Aion raahautua syömään unicafen salaattia. Minun on pakko saada unicafen salaattia, vaikka en edes halua sitä. Se on minulle kuin halpaa crackia. Minulla on nälkä, rahansäästö tuntuu hyvältä idealta ja ostan salaattimeiningin 2,7-euroa.

Joudun kasaamaan salaatin itse ja valitsemaan, otanko annokseen tofupalasia, tonnikalahöttöä vai fetakuutioita. Salaatti tuntuu paremmalta kun ajattelen, että se on fantasiasalaatti. Valinnanmahdollisuus tekee mistä tahansa ruuasta fantasiaruokaa. Olen hidas valitsemaan ruokaa, jono kasvaa takanani ja käteni alkavat tärisemään.

Unohdan usein ottaa esimerkiksi haarukat ja silloin joudun palaamaan jonossa takaisin. Ihmiset näyttävät hermostuneilta ja jotenkin ärsyyntyneiltä. Yritän pyytää heiltä anteeksi, mutta kurkustani ei lähde muuta kuin epäselvää muminaa.

Tykkään syödä salaattia yksin täydessä unicafessa ja lukea samalla Suomen Kuvalehteä. Voisin kuunnella samalla myös musiikkia kuulokkeista, mutta kuulokkeet korvissa syöminen vaikuttaa epämiellyttävältä idealta. Luulen, että sipuleiden rouskunta kuulostaisi kuulokkeiden takana ikävältä. Pelottaa, että valkoiset kuulokkeet sotkeentuisivat sweet chili-kastikkeeseen.

Sweet chili -kastike on vähän kuin instagram, koska huonokin ruoka vaikuttaa sen läpi positiivisella tavalla geneeriseltä. Porkkanaraastekin maistuu paremmalta, kun sen päälle laittaa sweet chili-kastiketta ja mustapippuria. Jos olen darrassa, pelkään, että tukehdun unicafessa raasteeseen ja joudun pyytämään vieressäistuvaa tyyppiä hakkaamaan selkääni. 

Vaikuttaa siltä, etten saa tarpeeksi proteiinia.  Luulen, että proteiini on jonkinlainen moderni myytti.

Laitan leivän päälle hummusta niin paljon, että viipale meinaa notkahtaa kahtia. Ruisleipä hajoaa hummuskasan alta kuin sänky halvassa maantiemotellissa, jossa harrastetaan liian rajua seksiä.

En ota hummusta, jos siihen on sotkettu ketsuppia. Jos hummuksessa on ketsuppia, minua puistattaa, tuijotan sitä mössöä ja irvistelen.