Kun polvi oli pilata kaiken

En yleensä kirjoittele paljoakaan treenaamisesta, vaikka se on minulle rakas henkireikä ja jonka parissa vietän tunteja viikossa. En koe olevani se instafeedien iloinen sporttimimmi, joka inspiroi muita. Miten tällainen polvivammainen muka voisi ketään inspiroida. Nyt kuitenkin, kun polvikipu on jälleen vahvasti läsnä jokapäiväisessä elämässäni, ajattelin kertoa tarinani. Jos se tuo jollekin lohtua tai antaa motivaatiota treenata, vastoinkäymisistä huolimatta.

Urheilu-unelmat murskaksi jo nuorena

Minulla todettiin ala-asteen loppupuoliskolla molemmissa polvissa Osgood-Schlatterin tauti. Se on tavallisin kasvuikäisten rasitusperäisistä polvivaivoista. Lyhykäisyydessään tauti aiheuttaa sietämätöntä kipua polven etuosaan. Etenkin hypyt, juoksu ja nopeat suunnanmuutokset ovat taudin akuutissa vaiheessa kestämättömiä. Myös polvillaan oleminen on liki mahdotonta kipeiden pattien vuoksi. Taudin ennuste on hyvä ja yleisesti sen sanotaan paranevan 12-24 kuukauden kuluessa. Vaikka nykyisin taudista tiedetään jo paljon enemmän kuin minun lapsuudessani, liittyy siihen yhä paljon väärinymmärryksiä.

Kun minulla lapsena todettiin Osgood-Schlatterin tauti, olin todella häpeissäni. En kehdannut kertoa kenellekään, miksi polveni olivat niin kipeät. Niille joille kerroin, pelkkä taudin nimi sai aikaan sellaisen kysymystulvan, että ahdisti ihan tosissaan. Mikä tauti se semmoinen muka on? Onpa sillä kummallinen nimi. jne… Kävin nuoruudessani useammalla eri lääkärillä, jotka kaikki sanoivat, että minun pitää vain olla liikkumatta niin kauan, kuin sattuu. Ei vaivaan ole muuta lääkettä. Sitten kun olen kasvanut täyteen mittaasi, voidaan polvien etuosassa olevat polvipatit höylätä leikkauksessa pienemmäksi. Tämä voi ehkä mahdollisesti auttaa. Voitte ehkä kuvitella, miten loputtomalta ajalta tuntuu, kun ala-asteikäiselle lapselle sanotaan, että sinun pitäisi nyt olla liikkumatta useampi vuosi ja lopullinen parannuskeino saadaan EHKÄ, kun olet kasvanut aikuiseksi.

Krooninen urheilupettymys

Itkin äidilleni joka ilta, että enkö voi enää koskaan juosta tai hyppiä? Eikö tälle kivulle voi tehdä mitään muuta kuin kärsiä? Äitini oli melko neuvoton taudin edessä, eikä hän osannut minua auttaa sen paremmin kuin lääkäritkään. Ala- ja yläaste meni liikuntaa vältellessä. Vihasin lajeja, joissa joutui juoksemaan. En ollut hyvä juoksemaan, koska en voinut treenata juoksemista. Jos yritin juosta, olivat polvet useamman viikon aivan järkyttävän kipeät. Peruskoulun ajan tuntui, että joka hiton liikuntatunnilla vain juostiin ja hypittiin. Yritin pysyä mukana kivun sallimisissa rajoissa, mutta vaikeaa se oli. Moni opettaja ei ymmärtänyt polvivaivaani yhtään ja luulivat, että yritän vain luistaa lajeista, joista en itse pidä. Jokaisen liikuntatunnin jälkeen olin itkukurkussa. Harmitti niin vietävästi, kun ei voinut hyppiä ja juosta niin kuin muut. Samaan aikaan kipu polvissa oli sietämätöntä.

Polvikivusta huolimatta harrastin kavereiden peesissä useamman vuoden voimistelua. Vaikka siellä jonkin verran hypittiin, pystyin kuitenkin olemaan mukana kerran viikossa järjestettävissä treeneissä. Voimistelu kuitenkin jäi lukioikäisenä. Yksi merkittävä syy oli ensimmäinen poikaystävä, jonka kanssa nuohosin kaiken vapaa-ajan, mutta ei kipeät polvet lopettamispäätöstä ainakaan jarruttaneet. Välillä tunsin suurta helpotusta, ettei tarvinnut enää hyppiä ja juosta. Selitellä jatkuvasti, miksi ei oikein viitsisi tehdä niin tai näin, miksi polvillaan oleminen oli mahdotonta jne. Lukioiässä tein enää ihan pakolliset liikunnat. Tuntui vapauttavalta, kun ei tarvinnut tsempata ja selitellä jatkuvasti. Sai olla niin kuin muut. Silloin en vielä ollut katkera, olin vain vihainen itselleni kun en pystynyt tekemään asioita niin kuin muut.

Paluu liikunnan pariin

Kiinnostukseni liikuntaa kohtaan palasi reilu parikymppisenä. Mursin oikean käden kyynärpään, jonka kuntouttamiseen tarvittiin voimaharjoittelua salilla. Menin salille kasaan kuihtuneen käteni kanssa ja huomasin miten rapakunnossa olin. Käden kuntoutuksen myötä minua puraisi todellinen kuntoilukärpänen. Halusin päästä taas kuntoon ja saada lisää voimaa. Uskaltauduin toiveikkaana kokeilemaan jopa juoksua, mutta yksi lenkki riitti kertomaan, että ei, polvet eivät vieläkään kestä juoksemista. Aikuisena sitä onneksi pystyi valitsemaan, millaista liikuntaa harrasti. Ei ollut pakko juosta, jos ei halunnut. Ja minähän en juossut. Kävin salilla ja tein kaikkea muuta itselleni iloa tuottavaa. Sitten, vuosien päästä, kuvioihin ilmestyi crossfit.

Laji, joka vei mennessään

Voisin kuvailla suhdettani crossfittiin hyvin intensiiviseksi. Se oli rakkautta ensikokeilulla. Ensitreffimme eivät olleet ruusunpunaista euforiaa, päinvastoin. Lajia kokeillessani luulin olevani ihan hyvässä kunnossa, kunnes sain lunta tupaan todenteolla. Lajin haastavuus sytytti kipinän, joka ei ole vieläkään sammunut. Vastoinkäymisistä huolimatta.

Aika pian lajin aloittamisen jälkeen huomasin, että ehei, polveni eivät tule kestämään tätä. Hyvin varhain lajin aloittamisen jälkeen päädyinkin skaalaamisen tielle. Eli minulle keksittiin korvaavia liikkeitä niiden tilalle, joita en voinut tehdä. Jokainen skaalattu liike söi sielua ja toi pintaan jo ala-asteelta tuttuja tunteita. Olen huonompi kuin muut, mitä jos kaikki luulee, että teeskentelen jne. Crossfit on kuitenkin lajina niin monipuolinen ja vaativa, että moni ihan ”normaali” ihminenkin joutuu aluksi liikkeitä skaalaamaan. Se oli ehkä pelastukseni jatkaa lajin parissa.

Crossfit on ollut mukana miltei jokaisella ulkomaanreissulla. On hauska vierailla muiden maiden bokseilla ja aistia paikallista yhteisöllisyyttä. Tämä kuva Italian Comojärveltä.

Polvi hajoaa

Kaikesta skaalauksesta huolimatta, vasemman polven kipu ärtyi sietämättömäksi. Kaikki hyppy-, kyykky- ja juoksuliikkeet menivät pannaan. Ravasin lääkäreillä, fyssareilla ja hierojilla etsimässä apua ongelmiini. Ostin patellatukea, polvitukea, käytin kylmää jokaisen treenin jälkeen, pidin taukoa. Tein ihan kaiken, mutta kipu ei vain kaikonnut. Moni ehkä miettii, että miksi hemmetissä en vaan lopettanut koko lajia. Tällä kertaa en kuitenkaan halunnut luovuttaa. En halunnut jälleen murskata kaikkia unelmiani ja palata lähtöruutuun. Viimein löysin ortopedin, joka näki, mikä polven ongelma oli ja ymmärsi, mikä Osgood-Schlatter oli tautejaan. Polvi operoitiin reilu vuosi siitä, kun se ensimmäisen kerran oli kunnolla kipeytynyt. Polvesta poistettiin patellajännettä painanut rustottuman palanen ja siivottiin muuta irtomuhjua. Puolen vuoden päästä leikkauksesta polvi oli kuin uusi. Miten ihanalta voikaan tuntua tehdä kaikkea, mitä muutkin!

Polvisuojat on tuttu varuste jokaisessa treenissä.

Ilo loppui lyhyeen

Vaan eipä sitä iloa ehtinyt kestää paria vuotta enempää, kun toinen polvi sanoi sopimuksensa irti. Kipu muistutti vasemman polven kipua, joten tiesin heti, minne suunnata. Tällä kertaa polvesta ei kuitenkaan löytynyt mitään erityistä vikaa, hieman turvotusta, mutta ei muuta. Ohjeistus oli välttää liikkeitä, joissa kipua tuntuu, venytellä hyvin ja käyttää kylmää. Olin raivoissani ja samalla surullinen. Olin jo hetken saanut maistaa kivutonta elämää ja nyt taas. Mietin moneen otteeseen, pitäisikö nyt vain lopettaa kokonaan. Miksi kiusata itseään vuodesta toiseen, aina uudelleen ja uudelleen? Jospa minun pitää vain siirtyä uimiseen ja kävelyyn, niin kuin moni ehdotti.

Jostain sitä kuitenkin sai jälleen kaivettua taistelumieltä. Hyväksyin, etten voi tehdä ehkä enää koskaan kaikkia liikkeitä, joten olkoon sitten niin. Tuskin ketään muuta kiinnostaa, vaikka juoksun sijasta soudan tai hyppyjen sijaan teen jotain muuta. Suurin ihmettelijä ja tuomitsija olen minä itse. Jatkoin siis hyvin tutuksi tulleella skaalauksen tiellä. Samaan aikaan kuitenkin koko ajan hain apua polvivaivaan. Voisiko jalkaterapia auttaa? Onko minulla lihasheikkouksia, jotka aiheuttavat kipua polveen? Onko ongelma ehkä sittenkin lantion asennossa? Teenköhän jotkut liikkeet väärin ja siksi sattuu? Loputtomasti kysymyksiä ja asiantuntijoita, mutta hyvin vähän vastauksia.

Nyt olen taas siinä pisteessä, että päätin marssia uudelleen lääkärin pakeille. Röntgenissä on käyty, seuraavaksi vuorossa ortopedikäynti. Katsotaan, millaiseen lopputulokseen tällä kertaa päädytään. Toivoisin, niin hassulta kuin se kuulostaakin, että polvesta löytyisi jokin vika. Syy, miksi siihen sattuu. Yhtä lailla toivon, että kivulle voitaisiin tehdä jotain. Samaan tapaan kuin vasemmalle polvelle aikoinaan. Olen hetken saanut maistaa kivutonta olotilaa ja treenaamisen riemua. Haluaisin niin kokea sen vielä uudestaan. Parempi kääntää vielä kerran kaikki kivet, ei sitten jää harmittamaan, etten olisi yrittänyt. Samaan aikaan teen jälleen hiljaista surutyötä. Ehkä en tosiaan voi enää koskaan juosta. Ehkä joudun jatkossa aina selittämään, miksi en voi juosta. Ehkä joudun jatkossa aina skaalaamaan treenejä itselle sopivaksi. Tärkeintä on, että voin liikkua ja itse valita, miten liikun. Kukaan muu ei enää määrää. Jo se tuo hieman lohtua.

Katkeruutta menetetyistä vuosista

Valehtelisin, jos väittäisin etten ole yhtään katkera. Sillä olenhan minä. Olen katkera lääkäreille, jotka murskasivat nuoren tytön urheiluhaaveet kertalaakista. Ei vaihtoehtoja. Ei kevennyksiä. Ei yhtikäs mitään. Olen katkera ymmärtämättömille liikunnanopettajille, jotka eivät edes halunneet ymmärtää taudinkuvaa ja jotka itsepintaisesti luulivat, että yritän vain luistaa kaikesta. Katkeruus on kuitenkin kasvattanut minusta sinnikkään. En luovuta ja jaksan etsiä loputtomasti uusia keinoja löytääkseni toimivan ratkaisun. Haluan yhä palavasti pärjätä ja tehdä kuten muut. Vaikka skaalaus ja selittely syö joka kerta naista, olen päässyt lähes tämän yläpuolelle. Heikkouteni on tietyllä tavalla tehnyt minusta vahvemman. Nyt jännitetään, löytyykö polvivaivalleni syytä vai ei. Ja ennen kaikkea, onko sille tehtävissä mitään. Niin kauan kuin polvi tuossa roikkuu, on toivoa.

Haluan sanoa kaikille, jotka ovat joutuneet maistamaan urheilun katkeraa kalkkia, ettette ole yksin. Vaikka välillä tuntuu, että kaikki muut ympärillä pystyvät, eivät ne aina pysty. Jos ja kun joudut välillä hiljentämään tai skaalaamaan treenin omiin lähtökohtiisi sopivaksi, niin mitäs sitten? Tuskin ketään muuta oikeasti kiinnostaa. Se olet vain sinä, jonka päässä soimaavat ajatukset vellovat. Äläkä anna periksi. Jos sattuu ja tiedät, että kaikki ei nyt ole kohdillaan, taistele. Sinä olet oman kroppasi paras asiantuntija. Jos siihen sattuu, näe vaivaa syyn löytämiseen. Etsi toinen ja kolmas mielipide. Juttele ihmisille ja kerro tarinasi. Jos kaikesta vaivannäöstä huolimatta mitään ei ole tehtävissä, hyväksy tosiasiat ja mukaudu. Ainakin olet yrittänyt. Ja mikä parasta, aina löytyy liike ja laji, joka sopii sinun tilanteeseesi. Liikuntaa sinun ei tarvitse kokonaan jättää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *