Eddie juhli toisia nimiäisiään viime viikonloppuna, tällä kertaa Englannin sukulaisten ja ystävien kanssa. Olivat huomattavasti intiimimmät bileet kuin Suomen yli nelikymmenpäiset juhlat, mutta se oli ihan mukavaa, sillä tällä kertaa ehdin hengähtääkin ja jutella kaikkien vieraiden kanssa.
Ohjelma oli likimain sama kuin Suomen juhlissa: aluksi vieraat jaettiin ryhmiin, joissa he saivat arvailla pojun koko nimeä (olin etukäteen vannottanut Suomen juhlijoita, etteivät saisi mainita sitä Facebookissa), jonka jälkeen Mies toivotti vieraat tervetulleiksi, julisti nimen ja nosti pojalle maljan – tällä kertaa ihan samppanjalla. Sitten minä kerroin nimien valinnasta, esittelin läsnäolleet kummatädin ja -sedän ja perustelin, miksi olimme pyytäneet heitä kummeiksi. Suomalainen ystäväni P oli valittu siksi, että on paras letunpaistaja ja sadunkertoja; Miehen sukelluskumppani W taas siksi, että jokaisessa perheessä on hyvä olla pätevä lakimies… Kolmas Britannian-kummi, Miehen vanhin ystävä M, ei valitettavasti päässyt kemuihin, mutta hänen ansioikseen kirjasimme vakaan krikettituntemuksen ja Australian passin; olisi hyvä olla tukikohta silläkin mantereella, jos maa koskaan alkaisi polttaa Edsterin jalkojen alla… 😉
Muita nimiehdotuksia oli mm. Hairy Arse ja Rear Flasher… Miten niin meidän kaverit ovat fiksautuneet anaalivaiheeseen?
Kumpikin kummi lausui poitsulle elämänviisauksia, P muumien tervetulotoivotuksen ja W elämänohjeita – niistä lisää myöhemmin. Sitten syötiin, kakkuiltiin ja lopuksi vielä istutettiin omenapuu Eddien kunniaksi. No, se on se omenapuu, jonka minä sain hääpäivälahjaksi, mutta mieluusti tietysti lahjoitin puun esikoiseni kunniaksi.
Kummatäti istuttaa.
Tällä kertaa hommasimme ruuat pitopalvelusta, sillä kummallakaan ei ollut aikaa eikä intressiä alkaa kokkailla parillekymmenelle hengelle. Onnistuin tsägällä löytämään netistä aivan loistavan pitopalvelun viimevuotisiin 40-vuotisjuhliini, joten pyysin heitä hätiin tälläkin kertaa, minkä lisäksi tilasin täytekakun ystäväni luottokondiittorilta. Tällä kertaa tarjottiin:
- Alkumaljana Pol Roger Brut Réserve -samppanja, alkoholittomina vaihtoehtoina Appletiser ja vadelma-Amé
- Tomaatti-ricotta-basilikapiiras timjami-parnesaanipohjalla
- Tryffeli-portobello-tart tatin
- Uunilohta seesaminsiemenien ja limetin kera
- Värikäs villiriisisalaatti, jossa oli edamame-papuja, kuivattuja karpaloita ja kirveliä, hunaja-granaattiomenakastikkeen kera
- Paistettuja juureksia fetajuuston ja karamelisoidun punasipulin kera
- Syksyinen vihersalaatti, jossa oli retiisiä, kirsikkatomaatteja, avokadoa, ruohosipulia ja krassinkukkia
- Red Velvet -täytekakku, siis tummanpunaiseksi värjätty kakkupohja tuorejuustotäytteellä, päällä karhunvatukoita ja punaherukoita
- Vegaanisuklaakuppikakkuja samoin kuorrutuksin kuin täytekakku
- Ruuan kanssa viineinä argentiinalainen Finca Flinchman Reserve Malbec 2012 ja ranskalainen Mâcon-Villages Les Pierres Blanches Chardonnay 2011
Olimme pyytäneet vierailta lahjojen sijaan lahjoituksia joko Pelastakaa lapsien Syyrian katastrofirahastoon tai entiselle työnantajalleni afrikkalaisten katulapsien avustamiseksi, ja monet vieraat niin tekivätkin. Silti Eddie sai vielä muutaman suloisen lahjan: kummeiltaan englanninkielisen Muumi-kirjan The Book about Moomin, Mymble and Little My, hopeisen kolpakon (joka on täällä perinteinen ristiäislahja, vähän niin kuin Suomessa on kummilusikka) ja lelukoiran, mummilta apinahelistimen ja Peter Rabbit -kirjasarjan sekä työpaikkani johtokunnalta varsin vitsikkään tyynyn, jossa työpaikkani nimestä oli väännetty vauva-aihe. Pojun omasta mielestä (tai ainakin pojun isän) varmaan paras lahja olisi tädin perheeltä saatu leikkijunasetti, jota Mies jo silmät innosta kiiluen alkoi koota heti kemujen päätyttyä.
