Ladataan...

Maanantaina saimme tietää, että Ahmed on saanut oleskeluluvan. Hän sai sen perhesiteen eli avioliitomme perusteella. Kiitos Jumalalle!

Ahmed on rauhallinen, iloinen ja innoissaan, minun tunteeni menevät vuoristorataa.

Kävelimme maanantaina uutisen saatuamme kaupungilla ja minusta tuntui, että meillä on oikeus siihen, siis kaupungilla kävelemiseen. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että olemme turvassa. Olen lähes kolme vuotta kävellyt kaupungilla jatkuvasti varuillani, ympäristöäni tarkkaillen.

En tiedä, tekikö oleskelulupa kadulla kävelemisestä sen turvallisempaa kuin se on aiemminkaan ollut.

Paperiton on yhteiskunnassamme heikossa asemassa. Paperiton rodullistettu ei voi olla varma, että viranomaiset kohtelevat häntä samalla tavalla kuin valkoista suomen kansalaista.

Avioliittomme aikana Ahmed on ollut turvapaikanhakija, paperiton ja oleskeluluvalllinen. Eniten pelkäsin Ahmedin turvallisuuden puolesta hänen ollessaan paperiton, vähiten nyt.

Yksi osatekijä on raha. Jos Ahmed olisi joutunut onnettomuuteen tai rikoksen kohteeksi ollessaan paperiton, kaikki kulut ambulanssista lähtien olisivat tulleet meidän maksettaviksemme (olettaen ettei tekijää olisi saatu vastuuseen). Se pelotti, mutta onneksi mitään ei tapahtunut.

Kerran valkoinen miesporukka jahtasi autolla pyöräilemässä ollutta Ahmedia. Hän luuli kuolevansa, mutta pääsi lopulta pakoon.

Joten ehkä on turhan vahvasti sanottu, ettei mitään tapahtunut. Sanotaan sen sijaan, että kaikesta selvittiin henkisillä vammoilla.

Ahdistaa ajatella Suomessa eläviä rodullistettuja paperittomia ja turvapaikanhakijoita, joilla ei ole suomalaiskontakteja apunaan ja turvanaan.

Palataan oleskeluluvan jälkeisiin tunnelmiin.

Maanantaina kaupungilla katselimme ihmeissämme ympärillemme ja nauroimme. Sanoimme yhteen ääneen, että tuntuu vapaudelta.

Tiistaina suunnittelimme tulevaisuutta.

Keskiviikkoiltana riitelimme turhasta ja sovimme vasta torstaiaamuna.

Torstaina olin masentunut ja jumissa. Menimme kylpylään rentoutumaan. Laskimme liukumäistä ja pussailimme porealtaassa. Minusta tuntui kuin kolmen vuoden stressit, kivut ja kauhut olisivat liuenneet vartalostani lämpöiseen veteen.

Perjantaiyönä vanha muisto piinasi minua, enkä meinannut saada unta.

Tänään heräsin rentoutuneena. Tuntuu kuin siitä olisi vuosia, kun olen viimeksi ollut näin rentoutunut sekä henkisesti että fyysisesti.

Sammeko me todella alkaa suunnitella tulevaisuutta? Saammeko päättää omista asioistamme? Saammeko rakentaa elämäämme vailla pelkoa?

Minun on vaikea uskoa sitä todeksi. Tällä kertaa me olemme ne onnekkaat paskiaiset, jotka saivat oleskeluluvan. Tuhansien perheiden, pariskuntien ja yksin elävien piina jatkuu.

Ladataan...

Ladataan...

Ahmed.
Aviomieheni Ahmed.

Olen maininnut Ahmedin monta kertaa täällä blogissa, mutta en ole kertonut rakkaustarinaamme.

Olen pohtinut tämän blogin lopettamista. Terveydentilani ja elämäntilanteemme takia olen kaivannut viime vuosina enemmän yksityisyyttä kuin aiemmin.

Ongelma on, että minuun pakkautuu sanoja. Menen tukkoon ilman ilmaisukanavaa. Minua ei luotu olemaan hiljaa.

En tiedä blogin kohtalosta. En tiedä tulevaisuudesta muutenkaan. Tulevaisuutemme lepää Migrin kylmillä käsivarsilla.

Ennen kaikkea kohtalomme lepää kaikkivaltiaan Jumalan sylissä. Olen muuttanut rukoustani. En enää pyydä, minä kiitän siitä, että Ahmed saa oleskeluluvan.

Kävin Maistraatissa tekemässä tietojenluovutuskiellon. Sain takaisin palan sitä turvallisuudentunnetta, joka minulla oli, kun en ollut vielä tavannut Ahmedia.

Kun kuuluin maailman etuoikeutetuimpiin.
Kun en tiennyt, kuinka paljon minulla oli menetettävää.
Kun en tiennyt, että ihmisoikeudet ovat vain mustetta paperilla,
että ihmiselämät riippuvat muutamista allekirjoituksista.

Ennen Ahmedia luulin historian suurimpia rakkaustarinoita saduiksi. Uskoin arkiseen rakkauteen, joka rakennetaan työllä. (Uskon siihen edelleen.)

Kun kaksi vuotta sitten rakastuin Ahmediin, koin kaiken kirjojen ja elokuvien rakkaustarinoissa kuvatun ja enemmän.

Toinen asia, jota en ymmärtänyt ennen Ahmedia, on se kuinka paljon omaa rakastaan voi vihata. Kummastelin pariskuntia, jotka kertoivat rakkaansa olevan maailman ärsyttävin ihminen.

Kukaan ei ärsytä ja raivostuta minua kuten Ahmed. Vihdoin ymmärrän, miksi vuosia sitten ystäväni halusi soittaa häissään Pinkin True Love:n.

Kun tutustuin Ahmediin, tiesin muutaman päivän puhelinkeskustelujen jälkeen, että tässä on upein ja ihmeellisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään romanttisia tunteita häntä kohtaan.

Puolen vuoden jälkeen rakastuminen iski salaman tavoin. Tiesin, että tässä on mies, jonka kanssa haluan elää elämäni loppuun saakka, että tässä on ihminen, jonka kanssa haluan kasvattaa lapseni.

Avioituminen oli päätös rakastaa tuli mitä tuli. Olemme kulkeneet yhdessä läpi helvetin. Jos saamme Jumalan armosta kulkea rinta rinnan seuraavat 70 vuotta, helvettejä tulee varmasti riittämään.

Jumalan kämmenellä, käsi Ahmedin kädessä olen valmis kohtaamaan tulevan, tuli mitä tuli.

Ladataan...

Ladataan...

Olen kerännyt rohkeutta palata tänne. Olen kerännyt ajatuksia, jotka ovat kieltäytyneet muotoutumasta sanoiksi ja sanoja, jotka ovat lipsuneet mielestäni.
     Minulla ei ole ollut sanottavaa. Minulla on ollut sanottavaa mutta ei sanoja. Minä olen kierinyt kivussa ja keskittynyt itseeni. Keskittynyt muihin. Olen miettinyt, kirjoitanko koskaan enää. Kykenenkö koskaan enää kirjoittamaan.
     Masennus on syönyt aivoni. Yliopistossa jätän kesken jokaisen kurssin, jolla pitää kirjoittaa essee. En kykene kirjoittamaan esseetä. En osaa. En osaa kirjoittaa.
     Minä olen aina osannut kirjoittaa. Tai en aina, mutta 8-vuotiaasta lähtien. Olen tiennyt miten sanat tulee asetella, jotta lukija näkee silmilläni ja kuulee korvillani.
     Pohjimmiltaan kyse ei ole kirjoittamisesta vaan ajattelemisesta. Aivoni eivät toimi, ne eivät tuota ajatuksia. Vieläkään. En kirjoita, siis en ajattele.
     Ehkä se alkoi ylioppilaskirjoituksissa keväällä 2015, äidinkielen esseekokeessa. Aivot takkusivat ja kompastelivat. Sain E:n, olin tyytyväinen. Ajattelin, että oli kyse yksittäistapauksesta. Syksyllä yritin opiskella teologiaa. Kirjoittaminen oli lähes mahdotonta, säälittävät esseeni olivat kyynelten ja rukousten tulosta. Olin hädissäni, en tiennyt mistä oli kyse.
     Masennus. Diagnoosi iski kasvoni mustelmille ja otti sitten lämpöiseen syliinsä. Kaksi vuotta olen ollut kärsivällinen (ainakin syvällä syvällä sisimmässäni). Olen luottanut parantumiseen, minulla on ollut toivoa. Lääkkeet ovat auttaneet, terapia on tuottanut tulosta.
     En tiedä, mitä sanoisin viime kuukausista. Toivo on valunut minusta pisara pisaralta. Masentuneen ajatuksia: minä en koskaan tule terveeksi, en koskaan kykene mihinkään, minusta ei koskaan tule  m i t ä ä n. Minusta ei tule äitiä, työntekijää, aktivistia, vaikuttajaa.

