Muistelu jatkukoon…

Huhtikuu 2003

Olen asunut Lontoossa jo neljättä vuotta; tällä hetkellä Brixtonissa kämpässä, jossa on persikanväriset woodchip-tapetit ja hometta kylppärissä. Kämppikseni on suoraan sanottuna outo australialainen ravintolapäällikkö Michelle, joka iltaisin juo raakaa votkaa eikä tykkää käyttää sängyssään lakanoita. Olen hermona, koska Michelle on pysyvän EU-viisumin takia juuri maksanut italialaiselle työkaverilleen pari tonnia siitä hyvänsä, että he menisivät naimisiin, ja pelkään maahanmuuttoviranomaisten saavan tapauksesta vihiä ja tulevan kyselemään minulta sulhosta, jota en ole koskaan tavannutkaan.

Olen ensimmäisessä oman alani työpaikassa pienessä kehitysmaissa ympäristökoulutusta tekevässä järjestössä, jonka kroonisen rahapulan takia pomot odottavat välillä kuukausitolkulla palkkojaan. Työn määrä ei itseäni huimaa, ja lounastunneilla on hyvin aikaa käydä salitreeneillä naapurikadun Fitness Firstissä. En ole tuota kevätkesää ennen tai sen jälkeen ollutkaan yhtä timmissä kunnossa.

Olen köyhä, mutta määrätietoinen: parin vuoden väärällä alalla haahuilun jälkeen olen edellisenä syksynä sanonut itseni irti käännöstoimiston projektipäällikön vakipaikalta ja hypännyt tuntemattomaan. Haluan nimittäin järjestöhommiin, hyväntekeväisyyssektorille ja tarkalleen ottaen vielä kehitysyhteistyöalalle. Olen siis innoissani tämänhetkisestä työstäni, vaikka se käytännössä pelkkää adminia onkin. Onpahan edes oikeaan suuntaan. Ja on kiva olla hyvässä kunnossa ja langanlaiha.

Olinpa hoikka vielä vuonna 2003…

Tämän huhtikuun kohokohta on eeppinen bileviikonloppu, joka alkaa perin viattomasti parin samppanjapullon kumoamisella parhaan ystäväni, suomalaisen pankkiiritytön T:n ja hänen niinikään suomalaisen tuttavansa H:n kanssa Cityn lihatiskillä Corney & Barrow’ssa. Kun seuraan liittyy vielä pari muuta suomalaista, miespuolinen pankkiiri M ja hänen viikonloppuvieraansa I, vauhtia alkaa tulla lisää. Välillä tosin jätämme pojat Corney & Barrow’hin ja käväisemme tyttöjen kanssa Shoreditchin Light Barissa, jossa ystäväni esittelee minut englantilaiselle työkaverilleen, jolla on kaunis aksentti ja ilmeikkäät kulmakarvat. Kukapa olisi tuolloin arvannut, että reilun viiden vuoden päästä menisin kyseisen tyypin kanssa naimisiin..!

Tänä viikonloppuna en tosin vielä lyöttäydy yksiin Miehen kanssa, ehei. Itse asiassa yritämme usuttaa H:ta kokeilemaan, josko vastikään vaimostaan eronneella engelsmannilla olisi kiinnostusta Suomi-blondia kohtaan! Heillä ei kuitenkaan tunnu synkkaavan, toisin kuin meillä muilla: viikonlopusta alkaa kesäromanssini M:n kanssa, ja ystävänikin jää haikailemaan tämän vieraan perään. Mutta sitä ennen on juostu läpi sen seitsemän Chelsean ja Knightsbridgen baaria ja klubia, käyty välillä torkkumassa ja suihkussa M:n poikamiesboksissa ja tyhjennetty lähikauppa limeteistä, jotta engelsmanni pääsee vääntämään meille kannukaupalla mojitoja. Sunnuntai-iltaan mennessä olen yhä samoissa vaatteissa kuin perjantaiaamuna ja olemme kumonneet 38 pulloa samppanjaa… joista olen itse maksanut ehkä kaksi. 

Minulla on lapaluihin ulottuvat vaaleat hiukset, pidemmät kuin koskaan tuon vuoden jälkeen, ja olen nyt ylpeä eksoottisen sinisistä silmistäni.