Mikä muuttui, kun vauva tuli taloon?

Olen kirjoittanut tätä postausta pienen ikuisuuden, sillä aiheen ympärille nivoutuu todella paljon tunteita, joiden avaaminen on itse asiassa hyvin hankalaa. Tuntuu typerältä kertoa, millaista kysymyspatteristoa sitä on pyörittänyt päässään ennen vauvan syntymää ja ennen kaikkea sitä, mitä se kertoo minusta (hullu etukäteen murehtija tässä moi, jos ei ole vielä käynyt selväksi). Mutta ehkäpä joku osaa samaistua tarinaani, edes osin. 🙂
Jos joku esittäisi otsikon kysymyksen minulle kadulla, vastaisin varmasti lyhyesti ja ytimekkäästi ettei juuri mikään. Yllättävän vähän arjessa on oikeasti muuttunut. Toki työtä on tullut lisää ja imetys vie tällä hetkellä leijonan osan päivästä, mutta niihin osasin varautua. Nyt kun vauva on liki kaksi viikkoinen, alkaa arkirutiinit löytää jo muotoaan ja kaikki perheenjäsenet tuntuvat omaksuneen uuden elämäntilanteen kohtuullisen hyvin. Ensi viikolla arki toki mullistuu uudestaan, kun mies palaa töihin ja esikoinen päiväkotiin. Uskon kuitenkin, että saamme työarjen rullaamaan samaisessa kahdessa viikossa, vaikka alkuun voi olla hakemista.

Vauva tuli taloon, mikä muuttui?

Miksi sitten tämän tekstin kirjoittaminen on tuntunut niin hankalalta?

Ehkä siksi, että olin pallotellut toiseen lapseen liittyviä kysymyksiä niin paljon etukäteen, että olin jo hukkua mitä jos -kysymysten tulvaan. Pelkästään toisen lapsen yrittämistä pyörittelin päässäni miltei kaksi vuotta. Esikoista odottaessa olin takuuvarma siitä, että hän tulee olemaan ainokaisemme. Vielä synnytyksen jälkeenkin olin pitkään samoilla linjoilla, yksi lapsi riittää. Jotenkin vuodet vanhempana tekivät kuitenkin tehtävänsä ja toisen lapsen kaipuu nosti yhä vahvemmin päätään. En osaa sanoa mitään yksittäistä syytä, mikä sai pääni kääntymään, mutta niin vain tapahtui. Miehelle toinen lapsi on ollut koko ajan tervetullut, vain minä olen vaiheillut…

Yrittäessämme toista lasta pelkäsin ensin sitä, että tulen raskaaksi liian nopeasti ja ajan kuluessa sitä, etten tulisi raskaaksi lainkaan (ihan absurdeja pelkoja, varsinkin tuo ensimmäinen, jos lasta kerran haluaa). Kun raskaustestiin viimein ilmestyi ne maagiset kaksi viivaa, olin onnellinen ja innoissani, mutta myös kauhuissani. Ensimmäiset kolme kuukautta sai jännittää, meneekö raskaus kesken ja mitä ensimmäisessä ultrassa selviää. Kun ensimmäinen kolmannes oli ylitetty, alkoi rakenneultran jännitys ja liikkeiden kiivas odottelu. Rakenneultran jälkeen iski tietysti huoli, mitä jos kaikki ei sittenkään ole hyvin. Jos onkin jotain, mitä ultra ei paljasta. Tottahan toki pohdin myös lukemattomia kertoja, miten arkemme mahtaa muuttua, kun toinen lapsi tulee taloon. Riittäkö rahat? Entä jääkö aikaa millekään muulle kuin vauvan hoidolle? Ollaanko me loputtoman väsyneitä koko ajan? Miten käy parisuhteen? Jne jne…

Synnytyksen lähetessä päätään nosti jäätävä synnytysjännitys ja pelko siitä, että synnytyksessä menee jokin pieleen. Synnytyksen jälkeen alkoi taas jännitys siitä, millainen tyyppi sieltä tuli. Saadaanko me imetys käyntiin? Miten yöt sujuu? Itkeekö vauva paljon? Onko hän vaativa? Jälleen loputon kysymysten tulva.

Useimmiten kaikki menee ihan hyvin

Tätä lausetta äitini on toistellut minulle lukemattomia kertoja kun olen kriiseillyt pelkojani. Harvemmin asiat menevät todella hyvin tai todella huonosti, mutta ne menevät riittävän hyvin. Ja monessa asiassa se on itse asiassa paras vaihtoehto. Tai ainakin riittävä, jos ei muuta. Raskaus meni kokonaisuudessaan ihan hyvin, paljon mahtui pientä kremppaa matkalle, mutta kokonaisuus oli hyvä. Synnytys oli pitkä ja kivulias, mutta loppujen lopuksi siitä selvittiin pienin ruhjein. Vauva on kovaääninen suursyömäri, jonka oli hankala aluksi löytää oikeaa imuotetta. Pikkuhiljaa imuote löytyi ja suursyömärin rytmi alkoi tuntua normaalilta. Niin vauvan, kuin vanhempien nukkuminen on ollut vähän mitä sattuu, mutta joka yö on nukuttu edes vähän. Esikoinen ei ole ainakaan vielä herännyt pikkusiskon yöhuutoihin ja muutoinkin hän on protestoinut vauvan tuloon yllättävän vähän. Isukki on päässyt treenaamaan ja äiti vaunulenkeille. Aikaa blogin kirjoittamiselle on löytynyt vauvan nukkuessa tai pidempien imetyssessioiden lomassa. Perheen yhteisiä puuhia on ikävä, samoin aikaa esikoisen kanssa, mutta tiedän niidenkin hetkien koittavan yllättävän pian. Pikkuneiti kiljuu joka kerta, kun äidin pitäisi syödä, mutta joka päivä olen saanut ruokaa. Raskauden jälkeinen kroppa ei ole kaunein näky, mutta se toimii. Ei siis täydellistä suoritusta millään sektorilla, mutta riittävän hyviä. 🙂

Matkan varrelle tulee varmasti mahtumaan vielä paljon muutoksia, itkua ja hammasten kiristelyä, mutta takuuvarmasti myös onnistumisia ja mahtavia fiiliksiä! Mauno Koivistoa lainatakseni: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Miten uuden vauvan tulo on muuttanut teidän perheen arkea? Tuliko yllätyksiä suuntaan tai toiseen?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *