Tasan vuosi sitten sain toisen keskenmenoni. Se tuntuu nyt kuin pahalta unelta. On vaikeaa edes yrittää kuvitella, miltä tuntui olla raskaana tai miltä tuntui menettää raskaus. Välillä tuntuu siltä, että elämä on palannut takaisin siihen tilanteeseen, missä olimme ennen kuin aloimme yrittää. En enää osaa nähdä itseäni tulevaisuudessa raskaana tai vauvan kanssa. En enää taida uskoa saavani lasta. Elämä kulkee normaalisti eteenpäin ja välillä kipu vihlaisee sydäntä. Mutta onneksi yhä harvemmin.

Tänään tuntematon vauva hymyili minulle bussissa. Hymyilin takaisin ja mietin, miltä tuntuisi pidellä sylissä omaa lasta. En osannut kuvitella sitä. En kai koskaan ajatellut, että juuri meille tämä tulisi olemaan näin vaikeaa. En tiennyt, kuinka paljon kipua ja menetystä kaksi vuotta voivatkaan pitää sisällään. Ja kuinka yllättävän tasapainoisena siitä voikaan selvitä. Miten suunnattoman määrän tuskaa ihminen pystyykään kantamaan ja samalla käymään töissä ja elämään muutenkin normaalisti.

Tasan vuosi sitten sain toisen keskenmenoni. Mintunvärinen pieni neuletakki jäi kesken. Yhä edelleen se on kesken. Kesken. Sana tuntuu niin lopulliselta. Kuinka vihaankaan tuota sanaa.