Hyvä vs paha

Tilauksesta kirjoitan jälleen, ja tällä kertaa sanon sanasen rakkaudesta oman kokemuksen kautta. Kerron siitä miten rakkauteen suhtaudun tänään ja millaista se merkitsi aikaisemmin. Ja millaista olisin toivonut rakkauden olevan.

Ihastuin herkästi lapsena, teininä ja nuorena aikuisena. Muutaman kerran myös erottuani.

Kouluaikoina olin ihastunut samaan tyyppiin kauan, jopa vuosia. Jokin siinä ihmisessä silloin viehätti. Toisinaan kivat silmät, toisinaan se miten hän koki minut ja toisinaan se miten tyyppi auttoi kanssakulkijoita. Romanttinen pikkutytön mieli rakensi tarinoita prinsessoista ja prinsseistä sekä pitsisistä unelmahäistä. Siihen aikaan luin paljon, joten romantiikkaa piisasi.

Unelmahäät sitten vuosikymmeniä myöhemmin sainkin, mutta eri tyypin kanssa.

Oli myös ihastumisia jolloin tunne oli tasan yksipuolinen minun puoleltani ja tuhoon tuomittu. Oli myös sellaisia kokemuksia, joissa tulin hyväksikäytetyksi ihastumisen kohteen huomatessa ihastumiseni. Ja minä olin sinisilmäinen, uskoin kauniiseen ja romanttiseen hyvään, jota luulin rakkaudeksi pitkään.

Jokaisen ihastumisen kohdalla koin suurta tunnetta.

Kunnes havahduin ja huomasin ihastukseni kohteen kadonneen, rakastuneen toiseen tai vain lakanneen välittämästä. Nielin pettymykseni ja syvennyin rakkausromaaneihin ja elokuviin, joissa rakkaus oli aina onnistumisen kokemus.

Satuttava rakkaus

Tänään tiedän enemmän. Rakkauden varjolla voi satuttaa. Sanoa pahasti ja johdatella harhaan. Käyttää toisen herkkäuskoisuutta ja rakkaudenkaipuuta hyväkseen.

Kuinka paljon luemme huijaustarinoita siitä, kun joltakulta on huijattu rakkauden turvin varallisuutta ja kadottu sitten jälkiä jättämättä. Kuinka monta vanhempaa on jättänyt lapsensa heitteille ja kuinka moni suhde karahtanut kiville väkivallan vuoksi.

Älä käsitä väärin. Minä uskon kyllä edelleen rakkauteen. Lähinnä lähimmäisen rakkauteen, ystävien väliseen välittämiseen ja vanhempi-lapsi väliseen rakkauteen. Romanttinen rakkaus on kaukana minun arjestani.

En ole niitä ihmisiä jotka kärsivät yksinolosta, päinvastoin, minä nautin omasta tilasta ja ajasta, vapaudesta valita. Ja siitä, ettei nurkissa loju kuin poikieni vaatteita, ja hekin korjaavat omansa pois ilman erillistä kehoitusta. Saan tulla ja mennä mieleni mukaan, eikä minun tarvitse olla tilivelvollinen enää kenellekään ellen välttämättä halua.

Rakkautta, onko sitä?

Minä en edes tiedä mitä on todellinen rakkaus. Rakkaus herättää kysymyksiä.

Onko se pelkkää kemiaa vai jotakin utopista unelmaa. Hattaran pehmeää ja hellää, kiitollista ja toista huomioivaa, kuumaa intohimoa ja poltetta kehossa, kun toisen katsekin saa hekumoimaan luvattomia. Märkiä päiväunia siitä kohtalotoverista joka tulin valituksi kumppaniksi jo vuosia sitten, ja jonka kanssa käsi kädessä kulkeminen tuntuu luontevalta vaikka toinen olisi säkkiin puettu.

Vai onko rakkauden pakko ollakin raadollista ja alati vaihtuvaa. Rakastatammeko yhtä vai monia kanssakulkijoitamme. Mistä erotan väärän, kun en erota sitä oikeaakaan. Voiko tuo äijähenkinen runotyyppi tyyppi ollakin se oikea, vaikka aiemmin katsoinkin hinteliä pellavapäitä. Rakastanko lastani velvollisuudesta ja onko vanhempiaan pakko kunnioittaa.

En minä mitään rakkaudesta tiedä.

Terve rakkaus

En ole koskaan kokenut sellaista romanttista rakkautta, jossa terve ihmissuhde olisi vastavuoroista ja toista osapuolta kunnioittavaa ja arvostavaa.

Se on tavallaan surullista ja tavallaan helpottavaa, sillä minun ei tarvitse enää rakastaa ketään muuta kuin itseäni, lapsiani ja ystäviäni sekä heitä joita matkallani kohtaan ja jotka kuvittelen vielä hyviksi ihmissuhteiksi.

Olen tänään vapaa rakkauden kahleista, koska kahleina minä ne koen.

Minä en koe olevani kenenkään omaisuutta, kuten koin olevani niissä ihmissuhteissa joissa olen ollut kiinni. En halua elää parisuhteessa kuin minun olisi oltava jokaisesta asiasta tilivelvollinen. Selitettävä ihmisille tapani toimia ja elää tätä elämää.

Ja tällä en tarkoita normaalia kanssakäymistä ihmisten kesken, vaan sitä kontrollointia ja neuvomista, jonka keskellä elin ja asuin. Ensin  lapsuudenkodissani sen jälkeen avioliitossa.

Elin kuin kultaisessa häkissä toivomaani prinsessaelämää, sain lähes kaiken mitä uskalsin pyytää. Mutta siihen se sitten jäikin.

Toivossa voi elää, mutta voiko rakkaudessa

Oma tila, vapaus valita ja oma aika. Olin elävältä kuollut.

Olisin toivonut romanttisen rakkauden olevan siinä mielessä kypsempää ja hedelmällisempää, että arvostus ja kunnioitus olisi näkynyt arjessa, olisin tullut huomatuksi omana itsenäni enkä vain lasten äitinä, taloudenhoitajana ja  rakastajana. Olisin toivonut keskustelutaitoista osapuolta, jolle myös minun toiveeni olisivat tulleet näkyviksi.

Mikä meni vikaan.

Eivät ihmiset lähelläni tahallaan olleet sitä mitä minä koin, mutta en minä sitä sillä hetkellä tiennyt. Koin vain pahaa oloa, koska jokin ei täsmännyt. Nyt olen viisaampi ja tiedän. Yksi syy oli se, etten tuntenut itseäni enkä historiaani tarpeeksi.

Ehkä  kanssakulkijat rakastivat omalla tavallaan ja minä omalla tavallani, toiveet eivät kuitenkaan kohdanneet, kuten ei käytöskään. Kun toiveeni lopulta alkoivat hahmottua vastapuolille, oli jo liian myöhäistä.

Minä olin jo lähdössä. En lakannut heti rakastamasta, mutta tuli lopulta aika jolloin en enää tuntenut mitään.

Pois pakkopaidasta

Enää en kulje pää pilvissä ja sydän pumpulissa.

Olen hyvin skeptinen ja liian kyyninen edes ihastumaan. Toki, jos oikein hyvä tyyppi kohdalle osuu annan mahdollisuuden, mutta se ei välttämättä johda mihinkään. Minun suojamuurini ovat vahvemmat kuin koskaan aikaisemmin, ja avoimuus on vain silmälumetta sen titaanikuoren päällä, jonka taakse kätken todellisen sydämeni ja tunteeni.

Joskus parhautta ovat olleet lyhyet ihmissuhteet. Hyvät sellaiset. Hetkessä kohdatut.

Olen ollut rakastunut ja tiedän rakkauden onnistuessaan olevan kaunista kahden osapuolen välillä. Olen nähnyt pareja, joiden välinen yhteisymmärrys on jotakin sellaista, jota voisi sanoa sielunkumppanuudeksi.

Mutta olen sitä mieltä, että rakkaus kuten uskontokin voi johtaa niin pahasti hakoteille, että sieltä voi olla vaikea lähteä pois, koska rakkaudella voidaan hallita ihmistä väärin keinoin ja perustein. Millainen on julmasti rakastava ihminen. Sekopää.

Rakkaudessa ei kuulu pelätä.

Kun pitää pakkomielteenomaisesti toisesta kiinni ja orjuuttaa tahtonsa alaiseksi, voi kokea ylivoimaisuutta olemisessaan. Mutta vastapuolella voi jonakin päivänä tulla tahto lähteä. Aina se lähteminen ei yksin tai lasten kanssa onnistu, silloin kannattaa pyytää apua kaverilta.

Minä soitin kaverille, joka soitti turvakotiin. Siitä alkoi taival, joka on jo historiaa.

Kaija Koo, Kuka keksi rakkauden: https://www.youtube.com/watch?v=gmZiJfW2RUg

Kuinka paljon sinä uskallat rakastaa?