Synnytyskertomus

Tässä lupaamani synnytyskertomus viikon takaa, olkaa hyvä!

Viime viikon keskiviikkona, juuri ennen nukkumaan menoa, huomasin jotain tavanomaista märempää holahtavan pesuhuoneen lattialle. Olin juuri tullut suihkusta, joten en ollut ihan varma oliko kyseessä lapsivesi vai vettä suihkun jäljiltä. Hetken päästä märkää tuli kuitenkin lisää ja aloin epäillä sitä lapsivedeksi. Olen aina luullut, että lapsivedet menee kerralla ja sitä tulee kerralla paljon tai sitten sitä tihkuu pikkuhiljaa vähän, mutta tämä oli luokkaa puoli desiä vartin välein. Soittelin sitten Espoon synnärille ja kysyin miten tilanteessa tulisi toimia. Synnäriltä sanoivat, että jos ei muita merkkejä synnytyksestä ole ja lapsiveden väri ei ole mitenkään poikkeavaa, voidaan tilannetta hyvin seurata kotona aamuun saakka. Puhelun jälkeen yritin mennä nukkumaan, mutta eihän siitä mitään meinannut tulla kun koko ajan jännitti, koska loputkin vedet menee tai alkaa supistamaan.

Aamulla mies vei esikoisen päiväkotiin minun jatkaessa pilkkimistä. Esikoinen oli erittäin epäileväinen tilanteen suhteen kun iskä pakkasi hänen reissukassinsa mukaan päiväkotiin ja sanoi, että tänään saattaa joku muu tulla häntä päiväkodista hakemaan. Mies tuli tökkimään minut hereille kahdeksan aikaan ja aamupalan syötyämme pistimme kodin kuntoon ja lähdimme kohti Espoota. Sairaalaan päästyämme ilmoittaudu on tiskillä ja sain molempiin käsiin rannekkeet. Pian meitä tuli hakemaan mukava kätilö, joka teki sisätutkimuksen ja testasi, oliko mystinen märkä lapsivettä vai jotain muuta. Samalla hän otti streptokokkinäytteen. Sisätutkimuksessa paljastui, että tilanne kohdunsuulla oli vielä hyvin epäkypsä. Noin viiden minuutin päästä valmistui lapsivesitesti, joka oli positiivinen, eli märät loraukset todella olivat lapsivettä. Kätilö kertoi, että jos streptokokkinäyte on negatiivinen, saisimme jatkaa synnytyksen etenemisen odottamista kotona aina iltaan saakka. Streptokokkituloksia sai odotella tunnin verran. Minuutit kuluivat tuskatuttavan hitaasti ja ehdin jo pelätä, kuinka pitkäksi aika voikaan käydä, jos tulos on positiivinen ja joudun jäämään siltä istumalta osastolle. Onneksemme tulos oli negatiivinen ja saimme lähteä takaisin kotiin.

Odotus jatkuu

Espoosta lähdettyämme kävimme miehen kanssa hakemassa vauhtia burgereilla ja syötyämme suuntasimme hakemaan esikoista päiväkodista. Veimme hänet mummolaan ja painuimme itse päiväunille. Vaikka en ollut edellisyönä nukkunut muutamaa tuntia enempää, ei nukkumisesta meinannut tulla mitään, niin paljon jotenkin jännitti. Kepeän torkkumisen jälkeen syötiin, käytiin kävelyllä ja syötiin uudestaan, vaan supistuksen supistusta ei kuulunut. Kahdeksan jälkeen hyvästelimme esikoisen ja lähdimme takaisin Espooseen.

Synnytystä vauhditetaan

Espooseen päästyämme pääsimme jälleen ihanan kätilön hoiviin. Sisätutkimus paljasti, ettei tilanne kohdun suulla ollut edennyt lainkaan. Koska lapsivesien menosta oli kulunut jo vuorokausi, piti synnytystä lähteä tavalla tai toisella vauhdittamaan. Lääkäri antoi vaihtoehdoksi ballongin tai cytotecin. Päädyin näistä vaihtoehdoista ballongiin, joka pysyi paikallaan n. 2h tipahtaen vessareissulla. Ballongin tipahtamisen jälkeen tilanne oli edelleen hyvin epäkypsä ja supistuksia tuli vain vaivoin. Kätilö sanoi, että voimme joko odottaa omien supistusten alkamista tai vauhdittaa niitä cytotecilla. Päätin odottaa omien supistusten alkamista, sillä lääkkeellisesti avustettu supistukset saattavat räjähtää päälle turhan voimakkaina. Onneksi päädyin tähän vaihtoehtoon, sillä tunnin päästä omat supistukset alkoivat voimistua ja niitä tuli 5-10 min välein. Toivoin kätilöltä jotain helpotusta kipuihin ja sain kipupiikin ja jonkin rauhoittavan tabletin, jotta olisin saanut hieman nukuttua. Tarjotuista lääkkeistä ei kuitenkaan ollut mitään iloa ja muutaman tunnin päästä pyysin lisäapua. Sain jonkin uuden kipulääkkeen, joka sekään ei auttanut yhtään. Kuumavesipullo tuntui kamalalta, kun muutoinkin tuskanhiki virtasi koko ajan. Pallon päällä istuskelu ei toiminut lainkaan, ennemminkin teki olon kahta kauheammaksi. Vasta tenslaite toi pientä kaivattua apua supistusten sietämiseen. Yritin epätoivoisesti saada edes vähän unta, mutta joka kerta kun olin vaipumassa uneen, alkoi supistus.

Synnytyssaliin siirtyminen

Noin aamu viideltä olo alkoi käymään jo niin ikäväksi, että pyysin saada ilokaasua. Kätilö teki jälleen sisätutkimuksen ja sanoi tilanteen edenneen sen verran, että voisimme siirtyä synnytyssalin puolelle. Tässä kohtaa myös kätilö vaihtui. Jälleen kerran vastassa oli mitä ihanin nainen ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Salin puolella sain oksitosiinitipan käteen sekä ilokaasun käyttöön. Ilokaasu yhdistettynä tensiin toi apua supistuksiin ja pystyin taas hetken olemaan ihan mukavasti. Supistuksen yltyessä aloin toivoa epiduraalia, joka edellisessä synnytyksessä oli toiminut varsin hyvin. Lääkäri tuli paikalle ja tutki jälleen kerran kohdun suun tilannetta ja yritti puhkaista loputkin sikiökalvot, siinä kuitenkaan onnistumatta. Onneksi hän kuitenkin sanoi, että aika epiduraalille on kypsä ja se laitettiin kymmenen maissa aamulla. Jännitin sen laittamista todella paljon, sillä edelliskerralla muistan sen olleen todella kivuliasta supistusten lomassa. Nyt epiduraali laitto kuitenkin meni varsin mukavasti kahden anestesialääkäri toimesta.

Ensimmäisen epiduraaliannoksen aikana ei suuria tapahtunut. Kipujen yltyessä uudestaan pyysin saada uuden satsin, jonka aikana supistusten suunta vaihtoi selkeästi suuntaa alaspäin. Myös loput lapsivedet menivät viimein voimakkaan supistuksen myötävaikutuksesta. (Tässä kohtaa kätilö vaihtui jo kolmannen kerran). Toisen epiduraalisetin loppuvaiheilla pyysin päästä vessaan (on muuten hankala könytä vessaan kaikissa piuhoissa, hieman puutunein raajoin supistusten runnellessa). Vessaan päästyäni yritin tuhertaa pissaa varmaan 15 minuuttia, mutta mitään en saanut aikaiseksi. Olo alkoi olla aika tukala ja raahauduin takaisin pedin puolelle. Sänkyyn päästyäni alkoikin yhtäkkiä ponnistuttamaan toden teolla ja kuin 7 minuutin jälkeen, komean huudon saattelemana (ensin huusi äiti, sitten lapsi) syntyi pieni joulukuinen tyttömme avotarjonnassa.

Samana päivänä esikoisen kanssa syntyi 13 muuta vauvaa Espoon sairaalassa. <3

Yhteenveto synnytyksestä ja vertailu aiempaan synnytykseen

Kuopuksen synnytys meni pitkän kaavan mukaan, aivan kuin esikoisenkin. Esikoisen synnytys alkoi supistuksilla melkein viikkoa ennen h-hetkeä, kun taas kuopuksen synnytys alkoi lapsiveden läikkymisellä. Molemmissa synnytyksissä latenssivaihe oli melko pitkä ja tilanne kohdun suulla eteni hitaasti. Molempia synnytyksiä jouduttiin lopulta avittamaan erilaisin metodein ja silti eteneminen ei tapahtunut kovinkaan nopeasti. (Aiemmassa postauksessa pohdin, onko minun tyylini synnyttää samaa maata kuin äitini ja näin todella näyttäisi olevan, ainakin kahden synnytyksen perusteella).

Molemmissa synnytyksissä ponnistusvaiheen alku tuntui samalta (kamala vessahätä, mutta mitään ei tule vaikka vessaan menisi) ja itse ponnistusvaihe alkaa yhtäkkiä ja etenee nopeasti (esikoinen 8 min ja kuopus 7 min). Molemmissa synnytyksissä ponnistus tapahtui kammoamassani puoli-istuvassa asennossa, erona se, että esikoisen kohdalla käytössä oli myös jalkatuet. Esikoisen kohdalla jouduttiin käyttämään imukuppia, sillä vauvan sykkeet uhkasivat laskea liiaksi. Synnytyssalissa oli synnytyksen hetkellä useampi kätilö ja lääkäri. Kuopuksen ponnistusvaiheessa paikalla oli vain minä, kätilö ja mieheni ja loppuvaiheessa toinen kätilö tuli paikalle, tosin vain kirjauksia tekemään. Molemmista synnytyksistä istukka syntyi lähes välittömästi lapsen perään ja molemmista synnytyksistä selvittiin vain muutamalla tikillä. Esikoisen kohdalla en muista, että itse ponnistus olisi tuntunut juuri miltään, kun taas kuopuksen kohdalla tunsin kyllä jokaisella solullani, mitä tapahtui missäkin kohtaa. 😀

Näin jälkikäteen ja melkein jo heti synnytyksen jälkeen oli se klassinen olo, että eihän tämä nyt niin paha ollut ja koko homman voisi tehdä koska vain uudestaan. Se on ihme juttu, sillä pitkät tunnit supistusten kanssa ovat oikeasti kamalia ja epätoivo meinaa iskeä aivan väkisinkin. En vieläkään pysty käsittämään, miten jotkut äidit selviävät koko prosessista ilman kivunlievitystä, he ovat eittämättä kaikki minun sankareitani. En myöskään voi lakata ihmettelemästä, miten upeaa ja ammattitaitoista henkilökuntaa Espoon sairaalassa oli. Minua hoiti koko synnytyksen aikana yhteensä 4 eri kätilöä, kaksi lääkäriä + anestesialääkärit, tunsin koko ajan olevani osaavissa ja rauhallisissa käsissä. Näitä ihmisiä ei voi kuin arvostaa, upeaa työtä. Ihan kylmänväreet menee, kun heidän osaamistaan ajattelee! <3

Huh, tulihan pitkä synnytyskertoomus, mutta toivottavasti tästä on jollekulle iloa! Kiinnostaisi kuulla, miten luomuna synnyttäneet oikein hallitsevat kipua ja pääsevät sen yläpuolelle? Ihan vain vastaisuuden varalle, hehehhee. ;D Seuraavassa postauksessa ensipäivien tuntemuksia.

Kommentit (5)
  1. Synnytyksestä palautuminen – Äitiyhtälö | Lily
    9.4.2020, 14:17

    […] mitä tulee synnytysvaurioihin. Sain kaksi tikkiä, mutta ne eivät ole vaivanneet lainkaan (tarkempi synnytyskertomus aiemmassa postauksessa). Olin heti synnytyksen jälkeen täynnä energiaa, vaikka en ollut nukkunut pariin yöhön juuri […]

  2. Hieno kertomus. Mäkin tykkään lukea näitä vaikka itsellä ei enää synnytyksiä olekaan edessä.

    Mulla kuopuksen synnytys oli melkein-luomu olosuhteiden pakosta, en vaan ehtinyt saada lääkkeitä. Melkein siksi että pari kertaa yritin hengittää ilokaasua mutta maski ahdisti tukkoisen nenän takia joten en halunnut sitä. Koko synnytys kesti alle kolme tuntia ja sairaalassa ehdin olla 13 minuuttia ennen vauvan syntymää. Salissa alettiin heti valmistella puudutteita mutta eihän niitä ehditty antaa kun melkein heti piti alkaa ponnistaa.

    En kyllä koe että olisin millään tavalla hallinnut kipua tai päässyt sen yläpuolelle, tuntui että tuolla vauhdilla etenevässä synnytyksessä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää selvitä.

    1. Kiitokset kommentista! Ja näinhän se varmaan on, että jos synnytys etenee nopeasti, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin selviytyä. Itsellä on kokemusta vain pitkällisistä latenssivaiheista ja molemmilla kerroilla muistan pohtineeni, että miten kukaan kestää tätä kipua tunnista toiseen ilman kivunlievitystä. 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *