Siinäpä ne tärkeimmät

Kolmenkymmenen päivän biisihaaste on mahtava idea. Ei sillä, että pystyisin siihen osallistumaan. En kykene panemaan järjestykseen unohtumattomimpia ja ärsyttävimpiä biisejä. Mikään tietty biisi ei kuvaa elämääni erityisen osuvasti, enkä ole suunnitellut hautajaisteni soundtrackia (mutta jos olisin, siellä olisi ainakin tämä biisi, joka tuntuu soivan nykyään kaikkialla elämässäni). Summa summarum: en ole niitä ihmisiä, jotka jäsentävät maailmaa biisien kautta.

Haaste kuitenkin inspiroi miettimään, mitkä bändit ovat vaikuttaneet elämääni eniten. Tarkoitan hc-vaikuttamista: bändejä, jotka ovat pelastaneet pahan päivän useammin kuin kymmenesti, valaneet uskoa elämään tai vain innostaneet niin paljon, että jokin minussa on muuttunut.

Tein listasta riisutun version. Ja hups, sehän näyttää tismalleen minunikäiseni naisen listalta. Eikä mitenkään erityisen viileältä. Mutta sensuroimaton se on. (Videot on valittu biisin, ei välttämätä videon loistavan laadun perusteella.)

 

1. Guns N’ Roses, 1991-1992. Elämäni ensimmäinen totaalinen hurahdus Fabuland-legoukkojen jälkeen. En puhunut ystävieni kanssa vuoteen muusta kuin Duff McKaganin nahkahousuista, Welcome to the Junglen kitarariffistä ja mahdollisuudesta päästä bändin kanssa lähempään tuttavuuteen. Eturivin paikka Gunnareiden keikalla elokuussa 1991 oli nuoren elämäni tähtihetki.

Suhteemme nykyään: Nostalginen. Paradise Cityn kuuleminen radiosta ärsyttää, eihän se ole likimainkaan niiden paras biisi!

 

2. Don Huonot, 1993. Vihasin yläastettani ja vietin siellä kolme vuotta korvalappustereot korvilla murjottaen. Don Huonot soitti Kameleontti-levyn ilmestymisen aikaan kotikaupungissani, ja minä ja parhaat kaverini menimme ujiona tyttöinä notkumaan keikkapaikan ulkopuolelle. Bändi pyysi meidät kuuntelemaan soundcheckiä, soitti lempibiisimme ja oli meille kaikin puolin ihana. Leijailin bändin ystävällisyyden ja huomaavaisuuden varassa koulussa loppulukukauden.

Suhteemme nykyään: Nolo. Don Huonot on niin puhdasoppinen ysärikiteytymä, että puistattaa. Teinityttöjen huomaavaista kohtelua arvostan edelleen.

 

3. Suede, 1993-1995. Siis voiko tämmöistä olla? Siis onko toi laulaja todellinen? Siis miten mahtava kitarasaundi! Siis mä haluan Lontooseen! Suede määritteli miesihanteeni ja on minulle yhä brittipopin kulmakivi. Ensimmäinen levy jep, Dog Man Star jumalainen.

Suhteemme nykyään: Lämmin. Ykkös- ja kakkoslevy yhä jatkuvassa soitossa. Yritän kuitenkin aktiivisesti unohtaa haastatteluhetken ylimielisen ja varuillaan olleen Brett Andersonin kanssa vuonna 2005.

 

4. Tehosekoitin, 1997-2000. Bileet! Tehiksen keikat Joensuun Kerubissa ovat elämäni parhaita keikkakokemuksia. Köyhät syntiset -levyn ansiosta innostuin myös T-Rexistä.

Suhteemme nykyään: Lämpimähkö. Kuuntelen Tehistä silloin tällöin, mutta bändi on niin olennainen osa kaksikymppisyyttäni, että en usko liekin enää roihahtavan suureen hehkuun.

 

5. Jens Lekman, 2003-2004. Ruotsalainen nynnypoppari pyyhkäisi hetkeksi jalat altani. Kauniit melodiat ja tosikkomaiset sanoitukset riipivät sielua. Samoin miehen esiintyminen: Miten joku uskaltaa olla noin auki lavalla, kauhistelin.

Suhteemme nykyään: Kuten intensiivisissä suhteissa usein, hurman jälkeen koitti arki ja kyllästyminen. Kuuntelin Jensiä kotona viime viikolla – parin vuoden tauon jälkeen.

 

6. Magenta Skycode, 2006. Ensimmäinen kosketukseni bändiin oli keikka Turun Klubilla kesällä 2006. Se oli kuin isku palleaan, mutta hyvällä tavalla. Kuuntelin IIIII-levyä jatkuvalla toistolla kuukausia ja tihrasin liikutuksen kyyneliä. Hands Burn oli kauneinta, mitä olin kuullut vuosiin. Kaiken muun lisäksi levy tyrkki minua lempeästi ulos jumista, jossa olin tuhlanut elämääni liian kauan.

Suhteemme nykyään: Läheinen mutta hiukan epäilevä: eikö ne vain voisi palata synkistelylinjalle?

Toivon hartaasti listalleni pikaista jatkoa. Mitä teidän muiden listoilla on?

Kommentit (4)
  1. Niinpä. Vanhan lämmittelyt arveluttaa aina, mutta kyllä menisin mieluusti kattomaan Suedea.

  2. Kati, kyllä vaan. 🙂 Vähäsen jännittää, päätyvätkö julkaisemaan uutta materiaalia, ja paljon enemmän jännittää se, että millaista se tulisi olemaan. Rima on niin jumalattoman korkealla, varmasti sekä vanhoilla faneilla että bändillä. (NME

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *