Kokemustarina: Vauvan kuolema kohtuun

Äitienpäivän aikaan vauvan olisi pitänyt syntyä. Jotakin meni kuitenkin pahemman kerran pieleen ja synnytin kämmenen kokoisen ja täydelliseltä näyttävän poikavauvan jo marraskuussa. Oli vuosi 2002.

Marraskuisena aamuyön tunteina vauva solahti kivuttomasti kaarimaljaan paikallisen sairaalan synnytysosastolla. Muutamaa hetkeä myöhemmin aloin vuotaa sisäisesti ja menetin tajuntani, istukka oli jäänyt sisään ja minulle jouduttiin tekemään kaavinta. Menetin verta litran verran.

Lääkäri oli märännyt kipulääkkeitä, joita en suostunut ottamaan, koska koin ettei minulla ollut fyysisiä kipuja laisinkaan. Lääkäri tuli potilashuoneeseen ja sanoi, että minulla kuuluisi olla todella voimakkaat kivut. Tuossa kohtaa totesin itkuni ja suruni lomasta, että kyllä minulla kipuja oli, mutta ne olivat niin tuskallisia ja henkisiä, etten tiennyt kuinka niistä selviäisin.

Sain  seurakseni kätilöopiskelijan, joka piteli minua kädestä ja kuunteli tarinaani ja itkuani koko vuoronsa ajan. Kun lasten isä lasten kanssa ehti paikalle saimme puhua yhdessä myös sairaalan papin sekä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Koko perhettä hoidettiin. Lisäksi sain Käpy-yhdistyksen yhteystiedot, jonne myöhemmin otinkin yhteyttä.

Tututu Käpy-yhdistykseen; https://kapy.fi/

Kuinka kaikki alkoi

Oli elokuun 26 ja vietimme lasten isän kanssa hääpäivää. Lapset olivat jo nukkumassa ja me herkuttelimme hääpäivällisen parissa ja minä join hiukan viiniä. Suunnittelimme tulevaisuutta ja kerroin minulla olleen tuntemuksia kuin olisin jälleen raskaana. Nauroimme ja visualisoimme, että uusi auto ainakin olisi hankittava ja tilaa lastenhuoneeseenkin tarvittaisiin. Lapsi olisi jo neljäs perheessämme.

Olimme naimisiin mennessämme ja perhettä perustaessamme puhuneet, että jos saisimme lapsia olisi lapsilukumme 3-4, koska meillä molemmilla oli sisaruksia ja koimme heidät voimavarana. Olimme 2000-luvun alussa liki suurperhe jo kolmen lapsen kanssa ja kuuluinkin sähköpostilistan kautta ryhmään, jossa vertaistukea sai lapsiperheen arkeen.

Viikko, pari hääpäivästä tein raskaustestin ja se näytti plussaa. Olin sekä iloinen että epäuskoinen, meille tulisi neljäs lapsi. Lasten isän tullessa töistä keroin hänelle uutisen. ”Teet abortin”, oli hänen kommenttinsa. Alkuun luulin, että mies vitsaili, mutta ei, hän oli tosissaan. Meille ei mahtuisi uutta lasta, rahaa kuluisi ja uusi autokin pitäisi hankkia.

Olin järkyttynyt, shokissa. Tuntui kuin ihminen johon olin luottanut ja pitänyt ystävänäni useat vuodet olisi kiskaissut yhdellä iskulla maton jalkojeni alta.

Kun toivuin shokista, raivostuin. En varmasti ole koskaan aiemmin tai tuon päivän jälkeenkään huutanut niin paljon ja vihan vimmassa kuin tuolloin huusin. Sanoin lähteväni avioliitosta saman tien, minua ei pelottaisi olla yksinhuoltaja neljän lapsen kanssa, mutta aborttia en tekisi. Sanoin myös soittavani neuvolaan ja sopivani jatkosta heidän kanssa. Tartuin myös luuriin ja soitin tutulle terveydenhoitajalle. Sanoin puhelimessa myös sen, että lasten isä tahtoi abortin ja minä en.

Tuossa kohtaa mies oli jo ottanut yhden nuoremmista lapsista syliinsä ja leikki tämän kanssa. Kun neuvolasta haluttiin puhua hänen kanssaan, sanoi lasten isä, että ”eiköhän se yksi vielä saa tulla”.

Ja niin alkoi raskausvatsani kasvaa.

Suru siirtyi tähtiin

”Katsokaa lapset, tuolla tähtien tuikkeessa pikkuveljenne on”, sanoin lapsilleni, kun portista ulos lähtiessämme näimme kirkkaan tähtitaivaan ja yhden tähdistä olevan muita kirkkaampi.

Sydänäänet eivät olleet kuuluneet neuvolassa eikä äitiyspoliklinikalla. Vauva oli todettu kuolleeksi ja minä romahdin.

Lääkäri, joka tutki minua vielä sisältä, itki kanssani. Pahoillaan oli ollut kätilökin, joka oli vauvan kuolleeksi todennut raskausviikolla 16. Lasten isä oli katsonut minua silmiin ja olin havahtunut siihen, kuinka tunteeton katse oli, vaikka silmät olivatkin väsyneet ja punareunaiset. Minun itkuni ei lakannut vielä kotonakaan, kun soitimme sukulaisille ja ystäville tapahtuneesta.

Käperryin itseeni, pakenin kylpyhuoneeseen ja syytin itseäni mahoksi. Vauva oli vielä sisälläni, mutta minun olisi synnytettävä se vielä vuorokauden kuluessa. Palaisin sairaalaan vielä illalla.

Etsin syitä ja seurauksia keskenmenolle/kohtukuolemalle. Muistin sisareni katseen, väkinäisen hymyn, kun ilmoitin hänelle tästä raskaudestani. Muistin ystävän, joka oli tuonut ulkomailta makeisia ja kehottanut syömään niitä heti, vaikka olisin tahtonut kieltäytyä. Muistin tunteneeni oloni oudoksi viedessäni lapsia leikkipuistoon. Ja muistin lasten isän katseen äitiyspoliklinikalla ja sanat abortista.

Ihmisen mieli etsii vastauksia, kun tapahtuu asioita mitä järki ei halua vastaanottaa. Sain kuitenkin tukea suruuni. Minulle soitti vieras ihminen ystäväni ehdotuksesta, saman kokenut. Nainen puhelimessa tuntui tietävän mitä koen ja tunsin saavani lohtua siitä.

Kun joku sukulaisista toivotti ”Jumalan siunausta” suutuin, sillä olotilani tuntui kaikelta muulta, mutta ei siunatulta. Koin myös, että olin suututtanut Jumalan ahnehtimalla liikaa lapsia perheelleni. Silloin kuuluin vielä kirkkoon.

Kaunis Kuolema

Kaarimaljassa makaava täydellinen vauva vietiin tutkittavaksi. Olin perusterve synnyttäjä, jolla oli kolme onnistunutta raskautta, joten syytä ryhdyttiin selvittämään. Sairaalan ylilääkäri halusi tavata meidät molemmat ja sanoi, että toivumme menetyksesä vain yrittämällä uutta lasta. Mutta vasta, kun hän antaa luvan, sillä tutkimukset kestivät puoli vuotta ja sitä ennen emme saaneet lasta laittaa alulle.

Kuopuksen raskausajalle sain lääkityksen, sillä vauvan kohtukuoleman syy oli istukassa havaittu verihyytymä, joka oli sulkenut happitiehyet vauvalta.

Lasten isä oli jokaisessa synnytyksessä mukana paitsi tässä, johon hän ei omien sanojensa mukaan saanut lastenhoitajaa. Hän ei myöskään halunnut katsoa vauvaa kaarimaljassa. Minä koin nämä asiat todella voimakkaasti ja olin vihainen pitkään, mutta en tuonut ajatuksiani julki. Koin, että mies hylkäsi minut kun olisin häntä eniten tarvinnut. ja tämä olikin yksi syy siihen, kun erosin kuusi vuotta myöhemmin.

Lasten isä sai apua omiin tuntemuksiinsa puhumalla työkavereilleen ja siellä oli saman kokeneita vertaisia myös. Minä en tuolloin ymmärtänyt, että mieheni oli viihdepelaamisen sijaan riskipelaaja, joten osasyy hänen empatiakyvyttömään käytökseeensä johtui juuri ongelmallisesta rahapelaamisesta.

Mies ei halunnut kanssani terapiaan, mutta minä kävin suruterapian kahteen otteeseen. Toisen kuopuksen synnyttyä ja jouduttua kielijänneleikkaukseen, Hysteriani puhkesi paniikkikohtausten muodossa, koska pelkäsin menettäväni jälleen vauvan. Taustalla oli myös edellisten synnytysten jälkeiset masennukset.

Lue myös: https://www.lily.fi/blogit/aamutakissa/kokemustarina-mita-on-olla-ongelmallisesti-rahapeleja-pelaavan-laheinen/

Rauha ja hiljaisuus

Siitä joulusta muistan vain täydellisen rauhan ja hiljaisuuden. Lasten isä kohteli minua kuin lasia, joka särkyisi hetkenä minä hyvänsä. Minä laitoin joulua ja lasten äänet eivät kuuluneet tajuntaani hälinänä, kuten jouluisin yleensä. Mummoni kertomus samankaltaisesta kokemuksesta hänen menettäessään lapsensa nousi mieleeni.

Kun vanhin poikani täytti vuosia soitti patologi ja halusi sopia hautauksesta. Halusimmeko haudata erikseen vai tuhkata muiden sikiöiden kanssa. Valitsimme tuhkauksen ja muistolehtoon sirottelun. Se tuntui oikealta, sillä minä ajattelin tunteella, ettei lapsi olisi niin yksin.

Kirjoitin runoja, kuolleelle lapselleni päiväkirjaa ja suurperheryhmässä jaoin kokemuksia saman kokeneiden kanssa. Kävin Käpy-ryhmässä ja käperryin sängylle sikiöasentoon ja tunsin kuinka poskeani silitettiin kuin höyhenellä, vaikka ketään ei vierelläni ollut. Sieluni silmin kätkin sikiön sydämeni punaisempaan sopukkaan ja siellä se on edelleen.

Tuona syksynä eräs harvaan kukkiva kukkamme kukki. Kukkia oli perheemme lukumäärä, joista yksi jäi nupulleen.

Henkinen kipu hellitti

Seuraavana talvena sain pahimman influenssan kuin koskaan aiemmin. Tunsin kipuja paikoissa joissa kipua ei kuuluisi tuntea. Totesin tuolloin lasten isälle, että taisin sairastaa ne fyysiset kivut, jotka jäi sairaalassa kokematta. Mies joutui olemaan kokopäiväisä lapsille, sillä en voinut viikkoon nousta sängystä kipujen takia.

Otin kotiin lapsia hoidettavaksi eli ryhdyin perhepäivähoitajaksi ja jäin siitä myöhemmin äitiyslomalle. Kuopus sai alkunsa pääsiäisenä, noin puoli vuotta kohtukuoleman jälkeen ja kun lääkäri meille luvan lapsentekoon antoi.

Synnytyssairaalassa kysyttiin jälleen palaammeko sinne ensi vuonnakin. Tässä kohtaa katsoin lasten isää ja sanoin ”Eiköhän tämä ole tässä meidän osaltamme”. Mies ei sanonut sanaakaan.  Me erosimme myöhemmin ja lasten isä perusti uusioperheen, jossa on myös heidän yhteinen lapsi. Yhteisillä lapsillamme on siis paljon sisaruksia, joten voimavaraa riittää tiukkoina hetkinä.

Olen antanut sekä lasten isälle että itselleni anteeksi. Hyväksynyt koetun, mutta unohtanut en ole millaista on menettää lapsi, ja millaisia tunteita se herättää. Edelleen voin sieluni silmin nähdä kuinka kohtuun kuollut lapsi olisi voinut kasvaa ja kehittyä sisarustensa kaltaiseksi. Hän on ollut olemassa meille kaikille. Lasten ollessa pieniä luimme kirjaa ”Nalle Nallukainen menettää ystävänsä”, se auttoi lapsia ymmärtämään koetun.

Viemme muistolehtoon kynttilöitä silloin tällöin. Minulla on myös kynttilä kotona. Emme märehdi surussa, mutta lapsi kuului kerran perheeseen, vaikka vain pienen hetken. Joka marraskuu ja joka äitienpäivä minä muistan hänet.

Siitä olen hyvilläni, että sain vertaistukea ja apua, kun tarvitsin. Jaan tämän kokemustarinan, sillä tiedän vertaistukea tarvitsevia olevan paljon.

Kaija Koo:https://www.youtube.com/watch?v=LbXW1o_AA4I

Oletko sinä saanut apua tarvitessasi?