Ihimisen ikävä toisen luo

Mikko Alatalo sen jo tiesi, ihmiselle tulee ikävä toisen luo. Ja kuinka nopeasti! Vasta viikko poikkeusoloja takana ja minulla on hirmuinen sosiaalisten kanssakäymisten kaipuu! Sinänsä päivät ovat menneet nopeasti. Kolmikuinen bebe pitää huolen, että asiat tapahtuvat tietyssä järjestyksessä, oli kriisi taikka ei. Kaikki vauvahoidosta jäävä luppoaika menee helposti kotihommissa ja nelivuotiaan kanssa touhutessa. Mutta muita ihmisiä alkaa silti olla iso ikävä. 😭

Kävimme maanantaina hakemassa esikoisen vaatteita päiväkodista. Vaikka tunnelma oli tosi haikea ja surumielinen, oli silti ihana nähdä tuttuja naamoja. Tyttö ei sanonut koko vierailun aikana sanaakaan. Selvästi olisi halunnut, mutta sanoja ei vain tullut. Vaihdoimme nopsaan kuulumiset ja hoitajat kertoivat koko päiväkodissa lapsia olevan 12. Kaikki hoitajat olivat vielä paikalla, mutta kuulemma siirtoja muihin tehtäviin jo kartoitetaan. Toivottelimme hyvät voinnit kostein silmäkulmin ja jatkoimme matkaa kauppaan. Jotenkin inhotti mennä kauppaan lasten kanssa, mutta lounasta piti saada. Kotimatkalla tyttö kysyi voidaanko mennä iltapäivästä leikkipuistoon. Vastasin joo, jos siellä ei ole muita.

Fyysinen eristäytyminen toisista ihmisistä tuntuu yllättävän rankalta.

Jotenkin tosi sekopäistä. Vielä muutama viikko sitten en olisi osannut kuvitella, että kaupassa käyminen saati leikkipuistossa leikkiminen nostaisi karvat pystyyn. Tai että ravintolan sijaan valitsisin mieluummin itse kokkailun. Julkisten käyttämisen sijaan menisin mieluummin kävellen tai omalla autolla. Että tuntuisi helpottavalta, ettei kukaan halua nähdä. Tai että kalenterissa ei ole yhtäkään merkintää ja se olisi enemmän kuin ok. Muutos entiseen on tapahtunut järisyttävän nopeasti, mutta samalla tuntuu, että tätä fyysistä etäisyyttä muihin ihmisiin on kestänyt jo ikuisuus. Palautuuko elämä ennalleen kriisin jälkeen vai onko kaikki peruuttamattomasti toisin? Jos toisin, niin millä tavoin?

Näinä aikoina tekisi mieli ottaa lapsista mallia ja vetästä pienet itkupotkuraivarit.

Tekniikka helpottaa

Olemme jo ennen koronaa soitelleet videopuheluita, varsinkin mummoille. Nyt erilaiset videopuhelut ovat suorastaan räjähtäneet käsiin. On ihana jutskata välillä muidenkin, kuin perheenjäsenten kanssa ja nähdä juttukaverit. Olemme visioineet jos jonkinmoisia livejä. Viini- ja ruokalive aikuiseen makuun. Lapsille leikkilivet (kaverukset saavat rakentaa yhdessä esim. Legoilla) tai satulive, jossa mummi, kummi tai kuka nyt vain lukee sadun lapselle videon välityksellä. Myös treenilive kavereiden kesken on käynyt mielessä. On ollut hauska huomata, että kaikilla on ihan uudella tapaa aikaa jutella puhelimessa, melkeinpä mihin aikaan päivästä tahansa. Vielä hetki sitten piti melkeinpä aina erikseen sopia, koska voi soitella.

Haaveilusta voimaa

Viime aikoina on tullut haaveiltua arkisista asioista ennennäkemättömän paljon. Mitähän tuntuu, kun voi jälleen halata kaveria? Entäpä mennä huolettoman ravintolaan? Leffateatterissa vieruskaverin yskäisy ei saa aikaa paniikkireaktiota? HopLop ei tuntuisi pahimmalta painajaiselta? Odotan niin kovasti, että pääsisin viettämään lapsivaata iltaa hyvien ystävien kanssa. Hyvää ruokaa, skumppaa ja naurua. Kukaan ei vaatisi mitään. Mitään ei tarvitsisi pelätä. Nyt nämä kohtuu pienetkin toiveet tuntuvat saavuttamattomilta. Kun kukaan ei tiedä, kauanko tämä kriisi kestää, on vain opeteltava sietämään epätietoisuutta. Ja kiitettävä onnea, että kohtaamme tämän pandemian vuonna 2020. Ei olisi espanjataudin aikaan paljon mummolle soiteltu videopuheluita.

Oletko pitänyt teemalivejä kavereiden kanssa? Tuleeko soiteltua videopuheluita?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *