Trendi

Vastuullisuuskäsitykseni on epälooginen ja siksi siihen mahtuu mökkiviikonlopun bensat ja loputtomasti avokadoja

Vastuullisuuskäsitykseni on epälooginen ja siksi siihen mahtuu mökkiviikonlopun bensat ja loputtomasti avokadoja
Totuus kodin vastuullisuudesta tulee lasten suusta – ja se tekee vähän kipeää, kirjoittaa Laura Friman.
Julkaistu: 28.7.2021

”Äiti, ketä sä olisit äänestänyt USA:n presidentinvaaleissa?”Esikoiseni kysymys oli minulle helppo nakki.

Bidenia tietenkin.”

”Höh! Mä olisin kyllä äänestänyt Howie Hawkinsia.”

Heh heh. Oletan, että 10-vuotias puhuu sarjakuvahahmosta. Sitten käy ilmi, että Hawkins on hupaisasta nimestään huolimatta ihan oikea ihminen ja kisasi Yhdysvaltain presidentinvaaleissa paikallisten vihreiden ehdokkaana.

Lapseni välkkyys ja valveutuneisuus ei valitettavasti ole edes ylivertaisten geenieni ansiota.

”Täällä ei kyllä kierrätetä kovin hyvin”, bonustyttäreni nimittäin puolestaan kuiskaa eräänä päivänä varovaisesti.

Tunnen, kuinka työpaikan meikkinäytteillä ja Robinin nimmarilla lunastetut äitipuolipisteeni valuvat viemäristä alas. Poden myös sitä uusperhehäpeää, jota vain kahden kodin välillä tapahtuva, jatkuva, sanaton vertailu voi tuottaa.

Toisessa kodissa kyllä tiskataan jokainen jogurttipurkki erikseen, eikä kukaan siellä joudu arpomaan, mihin roskikseen tai keräyskassiin kauramaitopurkin muovinen suljinklipsu nyt kuuluikaan.

Saan ihmetellä alakouluikäisten ekoälyä ja vastuullisuutta arjessa jatkuvasti. Ei sillä: lasteni huomiot kertovat yltäkylläisistä sosioekonomisista eväistä elämään. Silloin on resursseja perehtyä yhdysvaltalaisiin poliitikoihin nelosluokkalaisena. Minun ja puolisoni jälkeläiset eivät toisin sanoen ole lainkaan tavallista älykkäämpiä tai moraalisesti ylevämpiä, mutta heitä on ohjattu tiettyyn suuntaan.

Tämä ohjaus ei ole vain meidän ansiotamme. Vaikka en usko, että hyvinvointivaltiokaan takaisi kaikille tasavertaiset mahdollisuudet, luottoni esimerkiksi koululaitokseen on silti jämäkkä. Toleranssini opettajien parjaamiselle on nolla. Tämän kevään olen saanut uuden työprojektin myötä tarkkailla heidän työskentelyään paraatipaikalta. Kokemus on ollut vaikuttava ja vakuuttava. Olen varma, että tämän maan kymmenvuotiaista moni tietää yhtä paljon ilmastokriisistä kuin keskimääräinen keski-ikäinen mies. Se on yhtä aikaa upeaa ja pelottavaa.

Yhtä pelottavaa on meidän muka-skarppien tyyppienkin laiskuus. Vastuullisuusvaatimuksemme ovat sitä paitsi epäloogisia: sallin yhä itselleni auton jokaviikonloppuiset mökkibensat ja loputtomasti avokadoja, mutta raivostun systemaattisesti äidilleni, kun tämä kysyy joka kerta erikseen, mitä vegaanit taas voivatkaan syödä ja voi voi, miten vaikeaa heille on ostaa synttäritarjoiluja.

Mitä sitten itse teen? Kun lapsemme ovat meillä vuoroviikoin, kokkaan kuuliaisesti kasvisruokaa. Kun he lähtevät, ostan kaapin täyteen lohta ja ranskankermaa. Tämä viestii piiloasenteestani: te, nuorempi polvi, olette selvästi kartalla ja elinvoimaisia, korjatkaa maailma meidän puolestamme, minä en oikein jaksa.

Se on törkeää. Olemme jo sössineet maapallon pysyvästi paskaksi, ja nyt oletamme, että saamme vetää omilla kelvottomilla tavoillamme hautaan. Yhteisen planeetan jakaminen ei ole peli, jossa voi haluamallaan hetkellä päättää huutaa, että tätä ei enää lasketa."

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.

Kommentoi »