Se päivä oli iloinen (nooot), vaan nyt se on jo eilinen

Useimmiten arki rullaa ihan kivasti, jopa näinä poikkeusaikoina. Mutta sitten on päiviä, jotka voisi deletoida historiankirjoista vaikka heti. Vaikka joka päivä väännetään jostain asiasta, tiistai haki kyllä vertaistaan. Puoleen päivään mennessä olin jo uhonnut myydä tytön fillarin, heittää seisomalaudan roskiin ja aloittaa omaehtoisen ulkonaliikkumiskiellon. Ihanan kypsää. 🙈

Venkoilua ja vatulointia

Aamu alkoi aika perinteisesti. Aamupalapöydässä esikoinen vatuloi syömisen kanssa minkä ehti. Ensin ketutti leivän kylmyys (leipä oli viileä, koska olin tehnyt sen illalla valmiiksi jääkaappiin). Seuraavaksi hatutti, kun leipä narisi (!?), kun sitä taittoi. Syöminen eteni lukuisista pyynnöistä huolimatta kuin hidastetussa elokuvassa. Kuten tavallista, lopulta pikkusiskolta meni hermot, jonka jälkeen isosisko sai viimein vietyä ruokailun loppuun. Vaatteet, hampaiden pesu ja hiusten laitto meni yllättävän kivuttomasti. Alle kymmenellä pyynnöllä saatiin hommat valmiiksi. Ulkovaatteiden kanssa alkoi tuttu venkoilu. Piti juoda. Katsoa yks juttu. Ottaa Herra Hakkarainen. Hakea pastilli myös äitille jne jne. Jälleen pikkusiskolla meni hermo, ennen kuin isosisko sai ulkovaatteet puettua.

Tuskanhiki otsalta valuen pääsimme viimein koko lössi pihalle. Olin jo aamulla kertonut, että tänään ulkoilemme vain lyhyen aikaa, jotta ehdimme käydä poliisiasemalla pikkusiskon passin tunnistautumisessa (tuntuu tässä hetkessä aika turhalta, mutta kun aika oli varattu, päätin hoitaa homman pois alta). Oltiin myös sovittu, että haetaan pajunkissoja virpomisvitsojen askartelua varten. Koska pajuja ei kasva ihan pihassa, piti risuretkelle lähteä hieman kauemmas.

Liikkuminen on yhtä tuskaa

Käytiin kaivamassa tytön fillari varastosta, jonka selkään hän hyppäsi pitkin hampain. Tyttö polkee vielä apupyörien kanssa. Lisäksi pyörässä on työntöaisa. Ollaan koko alkuvuosi puhuttu tytön kanssa, että tänä vuonna opetellaan ajamaan fillaria ilman apupyöriä. Sovittiin, että ajellaan niin paljon pyörällä kuin mahdollista, että pyöräilyyn tulee varmuutta. Tyttö haaveilee pyörällä ajosta ilman apupyöriä, mutta silti joka kerta pyörän esille kaivaminen saa aikaan tajuttoman valitusvirren. Polkeminen on kuulemma raskasta, tulee kuuma, ei jaksa… Mitä milloinkin. Vaikka työnnän vauhtia asiasta aina tarvittaessa, ei se vaikuta valituksen määrään. Ainakaan vähentävästi.

Pitäis oppia ajamaan fillaria, mutta harjotella ei millään viittis…

Liikumme välillä myös jalkaisin, mutta sama valitusvirsi raikaa myös silloin. Sitä joutuu vain kuuntelemaan paljon pidempään. On se kumma, kun esim. päiväkodissa neiti jaksaa kuulemma aina kävellä niin hyvin. Ja leikeissä juosta vaikka kaksi tuntia putkeen. Mutta siirtymät vanhempien kanssa on yhtä myrkyn juomista. Välillä mennään seisomalaudan kanssa, mutta sen kanssa liikkuminen on todella epäergonomista työntäjälle. Kaikkein mieluiten neiti istuisi rattaissa työnnettävänä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että 4,5 v lapsen pitää jaksaa fillaroida ja/tai kävellä muutama kilometri, kun tahti on verkkainen.

Onko mitään syömistä vaikeampaa?

Selvittiin lopulta tunnin ulkoilusta. Mitä nyt tappeluun kului 80% ajasta. 🙄 Sisällä alkoi perinteinen ruokataistelu. Makaroni oli vääränlaista, ketsuppia liian vähän, väärät kasvikset, väärä juoma… Mitä näitä nyt on. Ruoka saatiin kuin saatiin lopulta syödyksi, pikkusisko ruokittua ja lähdettyä ajoissa kohti Järvenpään poliisilaitosta.

Poliisilaitoksella tajusin, että olin unohtanut vauvan kelakortin kotiin. Lisäksi passihakemuksesta puuttui isän suostumus passihakemukselle. 🤦🏼 Eipä muuta kuin soittoa miehelle, että käy antamassa suostumus ja vähän vikkelään. Tällä välin esikoinen oli saanut jo kriisin aikaan, kun lupapalvelun puolella ei näkynyt yhtään poliisia, vaikka poliisilaitoksella oltiinkin… Tunnistus saatiin kuitenkin loppujen lopuksi tehtyä. ✌️

Kotiin päästyämme saatiin taistelu aikaiseksi välipalasta, lastenohjelmissa ja ulkoilusta nro 2. Päivälliseksi tehty munakasrulla epäonnistui totaalisesti. Taikina jäi leivinpaperiin kiinni kuin tauti ja viimein kun se saatiin lautaselle saakka, näytti annos jo kertaalleen syödyltä. Tyttö ei tietysti halunnut syödä ruokaa. Pahinta ruokaa ikinä, kuulemma. On se jännä, kun aiemmin kyseinen ruoka on maistunut hänelle oikein hyvin. (Rumasta ulkomuodosta huolimatta, maku oli meidän aikuisten mielestä oikein hyvä.)

Päivällispöydästä päästyämme olikin käytännössä heti iltapalan aika. Se meni tytöltäkin kohtuu hyvin alas, ihmekkös tuo, kun päivällistä meni Max 10 haarukallista… Iltapalan aikana pikkusisko väänsi perinteisesti tortut. Emme rynnänneet heti vaihtamaan vaippaa, joka osoittautui maailmanluokan virheeksi. Sitä itseään oli joka paikassa. Penkissä, vauvan selästä aina kainaloihin saakka. 💩

Iltapesujen jälkeen, kun tupa viimein hiljeni, päässä kiristeli kohtuu mukavasti. 🤯 Olisin niin vapaaillan tarpeessa. Sitä odotellessa, ei auta kuin toivoa pitkää pinnaa ja parempaa huomista. 😅 Onneksi keskiviikko ja torstai menivät taas mukavissa merkeissä. Ei oo päivät veljiä keskenään, onneksi!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *