Ladataan...

Me pohdittiin minun miehen kanssa pitkään hankimmeko ylipäätään toista lasta. Minun mielipide asiaan oli aina selkeä. Halusin tyttärellemme pikkusisaruksen, mutta mieheni ei ollut asiasta ihan varma. Marraskuun alussa hän sanoi kypsyneensä ajatukselle toisesta vauvasta ja päätimme alkaa yrittämään. Tikutin ovulaatiotestillä ovulaation vasta kp 23. Marraskuun lopulla kuukautisia ei kuulunut silloin kuin niiden olisi pitänyt alkaa. Odotin 6 päivää, kunnes tein negatiivisen raskaustestin. Epäilin hormoneissa olevan jotain häikkää, koska synnytyksen jälkeenkin kierto oli ollut suhteellisen säännöllinen. Soitin tästä neuvolaan ja kerroin, että yritämme toista vauvaa. Sanoin, että kuukautiset ovat myöhässä, mutta testi näyttää negatiivista. Sain neuvolasta lähetteen verikokeisiin seuraavalle päivälle. Soitin tuloksia niin sieltä näkyi alkanut raskaus. Löytyi syy miksi niitä kuukautisia ei sitten kuulunut. Raskaus oli yllätys. Olin varma, että en ole raskaana, koska edellisenä päivänä testi näytti negatiivista. Tein vieläpä clearbluen digitaalisen testin, joka on todella tarkka. Plussasin sitten verikokeissa 27.11.2018. Epätodelliseksi tilanteen teki myös se, että minulla ei ollut mitään raskausoireita. Kun odotin neitiä niin rinnat kipeytyivät jo ennen plussausta ja oletinkin, että plussaisin. Tästä ei ollut yhtään sellainen olo, että odottaisin vauvaa.

Oireettomuus jatkui ja jatkui. Varasin ajan varhaisultraan ja sanoin miehelleni, että ei siellä taida olla elämää, koska oireita ei yksinkertaisesti ollut. Mieheni ei päässyt ultraan, koska hänellä oli koulua silloin joten menin äitini kanssa. Gynekologi näki heti pienen alkion, joka katosi. Totesi, että olisikohan pojankoltiainen, joka haluaa piileskellä. Lopulta hän näyttäytyi ja viikoiksi saatiin 6+1. Uskoin vihdoin, että siellä on elämää. Aloin myös toivoa täydestä sydämestäni, että kaikki menisi hyvin. Varhaisultran jälkeen pahoivointi alkoi nostaa päätään. Pahoinvointi oli kuitenkin lievempää kuin edellisessä raskaudessa. Mielihaluja alkoi tulla, joita taas ei ollut edellisessä raskaudessa lainkaan. Kun viikkoja oli kasassa lähes 10 niin tuli jälleen 2 raskaudesta tuttua ruskeanveristä tuhruvuotoa. Pelotti, että oliko se taas tässä. Tiesin tilanteen olevan 50-50, koska ensimmäinen raskaus meni kesken, mutta toinen jatkui hyvin loppuun saakka. Menin ultraan seuraavana aamuna ja kaikki oli kunnossa. Alkio vastasi viikkoja 9+4 eli kasvoi tasaisesti. 

Viime viikonloppuna tunsin ylävatsalla outoa muljumista. Suljin heti pois vauvan liikkeet, koska hän on vasta niin pieni. Luulin ensin, että saan jonkin sairaskohtauksen, koska oli hieman myös kipuja. Muljuminen kuitenkin loppui ja soitin seuraavana arkipäivänä neuvolaan. He laittoivat minut varmuuden vuoksi ultraan, joka oli eilen. Kaikki oli todella hyvin ja pieni oli ottanut kasvuspurtit. Sikiö vastasi viikkoja 11+3 eli käytännössä raskauden herkin aika alkaa olla takanapäin. Näin sanoi myös ultraaja. Sikiöllä näkyi ultrassa jo kädet, jalat ja nenänpää. Hän muistutti pientä vauvaa. Vauvan syke myös kuului ja oli todella nopea kuten myös neidin syke oli silloin alussa. Alkuraskaus on taas sisältänyt hieman huolta itsestäni riippumattomista asioista johtuen, mutta en ole onneksi ollut niin hermoraunio kuin edellisessä raskaudessa. Tiedän, että kaikki voi mennä hyvin ja todennäköisemmin kaikki menee hyvin kuin päättyy huonosti. Np-ultra on 28.1.2019, joten sen jälkeen tiedetään sitten virallinen laskettu aika. 

 

-Emmi

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Ulkonäkö on ollut sellainen asia, johon olen itseni kohdalla kiinnittänyt huomiota jo kouluikäisestä saakka. Siitä saakka, kun minua alettiin koulussa pilkata ylipainostani. Sain päivittäin kuulla olevani laihdutuksen tarpeessa oleva läski, tynnyri, ruma, ällöttävä ja kaikkia fraaseja en edes muista, koska niitä oli niin paljon. Siitä lähtien olen pitänyt maailmaa jotenkin sellaisena, että lähes kaikessa ulkonäköön tunnutaan kiinnittävän ensin huomiota. Että maailmassa kannustetaan pinnallisuuteen ja kaikkien pitäisi olla tikunlaihoja tai lihaksikkaita kuten Barbie ja Ken. Tämä on näkynyt monesti siinä, että suurikokoisille ihmisille löytyy upeita vaatteita paljon vähemmän kuin näitä ''ihanteita'' vastaaville ihmisille. Olen saanut kokea sen itse, että jos et  vastaa näitä ''ihanteita'' niin et ole suositulle jengille mitään muuta kuin roskaa, jonka voi potkaista sivuun ja jota voi syyttää vielä kaupan päälle tiellä olemisesta. Se ei ole oikein, mutta joidenkin ihmisten mielestä maailma pyörii sillä tavalla. Se on saanut miettimään paljon, että kuka niiden päätösten takana seisoo. Kuka päättää miltä ihminen saa näyttää, miltä ihmisen kuuluu näyttää tai ylipäätään mitään toisen ulkonäöstä.

On totta, että ylipaino on terveysriski. Uskon, että jokainen ylipainoinen tietää sen. Se ei kuitenkaan tee ylipainoisista sairaita tai ruttotautisia. Ei ylipainoisuus noin vain tartu ja ole influenssan kaltainen juttu. Elämän pituutta ei voi muutenkaan koskaan ennustaa, niin jos ylipainoinen ihminen on muuten onnellinen eikä itse halua muuttaa tilannetta, niin ei se tee hänestä yhtään vähemmän arvokasta ihmistä. Se ei ole syy syrjiä, puhua rumasti, haukkua, lytätä ja tuhota toisen itsetunto. Miltä laihasta ihmisestä tuntuisi, jos maailman ihanteet yhtäkkiä muuttuisivat ja suurikokoisuudesta tulisi se ''ihanne''? Varmaan samalta kuin heistä, joita kohdellaan kaltoin, kun eivät vastaa ihanteita. Ylipainoiset ihmiset ovat yhtä kauniita kuin tikunlaihat ja lihaksikkaat.

Olen ollut suurimman osan elämästäni ylipainoinen. Raskauden aikana painoa kertyi 13 kiloa lisää. Painan tällä hetkellä n. 80 kiloa. Se on minun kokoiselleni reilusti liikaa. Tiedän sen ja haluan pudottaa painoani. En sen takia, että pitäisin itseäni rumana näin, mutta haluan elää terveellisemmin. Raskausaikana olin kuitenkin ylpeämpi suuresta mahastani kuin koskaan. Haluan itse luoda itselleni omat ihanteet enkä mennä tässä massan mukana. Aion pudottaa painoa niin kauan kunnes olen siihen itse tyytyväinen. Sama sille, vaikka olisin toisen mielestä joko liian laiha tai liian lihava. En tule koskaan kuitenkaan olemaan kaikille tarpeeksi hyvä. Riittää, että olen itselleni ja heille, joille sillä ei ole mitään väliä miltä näytän vaan he välittävät enemmän luonteestani. Pinnallisia ihmisiä en kaipaa elämääni vaan niitä, jotka näkevät myös sisäisen kauneuden. Ulkokuori voi olla kaunis, mutta sisältä sitten aivan muuta. Kokemusta on tästäkin ja sen vuoksi olen tämän päätöksen tehnyt. Rakastan silti pukeutua kauniisti ja pukea lapseni kauniisti. Se tuo iloa minulle ja kuvaa persoonallisuuttani jollain tavalla, mutta se ei kerro kaikkea minusta. Kauneus lähtee sisältä. Sen aion opettaa myös lapselleni, joka on ehdottomasti kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.

-Emmi-

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Imetys on ollut paljon puhuttu aihe viime aikoina. Täysimetystä suositellaan 6 kuukauden ikään saakka. Imetyksestä puhutaan myös paljon kuinka se on terveellisempi vaihtoehto vauvan ravinnoksi kuin korvike. Monesti myös oletetaan, että imetys onnistuu kaikilla, jos tahtoa on tarpeeksi. Aion tässä postauksessa kertoa omia kokemuksiani imetyksestä ja meidän lyhyestä imetystaipaleesta, joka jäi lyhyeksi täysin itsestäni riippumatta.

Tyttäreni pääsi rinnalle heti syntymän jälkeen ja ensi-imetys kesti tunnin. Maitoa herui reilusti oksitosiinitipan ansiosta ja vauva sai mahansa täyteen. Siirryimme osastolle, jossa ongelmat alkoivat seuraavana päivänä. Oksitosiinin teho oli lakannut eikä maitoa meinannut herua. Esikoinen vielä kyseessä niin imetys oli kaikin puolin uusia asia itselleni. Hyvää imetysasentoa oli vaikeaa löytää, mutta vauva imi hyvin päästyään rinnalle. Yöllä hän alkoi kitistä eikä rauhoittunut rinnalle. Kätilö antoi lisämaitoa, jotta hän rauhoittuisi loppuyöksi. Seuraavana aamuna sama jatkui, eikä pumppaamalla herunut mitään. Maito ei siis meinannut nousta. Aloimme syöttöpunnita vauvaa, jonka paino laski hälyttävää vauhtia. Ilman lisämaitoa paino olisi varmaan pudonnut yli sallitun rajan. 4 päivää synnytyksestä maito alkoi vihdoin nousta ja kotiuduimme, kun vauvan paino alkoi nousta.

Imetysasentoja oli haastavaa löytää myös kotona. Kokeilin makuuasentoa, imetystyynyä, sylissä pitämistä ja monia muita asentoja, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Jälkisupistukset yllättivät ja olivat kivuliaita. Aina kun löysin sopivan asennon niin se ei kauaa pysynyt, koska jännitin supistusten vuoksi. Minua stressasi myös mieheni tilanne. Miehelläni oli todella alakuloinen ja epävarma olo pitkään synnytyksen jälkeen johtuen hankalasta raskausajasta, joka luonnollisesti vaikutti myös häneen. Stressi vaikutti maidon määrän laskemiseen ja laukaisi minulla huuliherpeksen viikko synnytyksen jälkeen. Soitin sairaalaan, että miten vaikuttaa imetykseen, niin käskivät huolehtia käsihygieniasta hyvin. Pelkäsin herpeksen tarttuvan kuitenkin vauvaan niin olin pari päivää imettämättä kunnes huuliherpes parani. Tämän jälkeen maito ei enää lähtenyt nousuun. Ei siitäkään huolimatta, että pidin vauvaa tuntitolkulla rinnalla, ihokontaktissa ja pumppasin, jotta heruminen lisääntyisi. Mikään ei tehonnut. Vauva ei rauhoittunut rinnalle vaan vasta, kun sai korviketta. Soitin neuvolaan yhtenä päivänä kun olin loppu siihen tilanteeseen, että rinnoista ei herunut tippaakaan maitoa silloinkaan kun pumppasin. Vauva oli rauhaton ja vaipat melko kuivia niin siitä huomasimme, että minun maito ei riitä. Tuntui, että maitoa ei tullut ollenkaan eikä neitiä halunnut väkisin pitää nälässä. Neuvolassa sitten pistettiin peli poikki ja sanottiin, että kaikkien parhaaksi on siirtyä kokonaan korvikkeelle. 

Imetyksen epäonnistuminen oli itselle kova pala. Olisin halunnut imettää omaa vauvaani ja jotenkin ajattelin sen onnistuvan. Sen takia tuli niin puskista, että maitoa ei sitten tullutkaan tarpeeksi. Tunsin epäonnistuvani äitinä ja pelkäsin, että muut alkavat pitää minua laiskana äitinä, joka ei vain jaksanut yrittää tarpeeksi imetyksen suhteen. Sitten näin tyttäreni olevan tyytyväinen ja rauhallisempi kuin aikoihin. Ymmärsin, että tärkeintä on se, että vauvan maha on täynnä. Sama se sille onko se mahan täyttäjä äidinmaitoa vai korviketta. Ei vauva välitä kumpaa hän saa. Oli ihana nähdä, että neiti ei enää itkenyt nälkää. Tajusin yrittäneeni parhaani imetyksen suhteen ja se on tärkeintä, että edes yritin. Meidän lyhyt imetystaipale opetti, että imetys ei ole itsestäänselvyys. Se on oikeasti haastavampaa ja monimutkaisempaa kuin luulisi. Maidonnousu ei ole kiveen hakattu. Välillä on haikea olo, että imetys ei onnistunut, mutta ehkä sitten joskus toisen lapsen kanssa onnistuu. Se jää nähtäväksi. 

-Emmi-

 

Ladataan...

Ladataan...

Sain idean tähän postaukseen yllättäen. Olen törmännyt elämäni aikana tilanteisiin, joissa tunteita ei uskalleta suoraan näyttää vaan asioita salaillaan. Se on herättänyt pohtimaan miksi jotkut ajattelevat, että tunteita ei saisi näyttää? Miksi itseään ei saisi ilmaista suoraan ja rehellisesti? Onko ihminen kasvatettu siihen vai onko se ihmisen oma valinta? Eikö meillä kaikilla kuitenkin ole sananvapaus? Entä miten tunteita tulisi ilmaista? Onko yhtään oikeaa tapaa siihen? Näitä asioita aion pohtia tässä tekstissä omista näkökulmista.

Aloitetaan siitä ajatuksesta, että tunteita ei saisi näyttää. Ymmärrän, että tunteiden näyttäminen ei aina ole helppoa olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Ei rakkauden tunnustaminen ole helpoimmasta päästä eikä myöskään välien katkaiseminen. Siinä on monesti aika paljon pelissä. Suhde läheiseen ihmiseen. Entä jos kuitenkin ajattelisi, että mitä menetettävää siinä on? Jos toinen ei rakastakaan takaisin niin tottakai se sattuu. Eikö se kuitenkin satu yhtä paljon, jos tunteet salaa ja katsoo, kun toinen jakaakin elämän sitten toisen kanssa täysin tietämättä sinun tunteistasi? Entä jos hän olisikin rakastanut juuri sinua, mutta ei uskaltanut myöskään tehdä mitään edistääkseen asiaa? Olisiko elämää kuitenkin helpompi jatkaa, jos tietää vastauksen toisen tunteisiin? Oli vastaus sitten kumpi tahansa niin silloin ainakin tietäisi eikä tarvitsisi jahkailla. Kukaan ei ole ajatustenlukija, joten suorapuheisuus kunniaan siinä tapauksessa. Joskus täytyy olla rohkea ja tehdä hullujakin ratkaisuja, jos haluaa edistää asioita. Kukaan ei voi sanoa kenellekään, että tunteita ei saisi näyttää. Jokaisella meillä on olemassa tunteet ja jokaisella on yhtäläinen oikeus näyttää omat tunteensa. Jokaisella on oikeus itkeä kun surettaa, on oikeus nauraa kun naurattaa jne. Tunteiden näyttäminen ei ole heikkoutta vaan vahvuutta. Tunteiden näyttäminen vaatii paljon enemmän kuin niiden piilottaminen. Tunteet on helppo piilottaa jo pelkästään sillä, että pitää suunsa kiinni eikä puhu mitään. Tunteiden näyttämisellä ihminen asettaa itsensä haavoittuvaan tilaan, mutta on rohkeutta uskaltaa astua siihen tilaan. Tunteiden näyttäminen vaatii uskallusta, taitoa olla itselleen rehellinen ja omanarvontuntoa. Tunteiden näyttämisellä saa paljon enemmän kuin niiden piilottamisella. 

Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kertoneet, että tunteiden näyttämistä ei sallita tai vähätellään heidän perheessään. Se on mielestäni surullista, koska samalla ihmistä ei kasvateta itsenäisyyteen vaan toimimaan siten, miten vanhemmat komentavat. Aikuisena ongelmat kärjistyvät, koska sitten ei osata tai uskalleta tehdä omia päätöksiä vaan kaikki kysellään omilta vanhemmilta. Ei uskalleta olla aitoja, koska ajatellaan, ettei saa olla eri mieltä kuin vanhemmat. Joillain se taas on oma päätös ja mahdollisesti ihminen ajattelee pääsevänsä helpommalla kun tekee asiat toisten toivomalla tavalla. Sekin on pitkässä juoksussa mahdotonta. Ihmisillä on niin erilaiset mieltymykset, että kaikkien toiveiden täyttäminen on mahdotonta. Aina jollakulla on valittamista toisen käytöksestä, pukeutumisesta ja elämänvalinnoista. Jos lähtee siihen junaan, että kaikkia täytyy miellyttää niin tulee olemaan hankala elämä. Jos ajattelee, että kaikki täytyy vain sietää ja olla hiljaa niin on hyvin vaikea olla onnellinen ja nauttia elämästä täysillä. 

Miten niitä tunteita tulisi sitten näyttää. Se on se hankaluus. Kannattaisi yrittää olla loukkaamatta ketään. Sekin on joskus mahdotonta. Silloin voisi yrittää olla toiselle ja itselleen rehellinen. Vaikka totuus kirpaisisi niin rehellisyys on tärkeä tekijä. En ole oikea ihminen sanomaan miten tunteita pitäisi näyttää, koska jokaisella on siihen niin omanlainen tapa. Minulla on omani ja yleensä olen suora ja rehellinen asioista. Yritän olla kaunistelematta, koska kaunistelu ei paranna tilannetta yhtään. Korkeintaan pitkittää hieman, mutta jossain vaiheessa ne sanat täytyy kuitenkin sanoa. Positiivisista tunteista on helpompi olla rehellinen ja niitäkin kannattaa näyttää. En tiedä yhtään ihmistä, joka olisi pahastunut siitä, että olen sanonut hänen olevan mukava ihminen. Sitä en ymmärrä miksi tunteita pitäisi hävetä, koska ne tekevät meistä ihmisiä. Ne kuuluvat ihmisten elämään eikä niissä ole mitään väärää. Joskus saa olla vihainen ja surullinen. Ne tunteet kuuluvat myös elämään, mutta silloin voi parhaansa mukaan yrittää näyttää ne omalla tavalla. Väkivaltaa ja toisen lyttäämistä en tällä tarkoita, koska ne eivät mielestäni ole oikeita tapoja, mutta puhuminen on tärkeää. Asiat on parempi purkaa kuin jättää ne kytemään. Se säästää molempia osapuolia. 

Itselläni on koulukiusaamistausta kiusatun roolissa, niin tunteiden näyttäminen ei ole aina ollut helppoa. Pahimman kiusaamisen aikaan surin paljon itsekseni ja se vei minut jopa itsetuhoisuuden partaalle. Minun vanhemmat tiesivät, että minua kiusattiin, mutta he eivät tienneet kuinka rankasti otin sen asian. Arvelisin, että kukaan ei tiennyt, että olin oikeasti niin rikki. En osannut ilmaista tunteitani oikealla tavalla. Olin samaan aikaan vihainen kiusaajille ja sen hyväksyjille sekä surullinen siitä, että olin niin yksin. Vihaisuus korostui enemmän ja näkyi sillä tavalla, että menetin hermot ja huusin ihmisille. Jopa sellaisille, joilla ei ollut asiaan osaa eikä arpaa. En uskaltanut sanoa, että en jaksa enää, koska en halunnut osoittaa olevani heikko. Pelkäsin, että sitäkin olisi käytetty minua vastaan ja kiusaaminen olisi vain lisääntynyt. Huhujen suhteen en voinut tehdä mitään. Olisin toki voinut sanoa, että ne eivät pidä paikkaansa, mutta ketä ihmiset olisivat uskoneet. Kiusaajia, joilla oli paljon kavereita vai tyttöä, jolla ei ollut oikeastaan juuri ketään. Siitä olisi varmaan irronnut lisää juoruiltavaa ja ilkeitä puheita. Olisin todennäköisesti tehnyt vain kiusaajille palveluksen. 

Oman tyttäreni aion kasvattaa siihen, että kaikesta voi puhua avoimesti. Asioita ei tarvitse hävetä. Ketään ei saa tahallisesti loukata, mutta omia tunteita ei tarvitse piilottaa. Ei positiivisia eikä negatiivisia. Negatiiviset voi ilmaista puhumalla suoraan ja perustelemalla hyvin. Jokaisella on siihen oikeus. Ja erityisesti jokaisella on oikeus puolustaa omia oikeuksiaan.

-Emmi-

 

 

 

Ladataan...

Pages