Raskausmaha vaihtui pullataikinaan

Synnytyksestä on nyt kulunut lähes kolme viikkoa ja pahimmat tunnekuohut alkavat olla tyyntyneet. Olo alkaa muutoinkin muistuttaa etäisesti raskautta edeltävää aikaa, mutta tämä maha! Vasta nyt vatsan pullamössöys arpineen alkaa iskemään kasvoille kovemmin kuin osasin kuvitella. Melankoliaa on hankala välttää, kun tietää ettei mitään poppakonsteja ole tarjolla (tai ainakaan mitään kovin edullisia). Läskit lähtee ajan kanssa, ruokavalion ja liikunnan boostaamana. Toki toivon imetyksen kantavan kortensa kekoon tässä pullamössökapinassa, mutta eipä sekään mikään pikakeino ole, ainakaan minulla (esikoisen kohdalla kilot karisivat mukavasti, mutta viimeinen 5 kiloa oli niin tiukassa kuin olla ja saattaa).

Pullataikina-ahdistusta ei ainakaan helpottanut se, kun lueskelin Facebookista, miten paljon vastikään synnyttäneet naiset olivat pudottaneet painoa. Kateutta oli vaikea välttää, kun osa kertoi olevansa jo alle lähtöpainon, vaikka synnytyksestä on kulunut vasta reilu kuukausi. Miten ihmiset tekevät sen? Tiedän, että nämä hommat ovat täysin yksilöllisiä, mutta minkäs ihminen luonnolleen voi? Aina pitäisi saada sama kuin muut. Ja eihän paino ole ainoa tekijä palautumisessa, mutta jotain se kuitenkin kertoo. Toki itsekin voisi olla jo lähempänä lähtötilannetta, jos olisi ollut tarkempi omien syömisten kanssa myös raskausaikana, mutta se juna vähä niin kuin meni jo :D. Kirjoitin vähän aikaa sitten, miten synnytyksestä palautuminen on lähtenyt liikkeelle. Vaikka omakin paino on tippunut jo reilu kymmenen kiloa, on melkein toinen mokoma vielä jäljellä. Uskon kyllä, että valtaosa kiloista karisee vaunulenkkien ja ruokavalion myötä, mutta palautuuko pehmeän pullava nahka arpineen koskaan edes liki ennalleen? Esikoisen kohdalla maha säästyi arvilta, enkä muista, että se olisi ollut läheskään näin pehmeä kuin nyt. Tottahan tiedän, että paluuta täysin entiseen tuskin enää on, mutta saa kai sitä hetken harmitella kovaa kohtaloaan?

Vatsalihakset, oletteko vielä siellä?

Raskauden jälkeinen maha tuntuu pullataikinalta, ei perinteiseltä läskiltä, vaan pullataikinalta. Erkaumaan en usko (ainakaan tässä vaiheessa), sillä maha ei pömpötä, se on vain hyvin pehmeä. Olen koittanut jo tunnustella, miten vatsalihakset ovat palautuneet ja kuinka suuri väli niiden välissä on. Mutta tiedättekö mitä, eihän sieltä mitään väliä tunne, kun edessä on kasa pehmeää pullamössöä. Pyysin miestä apuun, mutta on kuulemma hieman haasteellista tuntea mitään, kun edessä on ”kaikkea muuta”. Jep jep… Ehkä siis odoteltava vielä kiltisti hetki, ennen kuin teen mitään johtopäätöksiä vatsalihasten tilasta. Nyt kun jälkisupistukset alkavat olla viimein takana päin (ainakin todella toivon niin), olen pystynyt käyttämään tukikorsettia vaunulenkkien aikana. Uskon sen hieman edesauttavan ryhdin kanssa ja kyllähän se pakostakin pitää keskikropassa pienen jännityksen yllä. Sain myös treenikaverilta vinkin, millaisilla syviä vatsalihaksia vahvistavilla liikkeillä kannattaa lähteä liikenteeseen, jos jotain vatsalihaksillaan mielii tehdä. Niiden kimppuun siis!

Tämä kaunokainen on tukikorsetti, jota olen käyttänyt vaunulenkeillä. Ei kaunis, mutta hyvän tuen siitä saa!

Some ei ole hyväksi

En ole koskaan ollut mitenkään kovin ulkonäkökeskeinen, eikä minulla ole ollut itsetunto-ongelmia, ainakaan painon suhteen, sitten teinivuosien. Osin se voi johtua siitä, että olen aina ollut luonnostani melko hoikka. Raskauksien ja iän karttumisen myötä lisäkiloja on kuitenkin kertynyt kuin varkain. Nyt huomaan liki päivittäin selaavani somea ja miettivän, miten jotkut pystyvät olemaan niin timmissä kunnossa niin pian synnytyksen jälkeen. Mietin, miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon ja sitä, miksi itse en pysty edes puoliksi siihen, mihin niin moni muu pystyy. Katson kaihoten kaikkien treenikuvia ja märehdin jossain itsesäälin kaltaisessa olotilassa, kun en pääse treenaamaan. Siis mikä minua oikein vaivaa! Saako hormonit ja tyytymättömyys mahaan todella tämän aikaan? Minullahan tuhisee sylissä ihana pieni vauva, miksi olen niin kiinnostunut vatsani ulkonäöstä? Tämä vauva on suurella todennäköisyydellä meidän viimeinen, siksikin pitäisi keskittyä vain nauttimaan vauvan tuhinasta, eikä murehtia omaa mahaansa. Maailma vain on muuttunut niin nopeatempoiseksi, että sitä odottaa ja vaatii itseltään ihan kohtuuttomia kohtuuttomassa ajassa. Eikä asiaa ainakaan helpota se, että on itse tällainen kaikki mulle heti nyt -ihminen.

Aika syviin vesiin ajauduttiin viattomasta pullataikinamahasta. Ehkä tässä koittaa itsereflektoida koko tilannetta ja keksiä syyn, miksi tunnen niin suurta ärtymystä mahani tämänhetkisestä ulkomuodosta. Samalla yritän tietysti psyykata itseään olla välittämästä siitä, miltä muut näyttävät. Ja tärkeimpänä, käyttämään ajan ja energian, jonka nyt olen uhrannut ulkonäköni murehtimiseen ihanasta vauvasta nauttimiseen.<3

Onko muille tullut ulkonäkökriisi synnytyksen jälkeen? Entä onko muilla ollut epärealistisia odotuksia palautumisen suhteen?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *