Trendi

Vainottu Jessikka Aro: "Pahinta on, että siskoanikin kiusataan"

Vainottu Jessikka Aro: "Pahinta on, että siskoanikin kiusataan"
Toimittaja Jessikka Aroa on häiriköity verkossa vuosia. Ja ihan kuin se ei olisi ollut riittävän hirveää, kohteeksi joutui myös sisko Pipsa Aro.

"Huhtikuussa 2015 matkustin junalla töistäni Yleisradiosta Helsingin keskustaan. Puhelin piippasi. Tuntemattomasta numerosta tulleessa viestissä luki: Tarkkailen sinua. Mikset enää kirjoita? Halusin kertoa, että olen elossa. Kaipaan kirjeitäsi.

Allekirjoituksena oli 20 vuotta sitten kuollut isäni.

Sydämeni kylmeni. Joku oli penkonut yksityisasioitani todella syvältä. Viestin allekirjoituksessa oli isäni kutsumanimi, ei hänen virallinen nimensä.

En pystynyt heti kertomaan tästä äidilleni ja siskolleni Pipsalle, mutta parin viikon kuluttua oli pakko. Äiti oli pelottavan hiljaa. Pipsa oli raivoissaan ja olisi halunnut puolustaa minua julkisesti, mutta kielsin. Tiesin, että häiriköt tulisivat hänenkin peräänsä.

Kiusaamiseni ja vainoamiseni alkoi syksyllä 2014, kun tein Ylelle niin sanotun joukkoistusartikkelin. Kysyin lukijoilta, olivatko he joutuneet Venäjän trolliarmeijan eli verkkohäirinnän kohteeksi. Jutun tarkoituksena oli selvittää, miten anonyymit someprofiilit terrorisoivat verkkokeskusteluja.

Jutun jälkeen minua alettiin uhkailla ja solvata sekä levittää minusta valheellista tietoa, rikosepäilyksiä, pilkkameemejä ja videoita.

Tilanne paheni keväällä 2015, kun olimme tehneet kollegani Mika Mäkeläisen kanssa Pietarin trollitehtaasta kertovan jutun. Sähköpostini täyttyi viesteistä, joissa toivottiin muun muassa vangitsemistani. Yhtenä päivänä minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta, ja kun vastasin, puhelimesta kuului konekiväärin laukauksia.

Neljä päivää jutun julkaisun jälkeen kokoonnuimme Ylen turvallisuusjohtajan ja esimieheni kanssa. Turvallisuusjohtaja kysyi, olenko varma, että haluan jatkaa aiheen parissa. Vastasin: totta kai. Olen omasta kutsumuksestani erikoistunut Venäjä-aiheisiin. Ihmisillä on oikeus tietää näistä teemoista.

Turvallisuusjohtaja huokaisi syvään ja sanoi, että sitten meidän täytyy lähteä käymään suojelupoliisin luona.

Meillä oli Pipsan kanssa rankka lapsuus. Isämme oli rappioalkoholisti, ja ramppasimme kodista toiseen, kun vanhemmat muuttivat vuoroin yhteen ja erilleen.

Isä saattoi tulla puliukkokavereidensa kanssa meille keskellä yötä ryyppäämään ja otti toisinaan mukaan juoppokavereille. Kämpät olivat saastaisia, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Huusin ja kiroilin heille, sillä siten sain hillittyä heidän riehumistaan.

Kotona yritin pitää järjestystä yllä. Laitoin ruokaa, ja öisin kävin hiljentämässä isää ja hänen pultsarikavereitaan, jotta viisi vuotta nuorempi Pipsa saisi nukuttua. Välillä pakenimme kännäämistä äidin kanssa naapuriin, tädillemme tai mummolaan. Kerran isä yritti estää meitä lähtemästä ja hyppäsi auton konepellille. Äiti ajoi siitä huolimatta, ja koko matkan isä istui auton päällä.

Isä hirtti itsensä, kun olin 14-vuotias ja Pipsa 9. Se oli hirveän raskasta, koska isä oli raitistunut ja hänellä oli ollut hyvä vaihe jo puolitoista vuotta. Olin jo antanut hänelle anteeksi, mutta sitten hän vetikin maton jalkojeni alta.

Isän itsemurhan jälkeen elin kaikki sokin vaiheet läpi. Käännyin sisäänpäin ja vakavoiduin. Halusin tekeytyä näkymättömäksi, sillä en halunnut kuormittaa surun tunteillani Pipsaa ja äitiä yhtään enempää.

Äiti on ollut meille aina läheinen, mutta hän on lentoemännän työnsä takia ollut paljon poissa. Pääsimme Pipsan kanssa mukaan hänen työmatkoilleen ja yövyimme miehistöhotelleissa. Äiti näytti maailman ihmeitä ja pisti pärjäämään ulkomailla. Hoidin jo 15-vuotiaana kaikki asiani New Yorkissa englanniksi.

Äiti on uskomaton naarasleijona, ja häneltä olemme oppineet asenteen, että ei alistuta väärinkäytöksiin. Kun Pipsalla oli pienenä vakava tulehdus, eikä häntä meinattu hoitaa, äiti kiljui, että nyt te hoidatte tätä mun lasta. Mummo on samanlainen. Kun isä tuli kännissä uhkailemaan, että polttaa koko mummolan, mummo hääti hänet pois.

Istuin Kansallisteatterin lavalla, kun näin hänet. Verkkojulkaisu MV-lehteen kirjoittava ja minulle entuudestaan tuttu häirikkö istui yleisössä lähellä lavaa. Hän tuijotti minua herkeämättä.

Kun Maailma kylässä -tapahtuman paneelikeskustelumme vihapuheesta ja sananvapaudesta alkoi ja tuli vuoroni puhua, hän alkoi videoida minua. Tilanne oli todella ahdistava, ja minun oli vaikea keskittyä keskusteluun.

Ennen tilaisuutta olin saanut somekeskusteluista vihjeitä siitä, että minua tultaisiin paikalle vainoamaan. Poliisi sanoi, etteivät he voi turvata yksittäisen ihmisen turvallisuutta, ja järjestyksenvalvojat ryhmittäytyivät yleisön keskelle mutta eivät voineet tehdä enempää, sillä tilanne näyttäytyi normaalina tallentamisena.

Myöhemmin häirikkö käytti videoita minua pilkkaavissa blogeissaan. Olin tuskastunut. Olin jo saanut jonkun verran tappouhkauksia ja ymmärsin, etten pysty elämään näin. Aloin pelätä myös fyysistä häirintää ja väkivaltaa. Tein rikosilmoituksen ja lähdin Suomesta.

Asuin yli kaksi vuotta ulkomailla. Elin maassa, jonka kielellä ei ole julkaistu minusta juurikaan verkkojuttuja, joten sain etäisyyttä. Tein silti koko ajan töitä. Kävin eri maissa luennoimassa ja kouluttamassa sekä tekemässä haastatteluja Putinin trollit -kirjaani varten. Taloudellisesti ulkomaille lähteminen oli rankka päätös, sillä olin oikeasta työstäni palkattomalla vapaalla. Maksan edelleen velkoja siitä.

Ulkomailla oli ihanaa kulkea vapaasti, koska kukaan ei seurannut minua. Löysin pitkästä aikaa taas ilon luonnossa liikkumisesta ja kävin patikoimassa sekä pyöräilemässä. Innostuin myös ruuanlaitosta.

Vuoden 2016 alussa MV-lehti julkaisi jutun menneisyydestäni. Olin parikymppisenä amfetamiiniriippuvainen. Siihen johtivat lapsuuden ja nuoruuden traumat, joita en ollut käsitellyt kunnolla. Lopulta pääsin hoitoon, ja nyt olen ollut täysin ilman päihteitä yli 16 vuotta. MV-lehden juttu oli hirvittävä ja monelta osin valheellinen. Valetekstien myötä Googlesta eivät enää nousseet esille lukuisat tekemäni jutut arvostettuihin medioihin vaan mustamaalaaminen ja työni vähättely. En pystynyt pitkään aikaan nukkumaan kunnolla.

Vanha kaverini kommentoi MV-lehden juttua netissä ja pohti, kuinka olin aiemmin ollut normaali. Tuntui hirveältä, että jopa ystäväni alkoivat muuttaa mielipidettään minusta.

MV-lehti julkaisi myös erään Thaimaan-lomani kuvia ja halvensi niiden myötä myös ulkomaalaista ystävääni. Minua haukuttiin rupinaamaksi ja huoraksi ja minut haluttiin tappaa ja raiskata.

Olin 35-vuotias. Olin unelmoinut jo pitkään lapsesta ja perheestä, mutta elämäni meni vain kaikkeen tähän.

En ole vuosiin elänyt normaalia elämää. Saan vihaviestejä päivittäin. Minun on sanottu kärsivän post-traumaattisesta stressistä, mutta en tiedä, mikä se post-vaihe on. Tilanne pahenee yhä.

Poliisin mukaan minuun kohdistuu impulsiivisen väkivallan uhka, ja siksi kartan julkisia liikennevälineitä ja yritän kulkea paikoissa, joissa on turvakamerat. Jos jotain tapahtuu, se jää ainakin videolle.

Häiriköinti on aiheuttanut minulle paljon sekä fyysisiä että henkisiä oireita. En silti pelkää mielenterveyteni puolesta, sillä minulla on vahva psyyke. Kiusaaminen on sisuunnuttanut minut, ja useimmiten reagoin toiminnalla: selvitän asioita vimmaisesti. Toimittajana se on minulle luontaista.

Kaikki vapaa-aikani tuntuu menevän rikosilmoitusten ja selvitysten tekemiseen. Viime vuonna toimitin ainakin 200 sivua aineistoa tutkintaan. Soittelen poliisille jatkuvasti ja kysyn, mitä minun kannattaa tehdä ja nyt myös, mitä Pipsan kannattaa tehdä, kun häntäkin häiritään.

Hovioikeudenkäynti MV-lehden kirjoittelusta syksyllä 2019 oli kauheimpia kokemuksia tähän asti. Oikeudenkäynnin pitäisi olla turvallinen tila, mutta häiriköt julkistivat esimerkiksi Pipsan todistajanauhan netissä ja sen päälle naurettiin.

On hirveää, että siskoni joutuu olemaan takiani mukana tällaisessa. Se on vielä paljon raskaampaa kuin minuun kohdistuva vainoaminen.

Olen tehnyt vainoamisestani alusta asti julkista. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään Venäjän informaatiosodasta tai siitä, kuinka valtavasti valetietoa levitetään.

Minulla on sosiaalisessa mediassa oma yhteisö, joka kannustaa minua ja jakaa rinnallani tietoa törkyviesteistä. Juuri tätä työtä Pipsa on tehnyt paljon ja hoitanut esimerkiksi Twitter-tiliäni viime vuonna hovioikeudessa. Jokaisella tykkäyksellä ja tsemppiviestillä on suuri merkitys ja apu.

Viimeisin käänne on ollut se, että hain käräjäoikeudessa lähestymiskieltoa kahdelle minua häirinneelle henkilölle. Itkin, kun kuulin että hakemukseni hylättiin. Minusta minulla pitäisi olla oikeus tehdä rauhassa töitäni ilman häirintää. Siksi valitamme tuomiosta.

Suurin haaveeni on jo pitkään ollut tulla äidiksi. Olen kärsinyt lapsettomuudesta jo vuosia ja olen varma, että se on seurausta tästä. Vuonna 2017 minulla alkoi tulla monia gynekologisia vaivoja, kuten selittämätöntä verenvuotoa ja kipua. Olen tällä hetkellä lapsettomuushoidoissa. Raskaimmalta tuntuu, että myös tätä on käytetty minua vastaan. Kirjoituksissa on kysytty, kuka voi olla tällaisen ameeban kanssa. Minun olemassa olematon, syntymätön lapsenikin on jo vedetty tähän mukaan!

Haluaisin antaa äidilleni lapsenlapsen ja hänellekin mahdollisuuden viettää rauhallisempia eläkepäiviä. Unelmoin, että voisimme yhdessä äitini ja kumppanini kanssa tehdä kaikenlaisia lapsenhoitoasioita ja keskittyä puhumaan kakkavaipoista.

Mutta me teemme nyt sitten tämmöistä.”

Pipsa Aro:

"Kun Jessi kertoi viestistä, jonka allekirjoittajaksi oli laitettu kuollut isämme, hajosin täysin. Se meni yli rajan. Ymmärsin, että nyt halutaan oikeasti murtaa ihminen psykologisesti, sillä kerrotaan asioista, joista tuntemattomien ei pitäisi tietää. Viesti iski minuun pahasti, sillä olen nähnyt painajaisia siitä, että isämme onkin oikeasti elossa.

Vaikka olin järkyttynyt, ensireaktioni oli se, että haluan puhua tästä ääneen. Uskoin kuitenkin Jessiä, enkä tehnyt mitään, koska emme halunneet, että häiriköt käyvät minunkin kimppuuni. 

Kun MV-lehden juttu Jessistä ja huumeista ilmestyi alkuvuodesta 2016, en voinut pysytellä hiljaa. Tuntui pahalta, että rakasta siskoani satutetaan ja hänen mainettaan loataan. Kirjoitin Facebookiin pitkän postauksen, jota jaettiin yli 2000 kertaa. Sähköpostini räjähti, ja sosiaalisen median kanavat täyttyivät häirinnästä. Sen jälkeen olen ollut tässä kaikessa mukana, siskoni tukena mutta myös kiusattuna.