Tämän takia masennuksesta ei kirjoiteta ennen kuin siitä on parannuttu, täysin ja toivottavasti lopullisesti. Nolottaa kertoa edes ystäville ja perheelle että yllätys yllätys, Aadalla on taas huonompi vaihe masennuksessa. Aada ei vieläkään kykene opiskelemaan normaaliin tahtiin. Aada vikisee taas masennuksestaan. Kuka jaksaa kuunnella saman tarinan uudelleen ja uudelleen.

Häpeä, vanha ystäväni. Pääni sisällä hän puhuu läheisteni äänillä. En olisi halunnut kaltaistasi epäonnistujaa ystäväkseni, siskokseni, tyttärekseni, lapsenlapsekseni.
 

Terapiassa romahdan, itken ja nauran kuolleen naurua. Kohtaan masennukseni silmästä silmään.
     Silläkin uhalla, että pitkästytän ja ärsytän ystäviäni, kerron heille jälleen saman tarinan. Heidän sanansa ja halauksensa kantavat minua taas vähän matkaa. Heitä ennen kerron Ahmedille. Hän tietää jo, hän näkee.
     Kävelen yliopistolta kotiin. Se ei ole ääni. Se ei ole minun ajatukseni, tai ehkä on. Etkö luota Jumalaan?
     Luotan. Viiden vanhana lupasin Jumalalleni kaiken, jokaisen päivän ja vuoden.
Jumalan päivät,
Jumalan vuodet,
hänen ne ovat,
hänelle ne luotan,
häneen luotan.

     Nytkö en luottaisi, että hänen tahtonsa tapahtuu. Minä tiedän, että tapahtuu. Olen nähnyt hänen kättensä jäljen.
     Minun vastuullani on yksi tehtävä: pysyä hengissä, nähdä huominen. Päätän katsoa huomisen, huomisen huomisen ja huomisen huomisen huomisen. Tiedän, ettei hän vaadi minulta muuta. Minä odotan, minä luotan.
     Hineini, I'm ready, my lord.
     Tässä olen, olen valmis, herrani.

Minulla on tylsää. En jaksa tehdää mitään hyödyllistä enkä hyödytöntä. Muistan Piki-kirjaston e-kirjat. Ahmin Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (niin pitäisi).
     Angie Thomasin Viha jonka kylvät -kirjan alkupuolella aivoissani rattaat pyörähtävät liikkeelle kirskahtaen. Palaset liikahtelevat ja loksahtelevat uusille paikoilleen. Ympäri maailmaa ihmiset kykenevät elämään tarkoituksellista elämää, vaikka heidän ihmisoikeutensa eivät toteudu.
     Minä kykenen elämään tarkoituksellista elämää, vaikka se olisi sairauteni takia vajaata. Se, etten tällä hetkellä kykene tekemään töitä ja opiskelemaan edes puoliteholla, ei pidättele minua enää. Minä rakennan elämäni niistä palikoista, jotka minulla on. Käytän rajalliset voimavarani ja jäljelle jääneet taitoni. Ne eivät riitä pitkälle, mutta ne riittävät muuttamaan maailmaa.
     Huomaan käyneeni läpi surun vaiheet: sokki, reaktio, käsittely. On sopeutumisen aika. Olen tehnyt surutyön siitä, mitä olen sairaudelle menettänyt. Taitojeni myötä masennus on vienyt minulta sen tulevaisuuden, jonka itselleni kuvittelin. Taitojeni mukana olen menettänyt itsevarmuuteni ja minäkuvani. Ne on rakennettava uudelleen jäljellä olevista palasista.
     Terapeuttini uskoo aivojeni toiminnan palaavan tervehtymisen myötä sairautta edeltäneelle tasolle tai ainakin lähelle sitä. Minäkin uskon, ehkä. Mutta en voi elää tätä hetkeä ja tätä elämää, jollen hyväksy nykyistä tilaani ja sopeudu siihen. Minun on rakennettava tulevaisuuteni sen varaan, mitä minulla on

N Y T,
T Ä S S Ä.

 

Kuvat
1 / kännykkäselfie ennen Lost&Found -nuorteniltaa (3.3.)
2 / kännykkäselfie influenssapotilaana (6.3.)

 

(Leonard Cohen, You want it darker: Hineni hineni / I'm ready, my Lord)

Ladataan...

Pages