Trendi

Yksinäisyyttä ei pitäisi joutua häpeilemään, ajattelee laulaja Virpi Eroma: "Somen perusteella voi olla vaikea uskoa, että olen yksinäinen"

Yksinäisyyttä ei pitäisi joutua häpeilemään, ajattelee laulaja Virpi Eroma: "Somen perusteella voi olla vaikea uskoa, että olen yksinäinen"
Virpi Eroman elämässä on ollut surun jakso. Nyt hän unelmoi arjesta, joka on täynnä ystäviä ja merkityksellistä työtä.
Julkaistu: 5.11.2021

"Minulla on nollatoleranssi sen suhteen, että jättäisin tavoittelematta itselleni tärkeitä asioita. Joskus niiden eteen pitää tehdä vaikeitakin päätöksiä ja muutoksia.

Sekä alanvaihdos että sooloartistiuteni liittyy siihen. Vaikka jouduin alussa kuulemaan, että olen herännyt liian myöhään ja ettei uutena yli kolmekymppisenä naisartistina kannata enää yrittää, en lannistunut vaan aloin julkaista musiikkia itse.

Olin kerran jo menettänyt elämänhaluni ja noussut sieltä, joten ainoastaan sillä oli merkitystä, että saisin tehdä musiikkia.

Minusta ei pitänyt tulla muusikkoa. Soitin lapsesta asti selloa ja pianoa, olin orkesterissa ja kuorossa, mutta klassinen musiikki ei koskaan saanut minua syttymään. En myöskään nähnyt itseäni esiintyjänä.

Lukion jälkeen pyrin oikeustieteelliseen, ja toisella kerralla pääsin sisään. Samoihin aikoihin perustin lauluyhtye Viiden lukiokavereiden kanssa. Minua oli aina kiinnostanut moniääninen laulu. Yhtäkkiä huomasin, että laitoin bändiin kaiken liikenevän ajan. Opintoni eivät edistyneet, ja jos yritin lukea tenttiin, melodiat vain soivat päässäni.

Viiden ansiosta löysin intohimoni kevyen musiikin parista, ja tajusin, että voin tehdä sitä työkseni. Oikis vaihtui sävellysopintoihin. Bändi oli kasassa 12 vuotta, ja pääsimme tekemään hienoja juttuja: saimme levytyssopimuksen ja konsertoimme Kiinassa asti. Loppuvaiheessa minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että olisin valmis laulamaan omia tarinoitani.

Eron myötä piti luopua unelmista

Selvisin pitkään elämässä ilman suuria iskuja. Olin päässyt soittotunneille ja opiskelemaan. Koulukiusaaminen ei nujertanut minua, se vain kasvatti sisukkuutta ja itsenäisyyttä. Oli rakastava perhe, vakaa parisuhde ja ystäviä. Ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi pysäyttänyt kunnolla.

Vuonna 2014 jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni kohtaamaan sen, etten voi hallita kaikkea. Se oli minulle sokki. Minut oli kasvatettu niin, että kun tekee kovasti töitä, kaikki on mahdollista. Sitten kolmekymppisenä jouduin huomaamaan, ettei se menekään niin. Voi sairastua, voi tapahtua mitä vain, eivätkä asiat välttämättä mene niin kuin toivoisi. Siitä alkoi vuosien haastava vaihe. Masennuin, ja pahimpina hetkinä tunsin, ettei elämälläni ole mitään merkitystä.

Pari vuotta myöhemmin 16 vuoden parisuhteeni päättyi. Piti päästää irti monista unelmista. Olin ajatellut, että elämäni menisi toisella tavalla. Luulin, etten ollut suunnitellut tulevaisuuttani, mutta olin minä tehnyt niin: olisi perhe ja ystäviä, kesälomat vietettäisiin vesillä ja talvet hiihtämässä.

Yhtäkkiä olinkin yksin, ilman mitään suunnitelmia. Se oli kova paikka.

Terapiassa olen yrittänyt oppia hyväksymään asioita.

Yksinäisyydestä pitää puhua

Yksinäisyydelle pitäisi tehdä sama kuin masennukselle: normalisoida se ja poistaa siitä sosiaalisen epäonnistumisen stigma. Yhä ajatellaan, että yksinäiset ovat sosiaalisia surkimuksia, jotka eivät selviä arjesta.

Eron jälkeen monia ihmisiä ja tapahtumia katosi elämästäni. Ymmärrän, etten ollut helppoa seuraa, kun kävin läpi niin vaikeita asioita. Toivoisin kuitenkin, ettei surevaa ihmistä pelättäisi kohdata. Silloin riittää, kun on läsnä. Näistä ajatuksista syntyi kappale Tuhat kilometrii.