Jos lapsuuteni oli rankka, sitä on ollut myös aikuisuuteni. Olin pitkään työttömänä ja menetin luottotietoni, jotka olen sittemmin saanut takaisin. Kun pitkän työnhaun jälkeen sain viimein työpaikan, jouduin työpaikkakiusatuksi.

Ensimmäisenä päivänä, kun esittelin itseni ja kerroin olevani uusi markkinointipäällikkö, työkaveri nälväisi: Ai, me saatiinkin meille kukkien kastelija.

Siitä lähtien hän vähätteli ja mitätöi minua. Koska olin uusi firmassa ja alalla, jouduin kysymään häneltä paljon neuvoja. Jälkikäteen hän kritisoi minua. Epäilin itseäni ja mietin, olenko hullu, vaikka tiesin, että hoidin työni hyvin.

Kiusaamiseen ei tuntunut kukaan puuttuvan kunnolla, vaikka puhuin asiasta moneen kertaan. Yritin sietää, koska en halunnut vaikuttaa vaikealta. En uskaltanut itsekään puolustaa itseäni vahvasti.

Kun sain ylennyksen, tilanne paheni. Kotona purin ahdistustani kiljumalla ja itkemällä samaan aikaan. Poikaystäväni oli tilanteessa ihan hukassa. Jäin sairauslomalle ja aloin etsiä uutta työtä.

Kun pääsin töihin Googlelle, kaikki alkoi parantua. Sain upean esinaisen, joka kannusti minua. Löysin itsevarmuuteni ja paikkani maailmassa. Kerroin työpaikkakiusaamisestani myöhemmin julkisesti, esimerkiksi videolla YouTubessa.

Halusin ottaa asiasta vallan itselleni. En halua olla uhri ja kiusaajan armoilla. En halua, että joku muu omistaa sen tarinan.

Minulle tulee vastoinkäymisissä sama sisuuntuminen kuin Jessille. Me toimitaan ja tehdään, se on tapamme selvitä. Kiusaajien ensisijainen tavoite on hiljentää, ja siksi paras tapa taistella vastaan on puhua näistä asioista.

Pahin ahdistelukokemus oli viime vuoden keväänä, kun tuntematon mies alkoi vainota minua. Hän väitti, että olemme naimisissa ja lähetteli häirintäviestejä, selvitti työnumeroni ja loi jatkuvasti uusia someprofiileja, kun olin blokannut edelliset.

Työpaikkakiusaaminen ei ollut mitään tähän verrattuna. Jouduin käymään psykoterapeutilla useita kertoja viikossa hakemassa apua ahdistukseen ja pelkoon.

Muutamien viikkojen jälkeen ahdistelija paljasti kasvonsa, ja sain selville hänen nimensä. Hän lopetti, kun olin tehnyt hänestä rikosilmoituksen.

Olemme Jessin kanssa läheisiä ja tuemme toisiamme kaikessa. Soittelemme ja viestittelemme päivittäin ja näemme usein.

Jessiin ja nyt myös minuun kohdistunut häirintä on tiivistänyt välejämme, ja puolustamme toisiamme myös sosiaalisessa mediassa.

On aivan uskomatonta, miten yhdestä jutusta, jossa kysytään kokemuksia Venäjän anonyymeistä trolleista, on tullut tällainen vyyhti. Miten kaikki on käännetty niin uskomattomaksi vääryydeksi.

Jessi olisi voinut keskittyä uraansa, unelmiinsa ja vaikka perheeseensä, mutta kaikki se on viety. Se tuntuu käsittämättömän pahalta.

Toki hän on nyt kirjoittanut kirjan ja matkustanut maailmalla puhumassa asiasta, mutta se on kaikki vainon ja häirinnän takia.

Olemme eläneet poikkeustilassa ja ylikierroksilla viimeiset vuodet. En muista, milloin olisimme voineet olla yhdessä ihan tavallisesti, puhua suhteista, meikeistä ja vaatteista tai katsoa rauhassa telkkaria.

Puhumme vain häirinnästä, jaamme toisillemme screenshoteja törkyviesteistä ja kirjoituksista ja lähetämme niitä juristille.

Meitä on yritetty kaikin voimin murtaa, mutta mikään ei saa meitä hiljenemään.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.

Julkaistu: 17.4.2020
6 kommenttia