Päivänsankarin lisäksi myös hänen isänsä sai yhden lahjan: mummi toi kotoaan Miehen isän suvussa kulkeneen perintökapistuksen, toista sataa vuotta vanhan kuparisen kuumavesipannun (siis sellaisen, jolla Downton Abbeyssa lämmitetään kylmiä petivaatteita). Sillä mitään käyttöä ole, se on roikkunut anopin seinällä vuosikymmenet, mutta se on kuulemma kulkenut appivainaan suvussa isältä pojalle iät kaiket ja nyt kun Miehellä on oma poika, anoppi antoi sen eteenpäin. Historiafriikki kun olen, tykkäsin kovasti.
Juhlat olivat ihanan rennot ja oli mahtava esitellä vieraille söpöä poikaamme, joka käyttäytyi kuin pieni enkeli koko iltapäivän. Tietysti pieniltä kommelluksilta ei kuitenkaan vältytty… Tällä kertaa Mies otti vastuun valokuvaamisesta, ja niinpä kuvat ovatkin huomattavasti onnistuneemmat kuin Suomen-bileissä. Mutta nyt italialainen ystäväni E jätti tulematta, koska ei ollut saanut Whatsapp-viestiäni aiheesta eikä kehdannut rasittaa minua kyselemällä vaan arveli juhlien peruuntuneen! Voi elämä. Ja jo toista kertaa epäonnistuin Eddien nimestä tehtyjen aakkoskeksien tilaamisessa… Olisin jo Suomen-nimiäisiin halunnut ihan simppeleitä pipareita, jotka olisi tehty aakkosmuoteilla hepun nimestä, mutta ei, mistään ei löytynyt kondiittoria, jolla olisi ollut aakkosmuotit. Nyt mainio pitopalvelumme lupasi ne tehdä – mutta unohti tyystin! No, saimme sitten korvaukseksi alennuksen ruokien loppusummasta sekä pyhän lupauksen tehdä piparit ilmaiseksi poitsun 1-vuotissynttäreille…
Juhlien kamalin sattuma oli ihan omaa tekoani, ja varmasti yksi elämäni hirveimpiä ja pelottavimpia puoliminuuttisia. Minä nimittäin kaaduin rähmälleni pihalla, korkokengissä, Eddie sylissä: kompastuin kantaessani häntä katsomaan omenapuunistutusta. Ne sekunnin murto-osat, kun tajusin, että tässä sitä mennään, olen kaatumassa naamalleni tiilimuuriin vauva sylissä enkä voi tehdä mitään, muistan varmasti lopun ikäni. Mutta jostain selkäytimestä (ei ollenkaan tietoisesti) onnistuin kääntymään niin, että muurin sijaan kellahdin sen vieressä olleiden kukkaruukkujen päälle kylki ja olkapää edellä (ja onneksi ne kukkaruukutkin olivat muovi- eivätkä saviruukkuja). Huusin kuin hyeena, Eddie pärähti säikähdyksestä itkemään, näin kun Mies heitti kameransa kukkapenkkiin ja loikki kasvilavojen yli luoksemme, nappasi vauvan sylistä ja lykkäsi sen lähimmän aikuisen syliin ja minä kiljuin vain, onko vauva kunnossa, onko vauva kunnossa… Ja olihan se. Oli ollut kyynärpääni suojaamana eikä tainnut edes koskea maata, säikähti vain. (Mies kävi lapsen läpi luu luulta eikä heppu ollut moksiskaan, hymyili vain.) Eikä minullekaan pahasti käynyt, luita ei katkennut, venäytin vain selkäni ja sain pari varsin mojovaa mustelmaa, joita olen sitten tämän menneen viikon potenut. Mutta herrajumala, miten säikähdin!
Eivät siis nämäkään nimiäiset menneet ihan kuin sillä yhdellä vaasalaisella huvilalla, mutta tulipahan juhlittua pojua ja hänen komeaa nimeään ja nähtyä sukulaisia ja ystäviä. Nyt voi sitten rauhoittua syksynviettoon ja kaivaa skumppalasit esiin ensi kerran vasta… pikkujouluksi?