Eron jälkeen muutin taloon, jossa alkoivat isot remontit, enkä voinut asua siellä. Lähdin Kiskoon metsän keskelle äitini lapsuudenkotiin, jossa asuin yli vuoden. Silloin ymmärsin, että sellainen ihminenkin kuin minä, joka nauttii yksinolosta, voi olla yksinäinen, kun se ei ole enää oma valinta ja sitä kestää riittävän kauan. Se oli hurja tunne.

Somessa saattaa näyttää siltä, että minulle tapahtuu kaikenlaista siistiä: on studiosessioita ja kollegoiden tapaamisia. Voi olla vaikea uskoa, että olen yksinäinen. Ei ne työkaverit kuitenkaan joulupöytään kutsu.

Kaipaan sitä, että raskaan päivän jälkeen joku halaisi tai kysyisi, miten päivä meni. Enkä tarkoita vain romanttista suhdetta. Olisi ihanaa, jos olisi ystäväyhteisö, joka olisi kuin perhe. Mutta uusiin ihmisiin tutustuminen vaatii sen, että uskaltaa ja jaksaa laittaa itsensä alttiiksi. Vaarana on kierre: monella yksinäisellä on paha olla, eikä voimat riitä sellaiseen.

Oma koti toi turvan

Kamppailen edelleen masennuksen kanssa. En voi sanoa, että olisin vielä kuivilla.

Uuden kodin löytymisellä on ollut iso merkitys. Olen palannut perusasioiden ääreen: niistäkin voi nauttia vasta, kun on oma, turvallinen paikka.

Voin mennä pianon ääreen työhuoneeseeni ja käsitellä tunteitani kirjoittamalla niistä lauluja. Värinokkoset kasvavat vauhdilla ja leviävät ja muistuttavat uusista aluista.

Uusi kotini on kuudennessa kerroksessa, ja nyt ymmärrän, miten tärkeää valo on minulle. Iltaisin saatan vain tuijottaa taivaalle ja katsella auringonlaskua. Tai kun olen yksinäinen, voin seurata ihmisiä kadulla. Maailma menee eteenpäin, vaikka minä olen surullinen. Se on jotenkin lohdullista.

Myös metsä antaa lohtua, ja monesti yksi hoitokoira on pelastanut minut.

Pitkäaikainen haaveeni toteutui äskettäin, ja sain oman koiran, labradorinnoutajan pennun. Haluan pitää itsestäni ja mielestäni huolta.

Toivon saavani kokea vielä sen tunteen, että kuulun juuri tähän paikkaan ja juuri näiden ihmisten luokse. Minulla on paljon rakkautta annettavana.

Unelmani on se, etten sulkeudu itseeni – ja jätä elämättä.”

Virpi Eroma, 40, on laulaja ja lauluntekijä. Vuosina 2003–2015 hän teki musiikkia perustamansa lauluyhtye Viiden kanssa, ja hän on tehnyt yhteistyötä monien lauluntekijöiden kanssa. Hän julkaisi debyyt­tisinglensä sooloartistina nimellä Eroma vuonna 2018. Hän asuu Helsingin Kalliossa. Mekko on Miia Halmesmaan. Kengät ovat viiden euron löytö Uffista, ja ne Eroma hankki viimeisimmän sinkkunsa kuvauksiin.
Värinokkoset symboloivat Eromalle uusia alkuja. Aiemmin hän ei saanut pidettyä viherkasveja elossa, mutta se muuttui uuden kodin myötä. Aluksi oli vain yksi värinokkosen pistokas, nyt siitä on pätkitty kymmeniä uusia.
Adean sohva on kodin harvoja uusia huonekaluja. Eroma halusi ehdottomasti valita verhoiluksi vaaleanpunaisen sametin. Tarjotinkärry on äidin löytö kirppikseltä, matto CarpetVista-nettikaupasta.
Artekin ruokapöytä on vanhempien vintiltä ja Ilmari Tapiovaaran tuolit isovanhemmilta. Vitriinikaapin Eroman äiti löysi Facebook-kirppikseltä, nojatuolin Kotkan Aarrearkku-kirppikseltä. Marimekon maljakko oli pitkään toivelistalla, ja sen Eroma hankki kesällä. Iittalan lasivalaisin on lahja vanhemmilta.
”Kengät ovat minulle muistoesineitä ja siksi halusin ne näkyville vitriiniin. Moni kenkäpari muistuttaa tärkeistä juhlista tai keikoista.”

Juttu on julkaistu Trendissä.

Kommentoi »