Trendi

Valokuvaaja Viivi Huuska: "En suostu pelkäämään epäonnistumista"


Rohkea valokuvaaja-ohjaaja Viivi Huuska uskoo vapauteen. Nyt hän kertoo, miten rajoja rikotaan töissä, somessa ja ihmissuhteissa.
Kuvat Mickael Vis

Pukeudu kuten tykkäät

”Paljon onneaaaa vaan!”

Epävireinen laulu kaikui kankaanpääläisen kodin keittiössä, kun kymmenvuotiaat tytöt kikattivat täytekakun ympärillä. Juhlittiin Viivi Huuskan isosiskon kymppisynttäreitä.

Viivin isä oli taas merillä, mutta äiti oli tapansa mukaan satsannut juhliin ja askarrellut kärsivällisesti kaikille osallistujille pahviset pupunkorvat. Ne keikkuivat juhlamekkoisten tyttöjen päässä, kun nämä lusikoivat kakkua.

Isosiskoaan neljä vuotta nuorempi, eskari-ikäinen Viivi istui huoneen nurkassa ja kopisteli lakerikenkiään lattiaa vasten. Hän tajusi itsekin näyttävänsä aika lailla erilaiselta kuin toinen toistaan somempiin kukkamekkoihin pukeutuneet kolmasluokkalaiset.

Viivi oli rauhallinen lapsi, jolla oli raudanluja tahto. Hän oli ilmoittanut muutamaa kuukautta aiemmin, että hän ei tahdo näyttää enää tavalliselta tytöltä. Luokka­kavereiden perusneuleet olivat niin tylsiä.

Hän itse oli pukeutunut suoriin housuihin ja skarppiin kauluspaitaan, ja hänelle oli leikattu lyhyt poikatukka. Hän ei ollut mikään pikkuprinsessa.

Sama linja jatkui koulun naamiaisissa. Äiti suostui ompelemaan Viiville yhtenä vappuna vankikarkurin asun ja väkertämään toisena paholaisen sarvet ja hiilihangon. Viivi nautti siitä, kun muut hätkähtivät.

”Muistan jo ala-asteelta tarpeeni provosoida”, Huuska miettii nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin ”lempimummokahvilassaan” Helsingin Stockmannin yläkerrassa.

Muhkeassa toppatakissaan hän näyttää pieneltä meri­makkaralta kahvilan hillityllä, maitokahvinbeigellä sohvalla. Huuska tilaa toast skagenin ja vissyn, vaikka on liian myöhäistä aamiaiselle ja liian aikaista lounaalle.

Hän vähät välittää. Sitten hän palaa lapsuuden tyyli­kokeiluihinsa.

Hurjia naamiaisasuja ja poikatyttövaihetta seurasi monta muutakin tyylisiirtoa, joita sovinnaisemmat ikä­toverit pitivät pähkähulluina.

Kun Viivi sai yliannostuksen Spice Girlsien söpöstä Baby Spicesta, hän taikoi itsestään Emma Buntonin vasta­kohdan ja pukeutui viikko toisensa jälkeen pussittaviin metrohousuihin ja teltankokoisiin t-paitoihin.

Sitten tuli rokkivaihe, jolloin tukkaa piti värjätä koko ajan mustaksi. Muuten ei kehdannut kuunnnella Hanoi Rocksia uusien lukiovuosien kavereiden kanssa Kiasman nurmikolla. Viivi Huuskalle vaatteet eivät koskaan ole olleet vain vaatteita.

”Muodin ja ulkonäön kautta tapahtuva itseilmaisu on ollut minulle aina tärkeää. Se on leikki, johon kukaan ei voi laatia minulle sääntöjä. Vaatteet toivat jo lapsena vapauden suojautua, uhmata tai loistaa. Minun mielestäni tyylimokia ei ole olemassakaan!”

Ei ihme, että tästä tytöstä kasvoi rohkea visionääri, jonka värikäs visuaalinen jälki tunnistetaan muuallakin kuin Suomessa.

Tee sitä, mitä et osaa

Pysäyttäviä korkean profiilin mainoskampanjoita, ylellisiä kansikuvauksia ja tietysti se musiikkivideo – Pete Parkkosen Kohta sataa, jonka kuumista kuvista keskusteltiin kahvihuoneissa hartaammin kuin yhdestäkään musiikki­videosta vuosikausiin.

29-vuotiaan Viivi Huuskan valokuvaajan ja ohjaajan ura näyttäytyy monelle unelmaisena napakymppien sarjana, mutta menestyksen takana on määrätietoisuuden lisäksi monta onnenkantamoista ja uskallus heittäytyä uuteen.

”Aina kun joku tulee hehkuttamaan minulle, että meneepä sulla hyvin, ihmettelen mukana, että niinpä”, Huuska nauraa.

”En minä vittu tiedä, miten tämä kaikki tapahtui. Musiikkivideot ja mainokset tulivat vahingossa. Minua pyydettiin kokeilemaan, ja sanoin kyllä.”

Tämä ei tarkoita, ettei Viivi Huuska olisi tehnyt töitä uransa eteen. Vielä opiskellessaan Lahden Muotoilu­instituutissa hän soitteli pitkin Suomea ja kyseli konkareilta vinkkejä kansainvälisen uran luomiseen.

Koulussa nimittäin jankutettiin, että kotimaiset markkinat olivat olemattomat, eikä niiltä löytyisi töitä.

Toisin kävi. Yhteydenotot ulkomailta seurasivat perästä.

”Vaikka en ole suunnitellut uraani etukäteen, olen päättänyt alusta saakka, että pystyn niihinkin asioihin, joihin minulla ei ole koulutusta, kuten ohjaamiseen”, Huuska kertoo.

”Kun feikkaa tarpeeksi määrätietoisesti, ihmiset ostavat sen. En vieläkään suostu pelkäämään epäonnistumista. Jos tarjoukseni johonkin projektiin ei mene läpi, en kuluta energiaani voivotteluun. Sellaista sattuu. Menen eteenpäin.”

Viivi Huuskan tärkein työoivallus on ollut kuitenkin se, ettei kukaan pärjää yksin.

”Tajusin jo opintojeni loppuvaiheilla, että valaiseminen on heikko kohtani. Siksi minulla on ollut töissäni valaisija erikseen alusta saakka.”

”Kaikkea ei tarvitse osata itse, kunhan osaa etsiä oikeat ihmiset ympärilleen. Se voi viedä aikaa mutta maksaa itsensä takaisin. Pitää luottaa helvetisti itseensä, mutta vielä enemmän muihin.”

Huuska ottaa työnsä vakavasti ja suhtautuu siihen rakkaudella. Kun hän kuvailee työskentelytapojaan, se nostattaa äkillisesti möykyn kurkkuun ja vedet silmiin.

”En voi mitään, että näin käy”, hän sanoo vähän nolostuneena ja sipaisee silmäkulmaansa.

”Mitä pidempään teen hommiani, sitä vahvemmin koen työni vain välineenä päästä lähemmäksi kuvauskohteitani. En ole kiinnostunut tekniikasta vaan ihmisestä.”

Siksi kuvaustilanteen tunnelma on a ja o, oli työn alla oleva projekti mikä tahansa.

”Kameran edessä oleminen on intiimi kokemus, joten kaikilla paikallaolijoilla valomiehestä kuvauskohteeseen on oltava turvallinen, rakastettu olo. Silloin raja tiimin ja kuvattavan välillä katoaa.”

”Sen hetken ajan olemme perhe. Läsnäoleva, lämmin tunnelma on parasta palautetta, jota voin hommastani saada. Silloin työkeikkakin on parhaimmillaan hengellinen, terapeuttinen kokemus.”

Huuska muistelee muusikko Jori Sjöroosin promokuvausta, jonka aikana koko työtiimi istui ringissä vanhan puutalon kuistilla. Kevätaurinko paistoi ja niin artisti, Huuska, meikkaaja kuin levy-yhtiön edustajakin avautuivat toisilleen häpeästä ja epävarmuuksista.

“Viimeistään silloin tajusin, mistä tekemisessäni on oikeasti kyse: yhteydestä.”

Piilota tai paljasta somessa

Hurjasti rajattuja silmiä, uhmakkaita asentoja ja ihan aina hymytön suu. Viivi Huuskan yli 20 000 Instagram-seuraajaa erottavat hänen kuvavirtansa vaivatta niistä tavallisista. Huuskan Instassa ei koristella smoothie bowleja tai hymyillä suloisesti yläviistosta napatussa selfiessä.

Hänen omakuvansa ovat yllättäviä, karuja ja jopa groteskeja. Niitä yhdistää Huuskan ilmeettömyys. Omalaatuinen someprofiili on saanut monet ajattelemaan, että Viivi Huuska on kova, pelottava tyyppi. Hän tietää sen itsekin.

”Instagram-kuvieni Viivi ei ole minusta erillinen hahmo, mutta sillä on suojakuori. Jokin siinä toimii, sillä toisin kuin monet tuttuni, en saa somessa koskaan yhtään paskaa niskaan!”

”Kuvien Viivi on voimakas ja aggressiivinen versio minusta, pyyntö katsoa minua kohti. Provokaatio on minulle luontainen tapa nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä.”

Niin Huuskan kosiskelematon Instagram-olemus tekeekin. Se on visuaalinen feministinen manifesti, joka herättää pohtimaan, miten nainen saa kulttuurissamme olla esillä.

Välillä Huuskan kuvia on turhauttava ja vaikea katsoa. Eikö hän voisi joskus hymyillä?

Juuri se kertoo, millaisena nainen on totuttu näkemään: lähestyttävänä, pehmeänä, söpönä.

Tosielämässä Viivi Huuska on tietysti noitakin asioita, mutta hänelle sosiaalinen media ei ole todellista elämää, vaan kehon kautta luotua performanssia.

”Minulle some on leikkikenttä, jolla voin esittää itsestäni valitsemaani puolta. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse toimia somessa samalla tavalla. En ole kenenkään yläpuolella tai kuvittele olevani parempi kuin muut. En tahdo sanella kenellekään, millainen naiseus on ok.”

Superviileän esityksen takana on nainen, jota naurattaa, kun häntä pyydetään Instagramin yksityisviestissä dj-keikoille. Siinä missä lähestyjä luulee it-girlin soittavan muodikkainta elektroa, Huuskan musiikkimaku on todellisuudessa kaupungin epäcooleimpia. Viivin soittolistalla on mutkattomassa sekamelskassa Tauskia, Metallicaa ja Lauri Tähkää. Eikä se hävetä häntä ollenkaan!

Huuskalle ei ole ongelmallista myöskään sekoittaa some­ilmaisunsa sekaan bisnestä. Hän ei kiellä olevansa taiteilijuutensa rinnalla myös vaikuttaja, joka tekee kaupallisia yhteistöitä säännöllisesti, joskin harkiten. Jos sille naureskellaan totisimmissa taiteilijapiireissä, mitä sitten?

Huuska itse ei tahdo tuhlata aikaa ärsyttävien tai ahdistavien somesisältöjen äärellä.

”Seuraan harvoja ja valittuja tilejä, joihin pätevät tietyt kriteerit. En halua, että kenenkään kuvat tekevät minulle epävarmaa oloa tai saavat huonolle tuulelle.”

Riko ihmissuhdemuotit

185-senttinen pitkätukka. Liian hyvännäköinen, ehdottomasti sitoutumiskammoinen.

Viivi Huuska päätyy yhteen aina samanlaisten miesten kanssa. Nämä omapäiset tyypit ovat harvoin seurustelleet aiemmin, joten he näyttäytyvät Huuskalle haasteena. Ei ole mitään palkitsevampaa kuin kesyttää tällainen mies suhteeseen.

Viivi Huuska seurustelee nytkin. Onko kumppani taas samaa sorttia?

”Ihan täysin. Tai no, hän on itse asiassa 186-senttinen.”

Huuska kertoo olevansa parisuhteessa joko-tai-tyyppi. Kun hän omistautuu, hän omistautuu. Jos kumppani ei ole valmis ottamaan tarpeeksi vastaan tai antamaan samalla ylenpalttisella mitalla takaisin, syntyy ongelmia. Suhde ei ole tasapainossa.

Lisäksi menneissä suhteissa kahnauksia on aiheuttanut Huuskan utelias suhtautuminen uusiin ihmisiin.

”Minulle on tyypillistä tutustua impulsiivisesti uusiin ihmisiin. Se on johtanut kumppanien mustasukkaisuuteen.”

”En hyväksy sellaista ajattelumallia. Olemme täällä ennen kaikkea itseämme varten, eikä seurustelukumppaneiden tarkoitus ole koskaan rajoittaa toisiaan. Sellainen ei vie ketään mihinkään. Se on eri asia kuin luottamus, jota pitää tietenkin olla. Mutta jos rajojani rikotaan, olen helvetin hanakka heittämään hanskat tiskiin.”

Romantisoitu parisuhdeideaali saakin Huuskan ärsyyntymään.

”Parinhakuohjelmat ja moderni deittikulttuuri luovat meille harhaisia käsityksiä rakkaudesta. Ihmiset etsivät jotakin, mitä ei voi löytää: täydellistä rakkautta, joka maagisesti täyttäisi jokaisen tarpeemme.”

Tämän sijaan Viivi Huuska kehottaa katsomaan kiinnostuneena ympärilleen. Samalla avoimella, intuitiivisella otteella hän ajautuu seurustelukumppanien lisäksi uusien ystävyyssuhteiden äärelle. Usein ne muistuttavat toisiaan: uuteen ystäväänkin hullaantuu aluksi kuin ihastukseen. Oikeat tunnistaa kyllä, eikä puolivillaiseen kannata tuhlata aikaa.

”En päästä ihmisiä helposti lähelleni, mutta kyse ei ole pelosta vaan puhtaasti ajallisista resursseista. Aistin uudesta ihmisestä nopeasti, voimmeko palvella toisiamme ja haluammeko olla toistemme kanssa. Ilkeä ei saa olla, mutta uusia ihmissuhteita ei tarvitse muodostaa hyvää hyvyyttään.”

Ystäviä Huuskalla on nimittäin juuri sopiva määrä. Luottoystävien ”turvapiiri” lähettelee toisilleen päivittäin meemejä yhteisessä WhatsApp-ryhmässä, varaa venäläisravintolan kabinetin blinikutsuja varten ja tilaa aina muutaman gin tonicin liikaa. Aamuyöllä mennään laulamaan karaokea.

Heidän seurassaan Huuska saa olla kaikkea, mitä on: kovis, pehmis, vakava, hauska, syvä, kepeä ja ennen kaikkea vapaa.

Juttu on julkaistu Trendissä.

Julkaistu: 27.5.2019