiken väärin. Huonosta käytöksestäni voisi kirjoittaa varoittavan oppaan syöpäpotilaille ja läheisille.

'Haluatko nähdä, miltä rinta näyttää?' äitini kysyi, kun hänen toinen rintansa oli poistettu.

'En!' huudahdin aivan liian nopeasti ja kiivaasti. Aistin, miten äitini loukkaantui.

Ja kun hän kesän kamalilla helteillä riisui ensimmäistä kertaa peruukkinsa päänahkansa kutistessa, menin paniikkiin. Tilanne oli absurdi: lapseni eivät olleet kaljusta mummostaan moksiskaan, mutta minä kipitin vessaan, laitoin oven lukkoon ja tulin ulos vasta vartin päästä.

Sillä aikaa viimeisistä sytostaateistaan väsynyt äiti oli nukahtanut sohvalle. Katselin häntä salaa. Aika ruma. Näytti ihan edesmenneeltä papaltani, vanhalta mieheltä.

Mutta minussa heräsi vain yksi tunne: olin järkyttävän onnellinen, että äiti oli elossa, sillä melko kamalan näköinen äitikin on parempi kuin ei äitiä ollenkaan.

Jos tässä kohtaa pelkäät, että tämä on niitä tarinoita, joissa vakava sairaus johtaa arvoherätykseen, pyydän anteeksi. Niin tämä onkin. Nyt, joulun alla, äiti versoo hopeista, laineikasta tukkaa. Hän on vihdoin terve. Suhteeni kauneuteen toipuu samaa tahtia.

En tarkoita, ettenkö yhä haluaisi huonoina aamuina hakea työkyvyttömyyseläkettä vain surkuteltavan hiuslaatuni takia. Enkä edes aloita nenästäni, joka on todella kummallisen mallinen.

Ulkonäkökriisieni kesto on kuitenkin tätä nykyä kymmenesosa entisestä. Ajattelen rakasta, kaljua, kortisonin turvottamaa äitiäni sohvalla. Loppujen lopuksi elämäni ihmisiä ei kiinnosta ollenkaan, miltä minä näytän. Minun ei tarvitse yrittää olla kaunis. Minun tarvitsee vain yrittää pysyä hengissä. Niin sinunkin."

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.

Julkaistu: 1.8.2019