Muotimarkkinoinnin opiskelusta (osa 3)

Jokseenkin rennon ensimmäisen vuoden jälkeen en ihan ajatellut, että toisesta kouluvuodesta tulisi yhtä kiireinen ja henkisesti raskas. Opettajat vaihtuivat, päivät venyivät ja töiden määrä kaksinkertaistui. Viikoista tuli tenttien, kotitehtävien ja ryhmätöiden välillä jonglöörausta, ja en totta puhuen tiedä, miten selvisin kaikesta kunnialla. Kun perjantai-iltana tulin kotiin, kerkesin pitää toisinaan vain lyhyen ruokatauon ennen kuin oli taas aika jatkaa työskentelyä – yleensä ihan sinne sunnuntai-iltaan asti. Eniten jouduin pettymään hommista luisteleviin luokkakavereihini, joiden viime tippaan jätetyt tekemättömät työt joutuivat sitten omille harteilleni.

Vaikka tulin toimeen opettajieni kanssa muuten ihan mainiosti, suurinta stressiä koin markkinointitunneillani. Opettajani opetusmetodit olivat jokseenkin käsittämättömiä kaltaiselleni, ei-ranskalaiselle opiskelijalle, ja ei ollut mitenkään tavatonta, että oppilaat lähtivät tunnilta kyyneleet silmissä. Vaikka yritin parhaani, opettajani löysi aina huonoa sanottavaa tekemisistäni – paremman puutteessa vaikka sitten kirjoitetusta ranskastani. Kauhunhetkiä koin viimeistään silloin, kun minut laitettiin tekemään vuoden tärkein esitelmä ranskaa puhumattoman vaihto-opiskelijan kanssa. Tein sen alusta loppuun asti yksin, ja kirjoitin jopa vaihtarille monisivuisen tekstin, josta hän sitten luki omat osuutensa takeltelevalla kielellä. Opettaja, joka piti minua jo valmiiksi laiskana opiskelijana, ei ollut tähänkään tyytyväinen. Tosiasiassa en ollut kenties ikinä tehnyt yhtä paljon töitä koulun eteen kuin silloin. Opettajani ei vakuuttunut, mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni.

opiskelu2.jpg

 

Toisen vuoden syksyllä etsin kuumeisesti työharjoittelua kevätlukukaudelle. Sen oli määrä alkaa vuoden alusta ja olla kolmen kuukauden mittainen. Ajatus harjoittelusta Ranskassa ei varsinaisesti houkutellut, ja niinpä päätimme lähteä poikaystävän kanssa hänen kotikonnuilleen Yhdysvaltoihin, kun kerrankin siihen oli mahdollisuus. Helppoa se ei tosin ollut. Kun lensin New Yorkiin tammikuussa, en edelleenkään tiennyt, mitä tuleman piti. Kenellä harjoittelisin tai mitä tekisin. Asiat kuitenkin järjestyivät, ja sain ihanan harjoittelupaikan. Oloni oli jokseenkin etuoikeutettu, sillä joillekin luokkakavereilleni käynyt paljon huonommin. Minuun suhtauduttiin kuin oikeaan työntekijään, jolla oli oma työpöytä, tietokone, puhelin sekä jopa sähköpostiosoite, ja minulle annettiin mahdollisuus käydä koulutuksissa. Kiersin kaupunkia ja tapaamisia tiimini kanssa, ja kokemus tuntui välillä liian hyvältä ollakseen totta.

Yhdysvalloissa tunsin oloni huomattavasti kotoisammaksi kuin Ranskassa, ja kotiinpaluu oli aika haikea. Yhdysvalloissa oloni oli ollut tervetullut, ja minusta tuntui vapauttavalta, etten ollut joutunut perustelemaan ulkomaalaisuuttani kenellekään kolmeen kuukauteen. Palatessani Ranskaan sopeutuminen ei käynyt täysin kivuttomasti, ja luokkakavereideni suhtautuminen asiaan ei auttanut yhtään – en osannut aavistaa, että yksi työharjoittelu olisi voinut aikaansaada sen, että minulle ei käytännössä puhuttu koko loppuvuonna. Kun pidin esitelmiä, sain osakseni sääliviä katseita, äänekästä huokailua ja sanojani ja sanomisiani toistettiin perässä. Yhtenä päivä kouluun tullessani joku oli jo valmiiksi kirjoittanut nimeni poissaololistalle. Se satutti. Tästä ja kolossaalisen työn määrästä johtuen olinkin melkoisen poikki, kun koulu sitten loppui heinäkuussa. 

Viimeiseltä vuodeltani en osannut oikein odottaa mitään, enkä tiennyt olisiko siitä tulossa samanlainen. Siitä ja kokonaisvaltaisista tunnelmistani kirjoitan enemmän sarjan neljännessä ja viimeisessä osassa.

 

Täältä voit löytää aikaisemmin ilmestyneet juttusarjan osat: osa 1 & osa 2.

Kommentit (12)
  1. tuota juuri tarkoitin aiemmin kommentoidessani ranskalaisia ja ranskan kouluja…harmi että sitten kai emme tajunneet toisiamme. Ei ketään saa noin kohdella, mutta ranskalaiset naiset kokevat toiset uhkana, kadehtivat monikielisyyttäsi, parempaa koulutustasoa, jonka olet saanut suomessa jne jne. Ja vaikka olisit kuinka mukava, et heiltä saa välttämättä edes tervehdystä…

  2. iida, ihan normaaleissa yksityiskoulun hinnoissa ollaan. Kohtuuhintaisen kämpän löytäminen on mahdollista, vaikka sekin on toki suhteellista. Pienen huoneen saa jo 400-500 eurolla. Opiskelijana / pienituloisena saa myös asumistukea (eli CAFia) joka on myöskin oikein tervetullutta 🙂

     

     

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *