Työarki vs. arki äitiysvapaalla

Tällä viikolla pyörähti käyntiin neljäs viikko kotona, äitiysvapaalla. Ensimmäisessä blogipostauksessani pohdin tuntojani äitiyslomalle jäämisestä ja mitä kaikkea haluaisin äitiysvapaalla ennättää tehdä ennen vauvan syntymää. Olen ehtinyt tehdä likimain kaiken, mitä suunnittelin tekeväni, paitsi katsomaan hömppäsarjoja. Niille siunaantunee aikaa vauvan ensiviikkojen aikana imetysmaratonien ohella. Ja jos ei, niin selviän kyllä. 😀 Vaikka äitiysvapaapäivät ovat olleet tähän saakka varsin ohjelman täyteisiä, olen nauttinut täysin siemauksin. On saanut tehdä asioita ajan kanssa ja yleensä olen ehtinyt tekemään kaiken sen, mitä olen suunnittelut sinä päivänä tekeväni. Nautintoa lisännee entisestään se, että tiedän pian koittavan ajan, jolloin arki pistetään hetkeksi ihan mullin mallin ja omat tarpeet hoidetaan, miten kyetään lastenhoidon ohella.

Suorittajan ote herpaantuu

Koko syksy meni töissä todella kovaa ja tein hävettävän pitkin päiviä. Mies hoiti käytännössä koko syksyn kaikki esikoisen päiväkotikuskaukset, harrastukset yms. Itse koetin selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla töistä ja muista pakollisista puuhista. Monesta tekstistäni on saattanut käydä ilmi, että olen melkoinen suorittajaluonne, jolla on aina jotain puuhaa meneillään. Suorittamisen ja liian ison työkuorman kanssa mopo voi kuitenkin lähteä keulimaan ja omat voimavarat yksinkertaisesti loppuvat. Nyt jaksamista helpotti todennäköisesti se, että tiesin tilanteen olevan väliaikainen. Päivittäin sisuksiani kuitenkin riipi tunne siitä, että olen huono vaimo, äiti, ystävä, työkaveri jne. sillä aikaa oli yksinkertaisesti liian vähän kaikille ja kaiken tekemiseen. Riittämättömyyden tunne on suorittajalle todellista myrkkyä.

Sitten koitti marraskuun puoliväli ja äitiysvapaa alkoi. Alkuunsa työelämästä poisjääminen ahdisti. Kiireisestä ja kovatempoisesta työrytmistä huolimatta tykkään työstäni. Koko ajan tapahtuu ja omaa osaamistaan saa haastaa liki päivittäin. Töissä kohtaan päivittäin kymmenittäin fiksuja ja osaavia ihmisiä, joiden kanssa saa käydä antoisia keskusteluja. Työviikkoihin mahtuu paljon palavereja, tapaamisia ja mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen. Sitten yhtäkkiä kaikki loppuu kuin seinään. Joku muu ottaa työsi hoitaakseen ja olet vapautettu. Sitä miettii, miten yhtäkkiä pystyy olemaan yksin kotona vailla loputonta to do -listaa?

Työarki on kaaosta

Pipipippipipipi, huutaa herätyskello klo 6.10. Siitä alkaa työaamun armoton minuuttiaikataulua, jota koko ajan varjostaa vastoinkäymisten mahdollisuus. Jos tökkäät ripsarilla poskeen, lapsi kiukuttelee vaatteita pukiessa tai kengästä katkeaa nauha, on päivän aikataulu auttamatta myöhässä ennen kuin kello on edes seitsemää. Kun viimein pääset junaan ja sieltä työpaikalle, tuntuu ettei ehdi kuin huokaista, ja työpäivä onkin jo ohi. Lähdet jälleen muutaman minuutin liian myöhään junalle ja joudut juoksemaan viimeiset metrit, jotta ehdit junaan. Junassa naputtelet tuskanhiki otsalla viimeiset sähköpostit matkaan, kunnes jälleen kiiruhdat asemalta pikakävelyä kotiin, jotta ehdit sanomaan lapselle moikat ennen hänen harrastuksiin rientämistä. Kellossa on tunti aikaa tehdä päivän ruoka ja muut kotihommat, ennen kuin nälkäiset harrastelijat saapuvat kotiin. Päivällinen vedetään pikavauhtia puoli seitsemän aikaan, jonka jälkeen on ruhtinaalliset 45 minuuttia vapaa-ajalle, ennen iltatoimiin siirtymistä. Kun viimein olet saanut lapsen unille, on kello jo niin paljon, että ei auta kuin kiirehtiä suihkuun, että pääsee säädylliseen aikaan nukkumaan. Nukahtaminen on hankalaa, kun syke on ollut katossa koko päivän, mutta PAKKO olisi saada nukuttua, että jaksaa taas painaa.

Kaaoksesta hitaampaan elämänrytmiin

Elämänrytmin hidastuminen tapahtuu itse asiassa yllättävän nopeasti, kun kelloon sidotut aikataulut vähenevät. Vaikka päivät ovatkin olleet täynnä ohjelmaa, on tehtäviä asioita oikeasti paljon vähemmän kuin töissä ollessa. On ihanaa, kun aamuisin ei tarvitse herätä herätyskelloon. Vaikka yöllä olisi herännyt 4-5 kertaa ja pyörinyt tunnin valveilla sängyssä, eipä haittaa yhtään niin paljon, kuin työaamuna. Nyt aamuisin on aikaa juoda kahvit, kuunnella aamu tv:tä ja pistää itsensä rauhassa valmiiksi päivän menoja varten. Aamupäivisin on ehtinyt hyvin käydä treenaamassa, jutella treenikavereiden kanssa, käydä kaupassa, kirjoitella blogia, siivota ja tehdä muita kotihommia, ennen kuin on aika hakea esikoinen päiväkodista. Päiväkodille on vajaa kilometrin matka, jonka ehtii mukavasti kävellä edestakaisin puskasta puskaan hyppivän nelivuotiaan kanssa. Kotiin päästyä on aikaa kysellä kuulumiset, syödä välipala ja lähteä yhdessä harrastuksiin, jos sellaisia sattuu sinä päivänä olemaan. Harrastusten jälkeen koti on siistinä ja ruoka valmiiksi tehtynä. Iltaisin jää jopa aikaa tehdä yhdessä jotakin, kuten pelata, piirtää tai leikkiä. Nukkumaankin pääsee kohtuu ajoissa, eikä nukkumaan mennessä pyöri loputtoman pitkä to do -lista päässä. Kehossa tuntuu rauhallisemmalta, mieli on tyyni.

Äitiysvapaalla on mahdollista nähdä valoa, myös arkena!

Muuttuuko kaikki pian?

Kun on ollut aikaa hidastaa elämää, huomaa, kuinka hektistä ja stressaavaa arki normaalisti on. Ja kuinka hyvää tekeekään, kun vauhtia on mahdollista hidastaa. Sitä huomaa, ettei olekaan niin kireä tyyppi ja lapsen kiukuttelu ei tunnukaan niin raskaalta. Siksi toivon kovasti, että kuopuksen syntymän jälkeen arki ei muutu taas pelkäksi selviytymistaisteluksi. Vaikka vauva tuokin mukanaan lisätöitä ja huonoja unia, olisi arki silti tempoltaan hitaampaa. Moneen kuormitustekijään pystyy onneksi itse vaikuttamaan ja siksi en olekaan tehnyt yhtäkään suunnitelmaa vauvavuodelle. Ja se jos mikä tuntuu hullulta. 😀

Miten koet kotiarjen eroavan työarjesta? Kummasta pidät enemmän?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *