Mielenterveysongelmani

 

-Älä ole aina niin kyyninen. Pyysi eräs lukija

En kai sellainen edes tunne olevani? Minä kun edes tiennyt tarkkaan mitä se tarkoittaa. Onneksi Google auttoi asiassa ja sain pelastettua kasvoni. On helppo esittää fiksua netissä, kun kaiken tarkistamiselle jää aikaa.

Ennen kaikki olikin hankalampaa, kun joutui kaivamaan kirjahyllystä kaksikymmentä osaisen tietokirjan oikean osan ja etsimään sieltä tiedon. Jos ei muuta tapahtunut, niin sitä huomasi aina pölyjen jääneen pyyhkimättä hyllystä. Sitä oli laiskana hieman kirjojen edestä suurimpia siivouksen yhteydessä ottanut pois, mutta harvoin sitä viitsi kaikkea poistaa kirjahyllyn sisältä seisomasta. En kyllä viitsisi enää, kun ei ole oikeasti enää pakko.

 

Keväinen aurinko piristää mieltäni ja tunnen olevani taas elossa. En tunnusta olevani enää masentunut, vaikka ehkä muuten hieman mielenvikainen olenkin. Toinen lukijani kysyikin, miksi en kirjoita pakkomielteisestä tarkastelusta josta kärsin? En kai aina vaan halua tuosta kirjoittaa. En usko, että kukaan haluaa lukea ainaista sairaskertomusta ihmisen elämästä. Tai jos haluaa, niin olet väärässä blogissa.

Lupasin kuitenkin kirjoittaa muutaman rivin hänelle esimerkiksi siitä, miltä ocd tai minun kohdalla tutummin pakkomielteinen tarkistelu tuntuu. Otankin esimerkiksi eilisen kuntosalilla käynnin. Luulisi, ettei se lähes kahden vuoden laiskan nostelun jälkeen, olisi enää kovin kummoista saapua salille. Minun kohdalla, se vain on hieman vaikeampaa.

 

Hypätään hetkeen, jolloin olen saanut jo urheiluvaatteet päälle. Tätä ennen olen kerennyt jo kurkkaamaan salille sisään ja todennut ihmismäärän siellä liian suureksi. Ei minua toiset haittaa, mutta ahdistus ja tarkistamisen tarve vain kasvaa, kun huomaan etten mahdu tekemään niitä harjotteita joita olin suunnitellut. Olen siis oikeasti ahdistunut, mutta kestän se vielä. Voisin kai jotain muuta suunnitelman ulkopuolelta tehdä, mutta se on vain väärin? Tuo on se kohta, joka erottaa minut tavallisesta ihmisestä. Tiedän ettei siinä ole oikeasti mitään ongelmaa, mutta ahdistun joka tapauksessa.

No tuo on vain alkua. Olen päässyt ahdistuksen ensimmäiselle tasolle ja kierre on valmis. Tarkistan useampaan kertaan, että housuni ovat ehjät ja että paitani on oikeinpäin. Pyörin siis peilin edessä, peläten että joku näkee minut. Paitani ahdistaa silti ja tarkistan sen vielä muutamaan kertaan, hieman jo hikoillen. Se kun sattuu olemaan väärä. Normaali salipaitani meni rikki ja nyt joudun käyttämään sen korviketta. Paita on siis vain yksinkertaisesti väärä ja ahdistus kasvaa jälleen.

Suoritan loput rutiinit tekemällä kaiken aina samassa järjestyksessä ja haluaisin juosta jo karkuun salilta. Onneksi pikainen poistuminen ahdistaa ajatuksena ja pääsen etenemään rutiineissa. Noita rutiineitahan riittää ja jopa vessassa käynti on suunniteltu tarkkaan. Onneksi oikea koppi on vapaana ja tästä ei tule ongelmaa. Salilla käynti on turhaa ja harjoittelu pielessä, jos joudun väärässä kopissa asioimaan. Miksi? En tiedä, mutta näin olen päättänyt.

 

Tarkistan vielä rutiineiden lopuksi vielä vesipulloni useampaan kertaa, ettei se vuoda. Sen päällä oleva vesitippa saa minut lähes sekoamaan, koska juuri täytin pullon ja olen varma että se on vuotanut. Toisaalta tiedän, ettei näin ole käynyt, mutta mitä jos sittenkin olen väärässä?

Lopulta saan sen takaisin kassiini. Tämä vaaleanpunainen hirvitys katoaa sen syövereihin ja olen edes hieman ylpeä itsestäni, että se on mukana. Pullo on tarkoituksella ruma, jotta häpeäisin sitä salilla. Se on osa altistumishoitoani, jotta oppisin kestämään painetta uudelleen. Joudun lähtemään siis alkeista, mutta tilanne on nyt vain tämä.

 

Hiki valuu pitkin selkääni ja en haluaisi astua kuntosalin puolelle. Onneksi hallitsen tilannetta sen verran, että jalkani tottelevat vaikka pääni ei. En oikeastaan edes näen kunnolla enää eteeni ja saan käveltyä suorituspaikalle. Ensimmäisen jouduin tosin hylkäämään, koska jonkun ihmeen keksimäni säännön takia, kukaan ei saa olla kuntopyörällä, jos menen sen viereiseen laitteeseen.

Saan lopulta kuntoilun aloitettua ja onnekseni ahdistus ja pieni paniikki häviää. En näe vieläkään hetkeen kunnolla mitä ympärillä tapahtuu, mutta se on oikeastaan helpottavaa. Olen omassa kuplassani turvassa itseni voittaneena ja se palkitsee jopa enemmän kuin liikunta.

 

Koittakaa jaksaa te kaikki, jotka kärsitte jostain mielenterveysongelmasta!

Kommentit (2)
  1. Anne/Kivun kahdet kasvot- blogi
    26.3.2021, 18:06

    Kiitos, kun jaoit palasen tätäkin puolta elämästäsi:) Minulle sairaudet ovat olleet jo nuoresta aikuisesta lähtien arkipäivää, joten en koe yleensä ahdistavaksi lukea muiden sairaskertomuksia. Päinvastoin mielenkiintoni ja myötätuntoni nousee esiin ja luen uteliaana, millaisia haasteita muilla on. Näitä olisi mukava lukea blogissasi enemmänkin;)

    1. Luetuimmat tekstit minulla onkin käsitelleet tätä aihetta. Minulle se on kuitenkin vain yksi aihe.

      Pidän siitä, kun saan ihmiset hymyilemään. Sen takia kirjoitankin, monenlaisia juttuja. 🙂

      Pitäisin kauhean rajoittavana pysyä vain yhdessä aiheessa. Enkä koskaan tiedä itsekkään, mitä seuraavaan julkaisuun tulee. Silti laitan mieleen, että voisin tästäkin kirjoittaa enemmän. 👍

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *